51 In Luetuimmat/ Mieli & hyvä elämä/ Syvällistä/ Ystävät & perhe

Äiti on nyt vähän väsynyt

Itseasiassa äiti on ollut vähän väsynyt jo pidemmän aikaa, mutta äiti löysi rohkeutensa sanoa sen ääneen vasta tällä viikolla.

Kirjoitin jo viime syksynä siitä valtavasta ahdistuksesta, joka meinasi kuristaa mut hengiltä, vaikka mitään järkevää syytä ahdistukselle ei ollut. Tänä keväänä olen sivunnut aihetta pariinkin otteeseen – puhunut baby bluesista, arjesta kahden pienen lapsen kanssa, väsymyksestä ja hetkellisistä onnen tunteista. Siitä, miten se syksyinen ahdistus sitten kuitenkin unohtui jouluhulinoiden alkaessa, pääsin käymään töissä ja mies jäi kotiin. Kuinka me opeteltiin Hildan kanssa nukkumista, syömistä, konttaamista ja seisomista. Miten Eino syntyi ja millainen hormonimyrsky ja totaalinen katastrofi kaksi pientä lasta oli. ”Kyllä ne hormonit siitä tasoittuu kun aika kuluu”, oli kaikkien lohduttava viesti.

Ja tuota mantraa toistellen painoin eteenpäin. ”Kyllä tämä tästä, pienten lasten kanssa kuuluukin olla rankkaa”, hoin itselleni. Yritin olla ajattelematta kaikkia niitä blogiin tulleita kommentteja, joissa mua kutsuttiin itsekkääksi ja käskettiin joustaa omasta jaksamisesta. Joustin, karsin omia menoja ja samalla kun kirjoitin marttyyriäideistä, putosin itse valtavaa vauhtia siihen marttyyrisuohon. Aina välillä joku kysyi, olenko mä masentunut, mutta vastasin että en tietenkään ole. Mullahan on asiat hyvin! Mulla on mies ja kaksi ihanaa lasta, meillä on upea turvaverkko ja mulla hyviä ystäviä. Miten mä nyt voisin olla masentunut, en mä ole syrjäytynyt narkkari. Eihän mulla ole oikeutta edes ajatella sellaista vaihtoehtoa, keskiluokkaisella ja korkeakoulutetulla kaupunkilaisella naisella. Meillä on rahaa ruokaan ja apua saa aina kun pyytää.

Tai siis olisi saanut, jos osaisi pyytää. Mä olen ihminen, joka vihaa epäonnistumista. En juurikaan tee mitään, jossa on pienikin mahdollisuus epäonnistua. Oli se sitten jotain ihan mitätöntä, niinkun vaikka leipominen, tai valtavaa, kuten imetys, niin jos mä jo etukäteen tiedän ettei lopputulos ole välttämättä samanlainen kuin ohjekirjassa, niin jätän tekemättä. Ja vaikka mä hyvin tiedän, ettei avunpyytäminen ole epäonnistumista (ja väsymättömästi jaksoin julistaa sitä kaikille muille) oli musta aivan sietämätön asia soittaa jollekulle ja sanoa, että mä en enää jaksa tai pysty. Olen aina ollut se, joka pärjää ilman apua, enkä mä nyt helvetti vie jonkun lapsen takia voi antaa periksi.

Nyt jo vähän naurattaa, kun ihmiset kutsui mua niin sairaan energiseksi ja aikaansaavaksi ihmiseksi, kun lähdin melkein heti synnytyksen jälkeen lasten kanssa liikkeelle. Totuus kun kuitenkin oli se, että mun oli pakko. Mitä enemmän olin kotona, sitä enemmän se paikka alkoi ahdistaa. Vihasin sitä, kun kaupungilta piti lähteä lasten kanssa kotiin ja sadepäivät oli kaikista pahimpia, kun ei päässyt lainkaan ulos. Aloin vihata mun miestä, kun oli sen syy, että mä olin siinä tilanteessa. Sitä samaa miestä, joka yritti tehdä koko ajan kaikkensa, että mulla olisi parempi olla. Vaikka lapset oli ja on edelleen aivan sairaan ihania ja rakkaita, aloin miettiä kaiket yöt, että olisi kaikille parempi kun mä vaan lähtisin ja mies ja lapset saisi elää rauhassa kolmistaan. Tai että kenelle lapset sitten menisi aina viikonlopuiksi, jos mä vaan kuolisin pois.

Pari viikonloppua sitten romahdin jotenkin ihan täysin. Kuvittelin ensin, että polttariviikonloppu oli vaan kuluttanut mun kaikki endorfiinit ja kyllä se elämä taas voittaisi, mutta ei se voittanut. Istuin kotona poraamassa, enkä olisi lähtenyt juhannukseksi mihinkään, jos en olisi jo sopinut serkkulikan tulevan samalla kyydillä. Mökillä olo helpotti – ei tarvinnut nähdä miestä tai olla kotona ja ihanat sukulaiset auttoi lasten kanssa. Kotiinpaluu oli kuitenkin taas ihan kamala ja lamaannuttava, maanantaina en enää olisi noussut sängystä ylös jos mies ei olisi pakottanut.

Keskiviikkona oli Einon 2kk -neuvola, jossa vihdosta viimein sain vastattua terveydenhoitajan rutiinikysymykseen että nyt ei mene kamalan häävisti. Terveydenhoitajan ymmärtäväinen ja kannustava asenne avasi hanat ihan täysin ja istuin ensin tunnin poraamassa terveydenhoitajan luona ja sen jälkeen lääkärin ja psykologin puheilla. Kerroin pikaversion siitä, miltä musta nyt tuntuu, ja tuntui, kuin lääkäri olisi nähnyt mun pään sisälle. Kaikki ne ajatukset, joille en ollut antanut lupaa ja jotka tuntui tukehduttavan, olikin yhtäkkiä ihan loogisia. Sallittuja. Oli ihan ok olla uupunut, oli ihan hyväksyttävää tuntea niin ja ennen kaikkea alkoi tuntua siltä, että tälle kaikelle on selitys jossain mun pään sisällä, mun tarvii vain löytää se.

Tänään on nyt kolmas päivä, kun olen äiti, jolla on todettu synnytyksen jälkeinen masennus. Kolmas päivä, kun mä syön mielialalääkkeitä. Minä, joka en koskaan tarvitse apua. Vaikka nyt mäkin olen alkanut ymmärtää, että kyllä mä tarvitsen. Että jokainen meistä tarvitsee, toiset vaan enemmän kuin toiset. Kolme päivää lääkkeitä ei vielä ole muuttanut mitään, enkä mä usko että pelkästään ne voi mitään muuttaakaan, mutta mä toivon, että niiden ja mun saaman muun avun voimalla musta, meidän parisuhteesta ja ennenkaikkea perheestä tulee vielä yhtä onnellinen, kun se joskus oli. Tai ei yhtä onnellinen, vaan onnellisempi.

Tämä on kolmas päivä kun mä ajattelen, ettei avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan se on rohkeutta.

You Might Also Like

51 Comments

  • Reply
    Hanna A (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 21:34

    Hienoa ja rohkeaa, että kirjoitit asiasta! Meillä aikoinaan M soitti neuvolaan ja pyysi mulle apua kun en itse jaksanut/osannut. Ei se onni ole aina se perhe eikä mahtava tukiverkosto (voin sanoa näin, koska meillä se on vastaava kun teillä), jokainen meistä silti kokee asiat omanlaisena eikä siinä tosiaan ole mitään hävettävää. Aikoinaan häpesin kun käytiin parisuhdeterapiassa, että siellähän vaan eronneet parit tappelee huoltajuudesta, mutta kyllä siellä käy kuulemma ihan vastaavia, jotka haluaa olla yhdessä mutta koska baby blues tai joku muu syy. Hienoa että olet saanut apua ja uskaltanut ottaa sitä vastaan. Se ei ainakaan itselle ollut aikoinaan helppoa.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:44

      Eikä! En olis koskaan sustakaan uskonut, sä olet jotenkin niin seesteinen supermutsi.. Olkoon se siis mun motivaattori: mustakin tulee samanlainen, kun nyt vaan uskallan sen antaa tapahtua! 

      Ja <3 

  • Reply
    A. Sinivaara
    27.6.2014 at 21:36

    Mä olen omalla kohdallani oppinut sen, että sillä hetkellä ku myönnän itelleni, että nyt ei ole kaikki kondiksessa tai nyt en voi hyvin, se on jo vienyt tilannetta huomattavasti eteenpäin ja parempaan suuntaan. Joo, sen jälkeen, kun tiedostaa ja myöntää itselleen, että perseelleen menee, on vielä pitkä matka siihen, että ollaan taas jaloillaan. Mutta se on se eka askel. Ja se on yleensä se vaikein. Myöntää, että on polvillaan.

    Ihaninta on, että meillä kaikilla on lupa joskus romahtaa ja se on normaalia. Ei se kivaa ole, mutta opettaa sekin jotain elämästä ja onnesta.

    Paljon aurinkoa sulle sinne. Kun se löytää perille, niin mene sille nätille parvekkeelle ja vedä syvään henkeä. Elämä voittaa <3

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:48

      Niin totta, kaikki mitä sanot. <3

      Voisitko lähettää myös vähän lämpöä? Aurinko on, mutta ei paljon lämmitä (!!) kun on 8 astetta mittarissa!

  • Reply
    Raissi
    27.6.2014 at 21:36

    <3 <3Voi Emmi, sinä rohkea nainen <3 <3 Uskon ja toivon, että jos jaksat vielä max. pari viikkoa, niin olosi alkaa olla valoisampi. Pienin askelin kohti aurinkoa.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:52

      Niin mäkin uskon, kuten Annekin sanoi, niin heti helpotti kun vaan myönsi sen itselleen. 🙂 <3

  • Reply
    Ella F.
    27.6.2014 at 21:44

    Emmi ♥

    Mä toivon kovasti, että myös kaikki ne (anonyymit), joilla aina välillä tuntuu olevan kovasti tietoa ja mahtava arvostelukyky, lukaisee tän jutun ja miettisi seuraavan kerran ohjeita jaellessaan, että siellä vastaanottavana puolenakin on vain ihminen. Ehkä tilanteessa, josta itsellään ei ole hajuakaan. 

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:53

      Niin, on niin sairaan helppo olla joka asian asiantuntija, varsinkin netissä. Mä toivon samaa ja yritän muistaa sen itsekin! 

      Huomenna nähdään! <3

  • Reply
    huopis
    27.6.2014 at 21:44

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Itselläni ei ole lapsia, mutta olen miettinyt, että jos joskus olisi, niin käviskö mulle just näin.

    Tuntui kuin olisin kirjoittanut tuon kappaleen itse, jossa sanot vihaavasi epäonnistumista. I feel you! Huh.

    Mutta se jos mikä on ihanan vapauttavan helpottava tunne, kun lääkärin tai psykologin kanssa tulee se olo, että tää tunne, vaikka kuinka ikävä onkin, on ihan sallittu. <3 Se tuntuu niiin synninpäästöltä. Hienoa, että oot saanu apua noin nopeasti!

    Vaikka klisee onkin, niin kyllä se siitä. Miljoonasti tsemppiä!

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:57

      Mäkin uskon, että kyllä tää tästä. Ja jotenkin se ei nyt edes tunnu kovin kliseiseltä, vaan totuudelta. 🙂 

  • Reply
    Laura T.
    27.6.2014 at 21:51

    Rohkea, rohkea nainen.

    Olen tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että elämä on yksi suuri kärsivällisyysharjoitus. Me, jotka haluamme kaiken hoituvan mieluiten heti ja omatoimisesti, olemme jotenkin vielä enemmän rähmällämme näissä tilanteissa. Että mitäs tässä nyt…hetkinen.

    Itke jos itkettää. Älä silloin mieti syitä. Niitä ei aina ole. Ihmismielellä on kummallinen kyky yllättää. Kun vuoden alussa olin syvällä jossain, muistan ikuisesti ystäväni sanat: ”Jokainen meistä on lähtökohtaisesti arvokas. Vaikkemme tekisi yhtään mitään.” Siispä olin tekemättä. Monta monta viikkoa.

    Odottakaamme, elämällä on tapana järjestyä. Voimia.

     

    Laura

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:58

      Niin totta. Mun yksi läheinen ihminen sanoi, että parasta on se, kun tuntee taas olevansa onnellinen. Ettei sitä tarvitse aktiivisesti ajatella, vaan sen voi vaan tuntea. Sitä mä odotan, ja tiedän että se tulee vielä sieltä jostain!

  • Reply
    Kahvittelija
    27.6.2014 at 21:52

    Paljon tsemppejä täältäkin! Tosi hyvä, että oot nyt saanut apua! Uskon myös, että tämä sun kirjoitus auttaa monia samanlaisessa tilanteessa olevia. 

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 21:59

      Niin mäkin toivon. Ja kiitos. 🙂

  • Reply
    Nii
    27.6.2014 at 21:57

    Ei riitä nyt sanat. Toistelen vaan samaa kuin muut: olet rohkea nainen.

    Lämmin halaus! Kaikki on vielä joskus paremmin. Varmasti pikemmin kuin uskotkaan.♥

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      27.6.2014 at 22:00

      Se on ihanasti toisteltu! <3

  • Reply
    Mari-täti (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 22:01

    ❤️

  • Reply
    Anna-Reetta
    27.6.2014 at 22:02

    Paljon <3<3<3 sulle sinne! <3

    Vaikkei mulla ole ikinä virallisesti masennusta ollut, niin kyllä siellä rajoilla on tullut joskus seilattua. Mutta voin ihan rehellisesti sanoa että kyllä se elämä siitä vielä kirkastuu. Silloin vaan kun kulkee todella pitkässä ja pimeässä tunnelissa niin sen valon näkeminen voi olla todella vaikeata.

    Mutta kyllä se siitä, pikku hiljaa. <3 *hali* 

  • Reply
    jenna mjk (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 22:15

    Mun sisko sairastui myös toisen lapsen synnyttyä masennukseen, oli kärsinyt unettomuudesta sit ä ennen ja se kaikki eskaloitui masennukseksi, ja meni todella pitkään ennen kuin hänen hätähuutoonsa vastattiin. Hänellä kävi jo todella synkkiä mielessä, kuten itsensä ja lasten kuoleminen, tuntui todella vaikealta ymmärtää ettei hän saanut apua moneen kuukauteen, juoksi eri lääkäreillä monta kuukautta ennen kuin pääsi hoitoon ja masennuslääkkeet ja kuukausittaisiin tapaamisiin. Nyt alkaa olla kohta reilu puol vuotta hoitoon pääsystä, ja elämä on hälle helpompaa. Onneksi myös sinä olet saanut apua! muutoin tässä voitaisiin olla aivan eri tunnelmissa, jos terveydenhoitojärjestelmä olisi jättänyt siskoni huudon kuulematta.. 🙁

    Itselläni myös esikoisen kanssa laukesi unettomuus päälle muksun ollessa 1,5kk ja jatkui peräti 9kk ikään..se on suttuista ja hämärää aikaa ja muistan itkeneeni vessassa etten jaksa ja yöllä sängyssä. Mutta sanaakaan en väsymyksestä sanonut, en vaikka kaikki kiristi hermoja enkä nukkunut. Kun olisin edes miehelle sanonut että nyt tarviin oikeasti lepoa tai pää leipoo lopullisesti, mutta eihän sitä ylpeyttään voi suostua sanomaan että epäonnistuuu vauvan kans jaksamisessa. Ei voi, ajattelee vaan että joillakin on jopa 5 vauvaa kerralla, miksen minä pärjäisi yhden kanssa, ”äidilläkin ollut 7 lasta ja karja pihassa ja yksin tehny kaiken”, että miten minä en yhen kans pärjäisi..siihen suohonsa sitä uppoaa. 🙁 kuopus syntyy parin kk sisään, että toivon olevani rohkeampi sanomaan jos en jaksa. Edes sille miehelleni.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      30.6.2014 at 20:08

      Joo todellakin sanot! Onneksi nyt tiedostat jo kuuluvasi ”riskiryhmään”, niin josko se olisi askel vähän stressittömämpään vauva-aikaan. 

      Ei pitäisi vertailla otseään keneenkään, mutta tiedän itsekin sen olevan pirun hankalaa. Mutta kyllä me täältä vielä noustaan, kumpikin! 🙂

  • Reply
    Lilleri78
    27.6.2014 at 22:36

    Emmi <3

    Hienoa, että uskalsit pyytää ja sait apua! Ihanasti jo kuului valoa sun kirjoituksesta. Kohti parempaa! 🙂

  • Reply
    Ana (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 22:49

    Mahtavaa, että hait ja sait apua! Aivan varmasti kaikki kääntyy parempaan nyt.
    Se on ihmeellistä, miten psyykkisesti rankoista jutuista voi ihan_oikeasti_ eheytyä ja elämä olla yhtä hyvää tai jopa parempaa, kuin ennen.

    Ja raskaudet ja lapsensaannit on naiselle kova juttu. Joillekin ei tule mitään, joillekin puhkeaa psykoosi heti synnytyksen jälkeen. Se on ihan valtava kemikaalicocktail, mikä kehon läpi menee ja nyt on sun – ja tuhansien muiden – kohdalla niin, että ne kemialliset aineet aivoissa on epätasapainossa ja vaikuttaa hyvinvointiin oleellisesti. Nyt kun sait apua ja lääkkeitä niin keho ja mieli pääsee taas balanssiin.
    Ja sun ehdottomasti eheyttävä voima on se, että sulla vaikuttais olevan sellaista armollisuutta itseäsi kohtaan kuitenkin, että osaat asettaa asioita mittasuhteisiinsa etkä suorita sitä marttyyriäitiyttä.

    Nyt lepoa, mukavia asioita ympärille ja aikaa niin priimaa pukkaa! 🙂
    Tsemp!

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      30.6.2014 at 20:10

      Joo oli lyllä helpottavaa kuulla, että kyse on mun aivokemiasta, ei siitä että olisi yhtäkkiä tullut hulluksi! Kiitos tsempeistä, tulee tarpeeseen. 🙂

  • Reply
    Janica B. (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 22:51

    Tuo positiivisuus, josta mäkin olen sua kehunut, on toisaalta voimavara, mutta toisaalta ansa. Sitä alkaa helposti ajatella, että positiivisen ihmisen pitää aina jaksaa ja onnistua ja olla hymy perseessä, oli tilanne mikä tahansa. Vaikka sehän on täysin absurdi ja epäluonnollinen vaatimus. Se, että ihminen väsyy ja masentuu, kertoo mun mielestä siitä, että ihminen elää ja hengittää joka solullaan ja tuntee koko tunnekirjollaan. Ei siis vain hihku ja hehku koko ajan, vaan tuntee väsymystä ja surua silloin, kun on sen aika.

    Olet saanut vuoden sisällä kaksi lasta. Se on oikeasti aivan helvetin iso juttu. Mä olen edelleen niin sekaisin tästä ensimmäisestäkin, ettei ajatus toisesta tunnu mahdolliselta moneen vuoteen, jos koskaan. Ihan siksi, että en vain jaksaisi. Se, että sä et väsyisi nyt, olisi mielestäni epätodennäköisempää kuin se, että olet nyt surullinen ja uupunut. Pienen lapsen hoitaminen on työllistävää ja väsyttävää. Ja totuuden nimissä aika yksitoikkoistakin – ellei sitten satu olemaan luonteeltaan synnynnäinen hoivaaja, mitä kaikki vanhemmat eivät todellakaan ole. Sen lisäksi lapsen syntyminen on vanhemmille ja parisuhteelle vähän samanlainen kriisi kuin murrosikä. Perhekokoonpano muuttuu, koko dynamiikka ja kaikki rutiinit pitää opetella ihan uudelleen. Tuntuu kummalliselta, kun ajattelee, että hei, vielä kaksi vuotta sitten mä saatoin lähteä tosta ovesta ulos kävelylle ihan koska huvitti, ja nyt jokainen vessakäyntikin pitää suurin piirtein merkitä kalenteriin.

    Mä olen ihan varma, että todella moni ihminen käy pikkulapsivaiheessa läpi jonkinlaisen kriisin. Mutta nämä ovat taas sarjassamme asioita, joista ei puhuta. Koska takaraivossa jauhaa se näsäviisastelevan besserwisserin kommentti ”miksi hankit lapsia jos et jaksa hoitaa niitä” tai ”oliko sulle tosiaan yllätys, että ei se arki ole mitään ruusuilla tanssimista”.

    Tunnistan sinussa samaa energisyyttä mitä itsessänikin on. Siis ihan aitoa halua ja kykyä tehdä tosi paljon asioita. Mutta ainakin mun tapauksessani se energisyys on myös kaksiteräinen miekka. Pahimmillaan masennun tosi herkästi, jos elämäni on pitkään yhtä ja samaa seinien tuijottelua ja astianpesukoneen täyttämistä. Esim. työttömyyskaudet ovat olleet mulle henkisesti todella raskaita. Ja toinen ikävä lieveilmiö on se, että kun ihan aidosti on keskimääräistä puuhakkaampi ja jaksavampi ihminen, sitä jotenkin sokeutuu sille, että rajat ne minullakin on. Tulee tehneeksi vähän liian monta kertaa hiukan liian vähän, ja jossakin vaiheessa se väsymys romahtaa päälle. Mutta tällaisella luonteenlaadulla varustetulle ihmiselle se loputon kotona loisiminen ja lepäilykään ei pidemmän päälle ole hyvä vaihtoehto, koska se puuduttaa ja ahdistaa. Tasapaino sopivan tekemismäärän kanssa, armollisuus omille synkille tunteilleen. Niiden opettelu ei ole mikään pikkujuttu.

    Ja ettei tulisi sellaista kuvaa, että mä olen jotenkin tosi zen, niin raskas viikko on ollut täälläkin. Miekkonen matkoilla, ja mun hoidettavana lapsi+työt+koti, nyt ”vähän” väsyttää.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      30.6.2014 at 20:12

      Sun sanat on taas kerran niin viisaita, että oikein sydämessä tuntuu. Ihana vihdosta viimein tavata ihan face to face! 🙂

      • Reply
        Janica B. (Ei varmistettu)
        30.6.2014 at 21:10

        No älä! Ja vielä kun saadaan vähän viiniä mukaan, niin tiedossa voi olla vain täydellinen ilta! 😀

  • Reply
    Nannannaa
    27.6.2014 at 22:53

    Ihan mahtavaa, että uskalsit pyytää apua ja sait sitä. Voimia tuhannesti!

  • Reply
    pinklady
    27.6.2014 at 23:00

    Ihanaa että kerrot tästä rohkeasti! kovasti olen omia voimavaroja pohtinut kahden viikon aikana ja miettinyt miten herkästi rohkenisi itse pyytää apua jos tarve tulisi. Se ei varmasti ole helppoa. Mutta nyt suunta parempaan päin <3

  • Reply
    Nimimerkin takaa (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 23:09

    Hienoa, että olet uskaltanut hakea ja saanut apua. Itse kärsin useita vuosia ahdistuksesta ja masennuksesta ennen kuin sain aikaiseksi hakea apua. Ja silloin asiat olivat jo siinä pisteessä, että ajatus lähikauppaan menosta sai aikaan paniikkikohtauksen..

    Lääkkeet auttoivat hetkellisesti, mutta heti ne lopetettuani kuntoni romahti entistä huonommaksi. Vasta sitten rohkaistuin hakemaan kelan tukemaan terapiaan. 2 vuoden terapian jälkeen oloni on lähes normaali.

    En tiedä tarjotaanko synnytyksen jälkeiseen masennukseen terapiaa, mutta suosittelen sitä lämpimästi, jos tilaisuus siihen tarjoutuu. Lääkkeet auttavat aikansa turruttamaan masennuksen, mutta oman ja parin tuttavan kokemuksen kautta terapia auttaa paranemaan pysyvämmin.

    Voimia ja jaksamista. &lt;3
    Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää, vaan se, että toimii pelosta huolimatta.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      30.6.2014 at 20:13

      Juu saan kyllä kaiken mahdollisen avun, mitä vaan kuvitella saattaa. Vielä kun osaisi ottaa kaiken vastaan. Mutta kiva kuulla, että sullakin on vihdoin valoisampi aika, toivottavasti se on pysyvä olotila! 🙂

  • Reply
    mirmi (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 23:14

    Paljon lämpöä, valoisia päiviä ja aurinkoa elämääsi. Kiitos rohkeudestasi kirjoittaa tämä teksi.

  • Reply
    Silkkitassu
    27.6.2014 at 23:31

    <3

  • Reply
    Nata - White Trash Disease
    27.6.2014 at 23:46

    Mulla ei edes ole lapsia ja silti haaveilen aina vain nukkumisesta. Tsemppiä sinne!!

  • Reply
    kirsikkahillo (Ei varmistettu)
    27.6.2014 at 23:58

    Ja se, että vielä pyytäessäänkin saa apua on kuin lottovoitto! Täällä pienellä paikkakunnalla apua saa suhteellisen helposti mutta kylmää ajatella suurempia kaupunkeja ja niiden järjestelmiä. Onnellinen olet 🙂

  • Reply
    Annennee
    27.6.2014 at 23:59

    Mä täällä kyynelehdin ja mies katselee huolestuneena et mikä tota nyt taaaaas vaivaa… Oi hormonit <3 Tsemppiä tosipaljon, oot jo ottanut hurjan ison ja rohkean askeleen eteenpäin! 🙂

  • Reply
    Vierailija (Ei varmistettu)
    28.6.2014 at 08:01

    Hienoa, että olet myöntänyt oman rajallisuutesi! Kiitos siitä, että jaoit ajatuksesi. Masennus on vielä valitettavan tabu aihe.
    Olen vain satunnaisesti blogissasi vieraillut, mutta tämä kirjoitus kolahti suuresti.

    Itsellä on kaksi masennusjaksoa takana. Eka monen monen vuoden rankan elämänjakson jälkeen. Siitä toivuin nopeasti lääkkeillä, sairaslomalla ja elämäntapamuutoksella.

    Pari vuotta sen jälkeen sain kolmannen lapseni ja masennuin taas. Eka puoli vuotta silleen ”pienesti”. Sitten koko ajan pahemmin ja pahemmin. Sitten luulin jo olevani voiton puolella kunnes lopetin imetyksen vauvan ollessa vuoden vanha. Olin siihen asti imettänyt vauvaa tosi paljon ja jostain syystä lopetin imetyksen kuin seinään. Sen seurauksena masennus räjähti käsiin. Onneksi ymmärsin mennä lääkäriin. Sain lääkettä ja jo eka pilleri toi henkisen avun.

    Lääkkeistä varoitus!
    MINULLA olo huononi molemmilla kerroilla lääkkeiden aloituksesta parin viikon kohdalla niin, että teki mieli tappaa itsensä. Sitten olo lähti paranemaan. Mutta tiedosta, että näin voi käydä! Mielestäni masunnuslääkkeitä alottava ei ikinä saisi olla yksin.

    Paras apu oli kuitenkin keskusteluapu!! Suosittelen! Ja uni. Oma olo paheni aina kun oli univajetta. Itse toivuin taas tosi nopeasti. Nyt tervettä oloa ollut jo vajaa vuosi. Tiedostan että minulla on riski sairastua tulevaisuudessakin.

    Mielekkäästi irti masennuksesta on kirja josta sain paljon apua. Se ei ole tarkoitettu kuitenkaan ensiavuksi. Suosittelen kirjan lukemista, kun olet voiton puolella.

    Kaikkea hyvää sinulle. Muista että se ei ole itsekkyyttä, että pidät huolta itsestäsi. Sinun hyvinvointisi on myös perheesi hyvinvointia.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      30.6.2014 at 20:15

      Kiitos neuvoista ja kannustavista sanoista, ja toivon että sinunkin sairaat ajat on jo pysyvästi takanapäin! 🙂

  • Reply
    Mrs. K.
    28.6.2014 at 09:41

    Paljon voimia ja kiitti tästä kirjoituksesta. Auttaa varmasti monta, jolla on jollakin tapaa huono olo. Eli pitää vain uskaltaa sanoa se ääneen, niin siitä se apu alkaa.

  • Reply
    maikku67
    28.6.2014 at 10:44

    Hei, olen lukenut blogiasi hyvin satunnaisesti, kun omat lapset ovat jo isoja, joten en tunne tilannettasi, mutta osui juuri tänään lehdestä tällainen juttu, joten laitan linkin tähän, josko liikunnasta olisi apua, jaksamista! 

  • Reply
    heta margareta
    28.6.2014 at 10:59

    Tää nyt ei oo mitään verrattuna masennuksen laukeamiseen ja väsymyshuuruiseen vauva-arkeen, mutta vaihdon bilearjesta palatessa vannoin kaks viikkoa joka päivä eroavani mun elämän parhaasta ihmisestä, koska meidän arki on enemmän kotisohvaa ja koiranulkoilutusta kuin viinittelyä ja jatkuvaa uusien ihmisten tapaamista. Onneks ne fiilikset meni ohi venaamaalla, mutta tajusin, että joskus ne on ne entisen ja nykyisen elämäntilanteen vihlovat kontrastit, jotka saa veneen heilumaan ja horisontin tummumaan, eikä mitään ”oikeaa syytä” tai vikaa välttämättä ole yhtään kenessäkään.

    Tsemppiä, tää on vaan välitila!

  • Reply
    paulahelena
    28.6.2014 at 11:47

    ihanan rohkea oot! <3 meilläkin on painittu aika syvissä vesissä tässä viime aikoina tai oikeestaan enemmän tai vähemmän jipon syntymästä lähtien. meillä ehkä enempi hittiä on ottanu mies mutta onpahan sitä itekin huomannut padonneensa aika paljon synkkiä ajatuksia päänsä sisälle, kun ei oo halunnu toista rasittaa vielä omillakin murheillaan. nyt on padot avattu ja oma olo helpottunu mut vielä tässä on matkaa siihen että elo on yhtä onnellista kuin ennen vauvaa, vaikka en mä päivääkään tästä vauva-arjesta poiskaan toisaalta vaihtais ku toi pikkuhöntti on niin liikkis.

  • Reply
    Kristaliina
    28.6.2014 at 15:21

    <3

  • Reply
    Suvi K.
    28.6.2014 at 15:29

    Valtavasti tsemppiä! 

    Masennus on sairaus, niinkun vaikka flunssa, eikä kukaan odota kenenkään pyörittävän arkea täysillä kuimeisenakaan, vaan käskee peiton alle lepäämään.  Onneksi myös molemmat ovat täysin parannettavissa!

  • Reply
    LauraKR (Ei varmistettu)
    28.6.2014 at 17:25

    Ihan paras Emmi!

  • Reply
    Katie
    28.6.2014 at 19:53

    Voi Emmi! <3 Onneksi olet nyt saanut apua.

  • Reply
    Asha
    28.6.2014 at 20:13

    Kiitos taas rehellisestä ja koskettavasta kirjoituksesta! Voimia ja päivä kerrallaan! 

  • Reply
    Emmi Nuorgam
    28.6.2014 at 20:44

    Äääh, en näe tän kirjoituksen kommentteja! Kokeilen myöhemmin uudestaan, mutta nyt vaan sanon teille kaikille, että kiitos, olette ihania. Mä meen nyt istuun mummulan parvekkeelle ja harjottelen irti päästämistä – miksi se on niin hiton vaikea uskoa, että joku muu voi ja haluaa ihan vilpittömästi hoitaa noita rakkauden hedelmiä? 

     

  • Reply
    Ruusu
    28.6.2014 at 20:50

    Luulen, että sun olo helpottuu, kun aloitat taas kunnolla töissä, vaikka toki toivon, että jo ennen sitä. Kaikille ei vaan kotona olo sovi. Oot lasten myötä joutunut keskelle aivan valtavaa identiteettikriisiä, josta pitäisi jotenkin selvitä univelkojen ja kiljuvien kakaroiden keskellä. Unohtamatta sitä, että sun mies on pitkiä pätkiä poissa kotoa ja silloin joudut kantamaan yksin vastuun kaikesta. Sellaisesta on aika vaikea nauttia, kun pitäisi samalla yrittää ratkoa, että kuka mä olen tämän kaiken keskellä?

    Mutta töihinpaluu, ah! Siellä kaikki kohtelee sua ihan kuin ennenkin, siellä sä olet Emmi etkä vaan jonkun äiti. Siellä sä oot arvostettu omien taitojesi perusteella etkä lastesi taitojen. Okei, ehkä sä tämän jo tiedät kun olet töissä ollutkin, mutta muistuttelen siitä silti. Mä luulen, että sä oot ihminen, joka kaipaa elämäänsä muutakin haastetta kuin sataprosenttisen lapsille omistautumisen. Ja sitten kun käyt siellä töissä, jaksat jäljelle jäävän ajan olla se sataprosenttisesti omistautuva äiti. Tai ainakin 90 prosenttisesti omistautuva.

    It gets better, usko pois.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      30.6.2014 at 20:19

      Joo näin mäkin uskon ja siks oonkin koko ajan vaan laskenut, että ”enää kolme kuukautta”, ”enää kaksi ja puoli kuukautta” jne. Mutta nyt kun siihen paluuseen on enää reilu kuukausi, niin se tuntuu pidemmältä ajalta kuin koskaan ennen. Pikkuhiljaa, kyllä se sieltä tulee..

  • Reply
    Papyli
    28.6.2014 at 20:56

    Tiedän omasta kokemuksesta mitä käyt läpi, joten iso hali ♥

    Mahtavaa että tajusit pyytää apua ja onneksi myös sait sitä heti. Vielä mahtavampaa, että kirjoitit asiasta blogissasi! Synnytyksen jälkeinen masennus kun tulee yllättävän monelle, vaikka ei olisi koskaan aiemmin kärsinyt masennuksesta. Siksi onkin hyvä että asiasta puhutaan avoimesti, jotta mahdollisimman moni osaisi ja uskaltaisi hakea itselleen apua, eikä hävetä tuntemuksiaan

  • Reply
    Entäs jos en rakasta lapsiani?
    5.4.2016 at 23:26

    […] ollut jokseenkin huono syttymään rakkauden tunteille, niin myös lasteni kanssa. Kun ymmärsin, että en ole tunteideni kanssa yksin, elämä alkoi helpottaa. Mutta ei se silti helppoa ollut, kaukana siitä. Ennen kuin vasta […]

  • Leave a Reply