49 In Vanhemmuus

Kyllä se helpottaa

Mikään, lähestulkoon mikään ei ole niin raivostuttavaa, kun vauvavuoden aikana kuullut fraasit ”kyllä se helpottaa!”, ”nauti nyt vielä kun voit!” ja ”se on vaan vaihe!”. Sillä hetkellä, kun vauva on suostunut nukkumaan lähestulkoon kolme tuntia yössä, huutaa illat läpeensä vatsakipuja tai muuten vaan on äitineuroosin kourissa kuukausitolkulla, ei paljon lohduta ajatus nauttimisesta. Eikä helpottamisesta. Ei oikeastaan mistään muusta, kuin siitä, että beben voisi tunkea sinne, mistä tulikin – tikeistä ja istuntakyvystä viis.

Tänään aamulla Facebook ilmoitti mulle paitsi sen, että Emmit, Emmat ja Emiliat juhlivat nimipäiväänsä, myös sen, että vuosi sitten tänä päivänä ei ollut erityisen iisiä. Mieheni oli töissä, lapset olivat nukkuneet edellisenä yönä muutaman tunnin ja huutaneet kumpikin syystä X koko aamun. Kotona ei ollut kahvia, ei hermojen rippeitä tai apua saatavilla – koko elämä tuntui kaatuneen päälle, jälleen kerran. Vaikka päivä oli samanlainen kuin lähestulkoon kaikki muutkin viime kesän päivät, on se jäänyt jollain erityisellä tavalla mieleen. Sen vuoksi ajattelin lähettää sille Emmille, joka vuosi sitten koitti handlata elämänsä yhden 1kk ja yhden 1v 2kk kanssa, muutaman lohdutuksen sanan.

19.5.2014 tyttäreni löysi Pikku Kakkosen puistosta ystävän. Äiti postasi kuvan Internetiin ja toivoi, ettei kukaan saa koskaan tietää että itki samalla.

Minä tiedän, että niiden kahden kanssa on ihan tolkuttoman vaikeaa. Isompi ei syö itse, ei kävele, ei puhu, ei käy potalla. Se on ihan vauva. Pikkuruinen vauva, joka kaipaa syliä ja rakkautta. Ja sitten on se nuorempi, joka ei nuku. Ei nuku, vaikka heijaisit yötolkulla vaunuja tai kehtoa. Ei nuku, vaikka tainnuttaisit sen pullolla ja hyppisit jumppapallolla samaan aikaan. Ei nuku sylissä, ei sängyssä, ei tissillä, ei pullolla. Sellainen se vain on – ja sitä kestää vielä melkein vuoden. Puolen vuoden ikäisenä valtaosa vauvoista nukkuu kokonaisia unia – tai ainakin 4h putkeen – mutta sinun lapsesi ei nuku. Hyväksy se, se ei ole sun vikasi. Se vaan ei nuku, mutta ei sitä loputtomasti kestä.

Pyydä apua. Niillä kummallakaan ei ole vielä järjen hiventä päässä, eikä se isompi tajua, vaikka kuinka huutaisit, että ole nyt vittu joskus hiljaa. Se haluaisi vain tulla syliin, mutta se syli on ihan liian usein varattu. Se tottuu siihen kyllä – ja oppii olemaan muidenkin kuin äidin sylissä. Tiedän sen kuulostavan kamalalta, mutta ei se ole sitä. Tytöstä kasvaa tosi reipas ja ihana tyttö, joka silti tykkää pussailla ja halailla, vaikka ei ihan aina pääsisi syliin.

Anna sen opiskelukaverisi tulla mukaan puistoon, kun se kerran tarjoaa apuaan. Älä yritä aina selvitä yksin, myönnä, että on päiviä kun et pärjää. Kun opiskelukaverisi tulee, niin käy ostamassa kahvi ja viivyttele kahvilakäynnillä minkä ehdit. Sen maailma ei kaadu, vaikka sulla menisi 7 minuuttia kahvin hakemiseen, mutta sun saattaa kaatua jos et ole sitä 7 minuuttia pois. Muista kiittää Vappua, kerro sille, että se apu on kullankallista. Juo kahvia ja heiluta vaunuja, kun se möyrii Hildan kanssa puistossa. Lakkaa olemasta marttyyri. Älä tee kaikkea yksin.

19.5.2015 lapseni huusi keinussa vuoronperään äitiä ja koiraa. 

Vuoden päästä on edelleen päiviä, kun susta tuntuu että et pysty. Pystyt silti. Niinä päivinä on ihan ok viettää aamupäivä ABC:llä, koska siellä on ilmainen leikkipaikka ja lapsilla seuraa. Sellaisena päivänä voi lapsille syöttää lounaaksi nakkeja ja nukkua koko sen ajan, kun lapsetkin nukkuvat. Silloin ne nimittäin nukkuvat samaan aikaan! Lupaan sen. Niin öisin, kuin päivisinkin. Vuoden päästä lapset viihtyvät jo yhdessä – ne saattavat leikkiä hiekkalaatikollakin pari minuuttia kakkuja tehden. Silloin ei enää tarvitse heiluttaa vaunuja, kuljettaa mukana maitopulloa, eikä pelätä yhtäkkisiä raivareita, joita ei saa millään rauhoitettua. Omia siis – lapset raivostuu kyllä, mutta ne pystyy huijaamaan koiralla tai kukalla siitä pois.

Vuoden päästä lapsesi kikattavat ihan kippurassa sille, että toinen sanoo ”BANAANI!” ja toinen koittaa matkia sitä. Vuoden päästä ne on jo ihmisiä kumpikin. Vuoden päästä se ei enää ole vain selviytymistä.

Se helpottaa.

Usko mua, se helpottaa.

You Might Also Like

49 Comments

  • Reply
    Mirgga (Ei varmistettu)
    19.5.2015 at 21:07

    Sä et tiedä miten tarpeeseen tää postaus tulikaan! Ihan kamala päivä takana, mutta kyllä se helpottaa. Kiitos. Niin minäkin jo uskon suurimman osan ajasta.

    t. yhden 2,5v raivoisan uhmiksen ja 4kk vauvan äiti.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      19.5.2015 at 21:25

      Kävin lukemassa sun blogia ja olin jo tulossa huomenna kylään, kunnes tajusin, että tässä on jokunen sata kilometriä välimatkaa.. En voi kun lähettää miljoona kaunista ajatusta ja tsemppiä, pian se vauvavuosi on jo ohi, mää lupaan! Ehkä pääset pian liikkumaan ja töihinkin, pidän ainakin peukkuja. Toisille se sopii paremmin kuin toisille, eikä sitä kannata hävetä. Ja ilman muuta kutsut ihmisiä vaan uudelleen ja uudelleen kylään! Halauksia, kovasti. <3

      • Reply
        Mirgga (Ei varmistettu)
        20.5.2015 at 09:54

        Heh, jokunen. Mut kiitos tsempeistä! Naisten seura piristää aina, koko sielu puhdistuu ihan uudeksi. Muistuu ne ajat mieleen jolloin ei ollut kuolettavan yksinäinen, arkeen paluu onkin sit karua.

        Joo ei tää kotona oleminen oikein nappaa ja siitä tää kamala kipuilu. Saaaakeli mikä aamu taas, teki mieli riipiä hiukset päästä hysteerisesti nauraen..Mut join kahvia ja purin hammasta 😉

        Mutta ihana blogi sulla, luin sen talvella kokonaan läpi ja teki mieli kommentoida moneen juttuun mut sitten en vain saanut aikaiseksi. Onneksi nyt sain 🙂 Oot niin rohkea!

  • Reply
    Janica B. (Ei varmistettu)
    19.5.2015 at 21:15

    Lasten kasvua tulee usein seurattua haikeana. Mutta kyllä minulla siihen kasvuun liittyy paljon enemmän iloa kuin haikeutta. Elämä vain on koko ajan niin paljon helpompaa ja kivempaa, koska en ole vauvaihminen. Olin ihan fiilingeissä, kun hommasimme pyörän perään istuimen, ja tänään kävimme porukalla taimikaupoilla ja pyörälenkillä. Koko ajan enemmän yhteisiä elämyksiä ja ilonaiheita! Mielestäni on ihanaa ja helpottavaa, kun lapsi osaa sanoittaa tunteensa. Ei tarvitse kuunnella sitä riipivää huutoa paskat housuissa, että mikänyt on, miksi en osaa, onko tällä joku vakava sairaus.

    Noup. Sillä on vaan kuuma. Ja joku kupla mahassa.

    En edelleenkään saa mitään erityisiä säväreitä vauva-ajasta. Kammoksun sitä tavararumbaa, vauvalehtiä, koko sitä tavaran kansoittamaa skeneä, hyvää tarkoittavia neuvoja, mielipiteitä, imetysvertailua ja liinailua/peteilyä/tassuttelua/nassuttelua. Sen sijaan olen ihan liekeissä siitä, että minulla on lapsi. Hassu, herkkä, suloinen, ihana, oppiva, oivaltava, höpöttävä ja tanssiva lapsi. Edessä on niin hienoja vuosia ja elämyksiä, että voi moro. Ja tähän väliin en jaksa kuunnella mitään hyväätarkoittavaa ja kaikkitietävää muhinaa tulevista niistä ja näistä uhmavaiheista tai murkkuiästä. Nyt tuntuu siltä, että elämme hetkessä. Ei koko ajan tarvitse odottaa, koska helpottaa, koska voi hengittää.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      19.5.2015 at 21:28

      Sinäpä sen sanoit. Puhuin erään jo aikuisten lasten äidin kanssa, joka lakonisesti totesi, ettei vieläkään, 30 vuotta lasten syntymän jälkeen voi koskaan sanoa ääneen, ettei hän pidä vauvoista tai nauttinut pikkulapsiajasta. Kun niin ei vaan jostain syystä voi sanoa. Mistähän se johtuu? Tai siis joo, kyllähän minäkin odotan kun kuuta nousevaa, että kummipoika jo syntyisi, mutta en mää omia vauvoja kaipaa. Edes erityisemmin en ole tykännyt niistä. Miksi se on tabu?

      • Reply
        Janica B. (Ei varmistettu)
        19.5.2015 at 21:42

        Ja kun ei kyse ole todellakaan siitä, etteikö lastaan rakastaisi, etteikö haluaisi hoitaa mahdollisimman hyvin, etteikö tekisi kaikkea mihin paukkuja riittää, etteikö olisi sitä halunnut. Mutta minä en vain ole luontainen hoivaajatyyppi. Siihen, etten ole hakeutunut hoiva-alalle, on äärettömän looginen syy. Ala ei kiinnosta eikä minulla ole lahjakkuutta ja intressejä siihen. Siis siihen ydintason perushoivaan, johon kuuluvat lähinnä vaipanvaihto, ruokailut ja vaatetus.

        Olen parhaimmillani kaikenikäisten ihmisten kanssa, kun saan kommunikoida. Ilmaista tunteitani, ja vastapuoli ilmaisee omiaan. Olen tosi hyvä satujen keksijä, eläytyjä, leikkeihin heittäytyjä, yhdessä puuhailija, suukottelija ja vieressänukkuja. Vaipanvaihto ja vauvakrääsän ihmettely vain on mielestäni tosi yksitoikkoista, ja ahdistun, jos vauva on tyytymätön, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä.

        Nyt rinnastus, jonka joku varmasti haluaa lukea väärin ja sitten voidaan taas änkyröidä ja ihmetellä sivukaupalla kommenteissa. Mutta en minä jaksa koiranpentujakaan hoitaa. Se pissojen siivoilu, jyrsiminen, haukkuminen ja tapojen opettaminen on uuvuttava vaihe. Olen tyytyväinen, kun piski on siinä iässä, että se möllöttää kaulurina harteillani sohvan päällä, tekee tarpeensa ulos ja on kiva kaveri. Kuuntelee salaisuudet ja lohduttaa.

        • Reply
          Miitu (Ei varmistettu)
          19.5.2015 at 22:00

          On vauvoilla yksi etu isompiin nähden: Ne rauhoittuu (ainakin useimmin), kun lykkää tutin suuhun. Eräitä kertoja kaivannu tuota pientä apukeinoa esikoisen kasvattaessa kiukkukierroksia. Mut muuten. On se kommunikointi vaan aika mahtava asia. Puolin ja toisin.

          • annakarin
            19.5.2015 at 22:38

            Miks meidän vauva ei rauhoittunut?! 

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            20.5.2015 at 11:20

            Munkaan vauva ei ollut lukenut tätä kohtaa vauvojen ohjekirjasta.

        • Reply
          annakarin
          19.5.2015 at 22:35

          Siis näin. Just näin. 

      • Reply
        Vierailija (Ei varmistettu)
        20.5.2015 at 11:19

        Mun tytär (3v.) on useamman kerran todennut ”äiti, sä et taida välittää vauvoista”. Oikeassa on laps, hän on ihana ihana ja niin fiksu (vauva-asiat on taas tapetilla kun niin moni kaveri on tullut isosiskoksi tai -veljeksi ja hän ei).

        Mutta tuo ”se helpottaa” on niin totta. Ja se että silloin kun on vaikeaa, niin se on lähes v-mäisintä mitä kukaan voi sulle sanoa. Mun elämä alkoi helpottaa siitä, kun nakero oppi puhumaan ja kävelemään ja vaikka 3v. on uhma-uhma ja on hetkittäin vaikeaa, niin mä otan tän niin paljon mieluummin kuin vauva-ajan (erityisbonuksena kun nykyään saan nukkua 8h yöunet jos älyän mennä nukkumaan klo 23, se on kuin ois saanut elämänsä takas, unet merkkaa niin paljon ja se että joskus teen valinnan, että valvon vähän pidempään ja kärsin univelasta, on niin luksusta, pitkään vauva ajan jälkeenkään en olisi moiseen holtittomuuteen uskaltautunut).

        Lämpimät halaukset kaikille joilla on haastavaa, hang in there.

      • Reply
        Päähenkilö
        20.5.2015 at 22:15

        Mä en ole edes tajunnut, että se on tabu. Musta vauvavuodet (ja kaikki ne vuodet, kun perheessä oli valvottava pikkulapsi – meillähän niitä piisasi enemmänkin) olivat musta tosi, tosi, tosi raskaita. En mä epäröi sanoa sitä ääneen. Silti, tietenkin, mun lapset on ihaninta, mitä tiedän.

        Ja toiseksi ihaninta, mitä tiedän, on se, kun ne kasvaa. 🙂

        Mä luen nyt nämä kommentit loppuun, mutta haluan jo ennen sitä sanoa sulle, Emmi, että valutin runsaasti kyyneleitä, kun luin tän sun kirjoituksen, koska tunnistin niin paljon omia tunteitani ja ajatuksiani vuosien takaa. Voi että!

  • Reply
    MinEna
    19.5.2015 at 21:26

    Sä et tiedä miten mä olen susta ylpeä just <3 Huikea kirjoitus ja upeaa kasvua, lapsilla ja äidillä. Pus!

    PS. Kiitos myös siitä, että muistutit (taas) miksi yksi on ihan hyvä. Koska sekin on ihan liikaa välillä. 😉

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      19.5.2015 at 21:29

      Kaksikin on. Tai kolme. Tai ei yhtään. Mikä ikinä kenestäkään tuntuu hyvältä! 

      • Reply
        TiaB (Ei varmistettu)
        20.5.2015 at 12:12

        Every woman has to know her limits! ja yksi on mun. kaksi ja soisin aamumuroni punkun kaa…

  • Reply
    Lapseton (Ei varmistettu)
    19.5.2015 at 21:26

    Miten erilaisessa tilanteessa ihmiset onkaan. Itse kun toivoo, yrittää, epäonnistuu, toivoo uudelleen ja yrittää, että josko se vauva sieltä tulisi, mutta ei. Mikäli se joskus onnistuu, ”hauskaa” nähdä miten sitten suhtautuu valvomiseen, itkuihin ym…

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      19.5.2015 at 21:32

      Sepä se. Lasten kanssa maailma tuntuu aina ajoittain niin epäreilulta – ne, jotka haluaisivat kovasti eivät saa jotain, mitä toiset – jopa sellaiset jotka eivät haluaisi – saavat lähes ajatuksen voimalla. 

      Minä toivotan sinne ihan valtavasti onnea, toivottavasti teillekin vielä tulee vauva! Siinä vaiheessa se valvominen on sitten ihan toisarvoista, eikä sitä etukäteen kannata miettiä, ei yhtään. 🙂

    • Reply
      Vierailija (Ei varmistettu)
      20.5.2015 at 11:27

      Meillä lapsi oli pitkään odotettu ja toivottu ja tekemällä tehty. Yritettiin ja epäonnistuttiin ja niin monet itkut vuodatin. Mutta ei se minusta tehnyt siinä mielessä erilaista, että vuodatin monet itkut vauvan kanssa siitä, että tällaistako tämä on, en minä jaksa. Se että siihen tilanteeseen pääsy oli haastavaa teki oman jaksamisen epäonnistumisen tunteet vielä pahemmiksi, siis kun niin paljon olin halunnut lasta ja sitten olikin niin vaikeaa. Samaan aikaan oma pieni kykeni olemaan rakkainta maailmassa ja kamalin kiduttaja (miksi miksi et nuku, nuku, nuku nuku). No, mutta se helpottaa ja on kaiken sen arvoista.

      Lähinnä siis vaan halusin sanoa, ettei omat tunteet väsyneenä ja uupuneena ole välttämättä niin suoraviivaisia ja yksioikoisia.

      Ja viimeisenä vielä jaksamista sinulle yrittämiseen, onnen puhalluksia ja halauksia.

      • Reply
        Janica B. (Ei varmistettu)
        20.5.2015 at 13:20

        Oli tosi hienoa, että otit tämänkin esille. Nekin vanhemmat, joiden lapsi on pitkän ja tuskallisen yrittämisen tulos, tai vaikkapa adoptio- tai sijoituslapsi, ovat haavoittuvaisia ja rajallisia ihmisiä ihan siinä kuin me kaikki muutkin. Mielestäni on kohtuutonta vaatia, että tällaisen vanhemman pitäisi muka jaksaa kaikki ja nauttia vain kaikesta 24/7. Kun sillä mahdollisella jaksamattomuudella ja avuttomuudella ei ole mitään tekemistä vanhemman rakkauden kanssa. Rakastavatkin ihmiset väsyvät, koska ovat vain ihmisiä.

  • Reply
    *Juulianna* (Ei varmistettu)
    19.5.2015 at 21:37

    Loistava kirjoitus! Saan niin kiinni noista tuntemuksista! Kuristavista ja kirkkaista. Ja tosiaan, koko ajan se helpottaa, tai siis arki helpottuu. Yhtenä päivänä huomaa, että ne osaavat käydä itse vessassa ja suihkussa, saavat turvavyöt autossa omatoimisesti kiinni. Tulee muita murheita, mutta arki sujuu, äidillä on omaa aikaa ja silti äiti on vielä tärkeä ja tarpeellinen. Ja joka päivä niitä rakastaa enemmän. Mahdotonta, mutta totta!
    T. Nimimerkki ”Hetki sitten olin neljän alle kouluikäisen äiti, viime syksynä minusta tuli neljän kouluikäisen äiti”

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      19.5.2015 at 21:39

      Ah, ihana kuulla! Musta tosin tuntuu tällä hetkellä täysin absurdilta se, että nuo olisi joskus kouluikäisiä, mutta ehkä pikkuhiljaa. Luulen, että kun on pari viime vuotta ollut siinä vauvahuurussa, niin se on sumentanut ajantajun ihan täysin. Ettei jotenkin oikein edes osaa ajatella sitä aikaa, kun tyypit osaa käydä itse vessassa, kun sellaista ei ole vielä koskaan päässyt elämään. 🙂 

      • Reply
        piijas (Ei varmistettu)
        20.5.2015 at 07:27

        Hyvin kirjoitettu! Tuohon kouluun menemiseen voisi soveltaa samaa eli, että ”usko pois, kyllä se helpottaa ja ne menee sinne kouluunkin joku päivä”, yksi kerrallaan. 🙂
        Itselläni, toki vain yhden kanssa, oli ihan yhtä ”ihana” vauva-aika itkevän, ei-nukkuvan, kipuilevan, äidin-kipeän, moniallergisen lapsen kanssa, enkä ole haikaillut tuon ajan perään. Päinvastoin, näytän mielelläni tutuille sen aikaisia päiväkirjoja (joita jouduin pitämään allergioiden ja erilaisten oireiden vuoksi), niissä lukee puolentoista vuoden ajalla useammallakin sivulla rumia kirosanoja ja ISOLLA!
        Mutta niin se lapsi kasvoi ja meni kouluun. Ja käy itse vessassa. Ja on rakkaista rakkain.
        Tsemppiä sinulle ja kaikille muille äideille!

    • Reply
      *Juulianna* (Ei varmistettu)
      19.5.2015 at 21:42

      P.s. Ensimmäisen kanssa stressasin koko vauva-ajan ja olin huolissani. Toinen kiljui koko vauva-ajan. Kolmannen kanssa opin vasta nauttimaan vauva-ajasta (ja kaksi vanhempaa leikkivät jo niin paljon kaksin) ja siksi toivottiin vielä se neljäskin, joka meni joukon jatkona. Tahdon siis sanoa, että kahden kanssa oli ehkä rankinta.

      • Reply
        Päähenkilö
        20.5.2015 at 22:19

        Joo, tismalleen sama kokemus. Kahden kanssa oli meilläkin rankinta. Kun kolmas tuli, isommat olivat jo monin tavoin helppoja ja omatoimisia. Ekaa kertaa osasin nauttia vähän siitä vauvavuodestakin, joskin siihen vaikutti paljon myös se, että kolmonen oli kaikilla mittareilla helpoin vauveli heistä.

        No, neljättä ei meille tule, mutta voin hyvin kuvitella, ja olen tuttavaperheissä nähnytkin, että siinä se joukon jatkona menee. Monilla viideskin vielä. 🙂

  • Reply
    Faabeli
    19.5.2015 at 21:44

    Olet sinä kyllä aikamoisen prässin läpi joutunut puristumaan! Tuo yhden vuoden ikäero kuulostaa niin hurjalta, etten osaa sitä oikein kuvitellakaan. Pelkkä ajatuskin siitä, että olisin viimeisilläni raskaana NYT, kun tuo kuopus ei vielä edes kävele… minun fysiikka ja hermot ei kestäis edes sitä mahavaivaisuutta, saatikka sitten sitä mitä raskaana olemisen j ä l k e e n olis vuorossa.

    Mulle oli ihan kyllin rankaa tasapainoilla 0 ja 2 vuotiaan (uhmaikäisen) tarpeiden täyttämisen kanssa. Onneksi se on ohi. Vaikka olenkin mielestäni (myös) niin kutsuttu ”vauvaihminen”, niin kyllä tämä siltikin muuttuu vaan paremmaksi kun ipanat kasvavat. Kolmevuotias on minusta superpaljon siistimpi tyyppi kuin kaksivuotias. Ja ihan varmasti tämä paranee vain.

    Nostan sulle hattua. Hyvin tehty. Ja kyllä se tosiaankin siitä helpottaa.

  • Reply
    Mia K.
    19.5.2015 at 21:47

    ♡ tuo unettomuus oli itelläkin se *kaivo*, johon upposi, kuin silakka suonsilmään pääsemättä tervejärkisten kirjoihin…! Tiiä, oonko vieläkään ,))

    Sitä ei käsitä, jollei se ole koettuna! Ja, voi kun ois ollu silloin ees apua saatavilla tuon 7 minuutin verran 🙂

    Mä jouduin ottamaan avopuolisosta eronkin, kun se laittoi kaikkein vaikeimpina aikoina vielä mut ja vauvan nukkuun olohuoneen kapealle ja kovalle sohvalle, että hän sai nukkua kunnolla. Niinä öinä tuli rukoiltua paljon.. kunnes sekin toivo hiipui.. sitten loppui jossain vaiheessa itkukin. Oli enää kuori. 

    Nyt on kaikki hyvin.

  • Reply
    annakarin
    19.5.2015 at 21:48

    Ihana kirjoitus. Ja anteeksi niistä raivostuttavista ”kyllä se helpottaa” -tsempeistä. Kaikella rakkaudella mää vaan. <3 

    Tänään just katsoin kahta kylpevää, nauravaa apinaa ja huokaisin, että vittu miten mahtavaa, et me selvittiin se järkyttävä tuskainen pimeä ja loputtomalta tuntuva suo, jota pikkuvauva-ajaksikin kutsutaan. Saako sanoa, että se oli välillä aivan hirveää aikaa? Sanon silti. Mut nyt: nyt on helpottanu. Mä selvisin ne harmaat ajat sillä, että olin ehkä joskus jonkun kuullut sanovan, että viimeistään kun nuorempi on yks vee, niin niistä on seuraa toisilleen. Oikeassa oli! Saatto se kyllä olla vaan mun oma väsynyt pää, joka moisen väitteen oli keksinyt.

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      20.5.2015 at 08:56

      Tiäkkö, luin eilen meidän viimesyksyisiä fb-keskusteluja ja mietin, että ei hitto, ME SELVITTIIN. Se on jotenkin ihan naurettava ajatus, mutta me selvittiin. Ne lapset kasvoi sittenkin. Me saatiin nukkua. 

      Olispa olemassa jokin kristallipallo, josta aina niinä synkimpinä päivinä katsoa tulevaisuuteen. Olisi niin paljon helpompi olla.

  • Reply
    Vierailija (Ei varmistettu)
    19.5.2015 at 21:55

    Kiitos &lt;3 T. 10 kk pojan äiti. Väsynyt äiti.

  • Reply
    Vierailija (Ei varmistettu)
    19.5.2015 at 23:33

    Hyvä kirjoitus. Kun on itse sellainen vauvaihminen, nämä monet yllä olevat mietteet tuntuu olevan ihan vieraalta planeetalta. Ei meidänkään lapset (kolme) mitään yleettömän helppoja ole olleet (oikeestiko suurin osa nukkuu kokonaisia öitä 6kk iässä? Joo, kyllä meilläkin on nukuttu 1v6kk iästä 6kk eteenpäin, jonka jälkeen ovat alkanet nähdä unia ja taas on heräilty ja vaelleltu joka yö 5-vuotiaiksi asti), vain tissi kelvannut vuoden ikään (pullo ei millään ja tuttikin vain yhdelle), kahdella ollut mystistä itkuisuutta elämänsä ekat 3kk jne. Mutta neuvottomuus pienen vauvan kanssa on se, mitä en tunteena omalta kohdalta tunnista. Sen sijaan tunnistan kyllä oikein loistavasti neuvottomuuden erinäisten uhmakausien aikana, arjen aikatauluissa joihin yksi aikuinen ei tunnu repeävän millään tai lasten kasvun kipukohdissa joihin pitäisi jotenkin oikein osata suhtautua. Tuntuu että todellakin pitäisi olla koko kylä kasvattamassa, kun jokaiselle ihan eri ikäkausi voi tuntua siltä ”omimmalta”.

    Jälkikäteen on myös huomannut miten sitä toistaa kotoa oppimaansa vanhemmuuden mallia: syliä on meillä tarjottu aika rajatta (työnantaja ei kiitä, niin monesti olen myöhästynyt kun olen pitänyt aamun aikalisää meidän kaikkien psyykelle tärkeämpänä kuin palaveria), mutta toisaalta mulle on ollut jotenkin itsestäänselvää, että 1v pottailee jokseenkin menestyksellisesti, syö suurelta osin itse, auttaa jo paljon puettaessa, lapset nukkuvat pihalla monen tunnin päiväunet (yöunista mulla ei ollut odotuksia ja ne ei sitten ihan putkeen ole menneetkään…)… Juttuja joita en kyseenalaistanut ja jotka sitten näin ovat menneetkin. Ei silti, tällaisena ”sujuvanakin” vauvavuosi on väsyttävä. Vaikka sitä tarvitsevuutta jaksaa aikansa, kaksi vauvavuotta ilman taukoa kuulostaa extremeltä. Onnea Emmi, ne vuodet ovat takana!

    • Reply
      Janica B. (Ei varmistettu)
      19.5.2015 at 23:52

      Tää on hassua, mä olen tässä aivan päinvastainen. Uhma, raivarit ja kitinä ovat rasittavia, mutta yllätyksekseni minä en ole tuntenut itseäni neuvottomaksi ollenkaan samalla tavalla kuin vauva-aikana. Uhma ja edessä olevat kasvatushaasteet tuntuvat kauhean luonnollisilta ja kiinnostaviltakin. Kierolla tavalla ihan loogisilta 😀

      • Reply
        Vierailija (Ei varmistettu)
        20.5.2015 at 15:45

        Mulla on vaikea suhtautua esim. alipainoisen 5-vuotiaamme syömiseen. Kaikki seuraavat ajatukset on läpikäyty, enkä vieläkään oikein tiedä mitä niistä pystyisin vetämään johdonmukaisesti kunnes tulosta syntyisi:
        – en kiinnitä syömiseen mitään huomiota, kyllä se syö kun on nälkä (ei syö, painokäyrä jyrkässä laskussa)
        – kehun ja kannustan kun syö hyvin (sittenhän tästä syömisestä on tehty numero, mitä ajattelin välttää)
        – laitan niin pieniä annoksia että syö kaiken ja haluaa lisää ja sitten on hyvä kehua (ei halua lisää vaikka miten vähän laittaisin)
        – annan ottaa itse (ottaa niin vähän ettei sillä kohta elä)
        – annan syödä mitä vaan kunhan syö (ei syö siltikään paljoa eikä ainakaan laadullisesti riittävästi)
        – teen aina lempiruokiaan (ei vaan toimi monilapsisessa perheessä)

        Todellakin olen neuvoton. Ja niin on neuvolakin. Eikä ravitsemusterapeutti ole juuri viisaampi. Näillä mennään kun lapsen yleisvointi on kuitenkin hyvä eikä syytä huonoon ruokahaluun ole löytynyt. Kalpea on, mutta ei juuri koskaan sairaanakaan.

        Tai olin minä neuvoton ja riittämätön silloinkin, kun kolmonen huusi illat läpensä ja vanhemmat sisarukset koittivat saada toisensa suunnilleen hengiltä tapellessaan. Huutavan vauvan kanssa on kovin vaikea mennä väliin kun kukaan ei kuule mitään. Kuitenkaan en osaa sitä vauvaa jättää yksinkään huutamaan (tuo tappelu ei selviä minuutissa tai kahdessa, keskimmäisen totaalikilarien rauhoittaminen vie lähinnä kymmeniä minuutteja).

        Nämä tilanteet kolmeen osaan repeämisessä on olleet niitä hulluimpia. Kun molemmat vanhemmat on remmissä homma menee aika paljon rennommin.

  • Reply
    Oili / Ajatuksia Saksasta (Ei varmistettu)
    20.5.2015 at 07:43

    Emmi, tää on ehkä sun paras teksti! Kun on tälleen lukijana seurannut sun vaikeaa vauvavuotta, oli jotenkin koskettavaa lukea vuoden takaisia tunnelmia ja sitä, miten asiat on alkaneet näyttää valoisammalta. Noiden hokemien suhteen mä oon aina nähnyt asian niin, että vaikka toi kyllä se helpottaa voidaan sanoa niin monella eri tavalla. Joko tarkoittaen että en oikeastaan jaksa enää kuunnella joten joo joo kyllä se siitä, älä jaksa valittaa, tai sitten silmiin katsoen ja lämpimän empaattisesti ja ymmärtävästi. Ehkä vielä halaus päälle. Jälkimmäiset terveiset lähettäisin myöskin vuoden takaiselle Emmille, on ihana nähdä miten hommat alkaa sujua paremmin ja paremmin. Noin pieni ikäero ja oma masennus on tosi vaikea yhtälö ja nostan sulle hattua!

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      20.5.2015 at 09:00

      Apua, pelkkä ajatus siitä että joku olisi viime kesänä katsonut silmiin, saa kyyneleet nousemaan silmiin. Ei siksi, että ei olisi ollut hyväätarkoittavia ihmisiä, vaan siksi, että välttelin itse kaikkea (katse)kontaktia ihan viimeiseen asti, ettei tarvitsisi olla rehellinen.

      Kiitos Oili. Sä olet ollut ihan mahtava, tsemppaava lukija, ihanaa kun olet ollut mukana! 🙂

  • Reply
    Tilttu
    20.5.2015 at 08:59

    Siis itku pääsi kun tämän luin. Helpotuksesta ja myötätunnosta ja siitä, että kyllä elämästä selviää hengissä! Olen epätoivoisesti yrittänyt valmistaa itseäni tulevaan. Syksyllä minulla on todennäköisesti 1v ja vastasyntynyt, tasan vuoden ikäerolla suunnilleen. Pelottaa ihan helvetisti, mutta juuri tätä olen yrittänyt itselleni toitottaa. Se ottaa varmasti koville, mutta helpottaa ihan varmasti.

    Kiitos tästä tekstistä!

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      20.5.2015 at 09:03

      Ensin, onnea! Ihan valtavasti onnea. 🙂 

      Näin jälkikäteen on sanottava, että vuoden ikäero on mahtava asia. Noi kaksi pallopäätä on toisilleen ihan hurjan tärkeitä ja niiden välille on muodostunut sellainen side, jota varmaan ilman pientä ikäeroa ei olisi.

      Sitten, älä pelkää etukäteen. Lapset ja vanhemmat on erilaisia, toisilla menee helpommin kuin toisilla. Voi olla, että teillä sujuukin tosi mallikkaasti, tai voi olla sujumatta. Suosittelen ottamaan sen vastaan sellaisena kuin se tulee, ei etukäteen huolehtien. Kun vain muistaa pyytää apua, jos sitä tarvitsee – sillä selviää jo pitkälle!

      • Reply
        Tilttu
        20.5.2015 at 09:20

        Kiitos!

        Ensimmäisen vauvan huutaessa läpi öitä, mietin, voisiko joku viedä sen huutamaan johonkin muualle edes yhdeksi yöksi. Sitten olin vähän katkera kun kukaan ei vienyt.

        Toisen vauvan kohdalla voisikin kokeilla, että kysyisi joltain, saisinko nukkua edes pari tuntia, jotta jaksaisin taas paremmin.

        • Reply
          Emmi Nuorgam
          20.5.2015 at 20:27

          Se kannattaa ihan ehdottomasti! Suosittelen. 🙂

  • Reply
    Helmi K
    20.5.2015 at 09:07

    Joka kerta on ihan yhtä mahtavaa kun joku kirjoittaa näin rehellisesti itsensä ja asian auki. Kiitos.

  • Reply
    Torey
    20.5.2015 at 10:26

    Rakastan myös tätä vauva-aikaa. Pientä tuhisevaa vauvaa, joka nukkuu rinnalla. <3

    Silti musta on ihanaa kun nää vauvat kehittyy niin nopeasti! Sen seuraaminen on ihanaa! Ja vaikka nuuskin pientä päätä ja littaan rintaa vasten, odotan sitä kun pieni oppii konttaamaan ja kävelemään jne. 

    On ihanaa kun myös isi alkaa jossain vaiheessa kelvata, eikä raastavan itkun iskiessä minun syli ole ainoa paikka jossa on vauvan mielestä hyvä rauhoittua. 

    Välillä näiden meidän kahden kanssa (3v10kk ja 7vkonen) on kanssa sellainen olo, jolloin ajattelen lohduttaen itseäni, että tämä on lyhyt aika, kun tuntuu ettei ehdi riittävästi huomioimaan molempia ja tekemään kaikkea. Esikoinenkin tahtoo äidin syliin ja tuntuu, ettei ehdi hänen kaipaamaa huomiota millään täyttämään.

    Aika menee kuitenkin oikeasti nopeasti ja ensi kesänä nuo jo juoksee peräkanaa tuolla pihalla! Ja sitten ehdin varmasti huomioimaan molempia ja littaamaan sylissäni rakkaudesta!

  • Reply
    Vierailija (Ei varmistettu)
    20.5.2015 at 11:14

    Eilen uskalsin kertoa lukiolaisen haastatellessa minua psykologian projektiaan varten, että olen paljon parempi äiti näille isoille lapsille. Vauva-aika ei vain ollut mun juttu. Aika kauan olen minäkin tätä tabuna pitänyt! Ja miten turhaan!

  • Reply
    Anjuska
    20.5.2015 at 11:34

    Syvennyinpä sitten niin lukemaan postaustasi ja tulleita kommentteja, että ehdin polttaan mansikkakiisselinkin pohjaan, hyvä minä! 😀 Meillä molemmat lapset ovat aina olleet hyviä nukkumaan, eivätkä kuinkaan itkusta/kiukuttele, (3v9kk ja 4kk) mutta jotenkin voin kuvitella ettei se helppoa ole kahden pienen kanssa. Itse aikoinaan en olisi voinut ajatellakaan J:lle kaveria hänen ollessaan 1v., siihen en olisi pystynyt, vaikkakin on aina tosiaan ollut hyväuninen jne, mutta kaipasin niin paljon jo töihin aikuisten ihmisten seuraan 🙂 

    Nyt nuorimmaisen ollessa 4kk, kaipaan jo sitä aivan pienintä vauva-aikaa ja innolla odotan tulevaa taaperoikää, joten näistä päätellenkin rakastan vauvoja ja vauva-aikaa. Mahdollisuutena kun on että tätä ei välttämättä enää ikinä koe. Vetää haikeksi.. 

  • Reply
    Rosanna
    20.5.2015 at 12:33

    Mä en Emmi ihan totta ymmärrä, kuinka selvisit, voit olla niin ylpeä itsestäsi (ja mäkin olen susta!). <3 Ihan totta, en voi kuvitellakaan kuinka selvisit sellaisesta univelasta ja kahden vauvan hoitamisesta miehen ollessa reissuhommissa. Itselläni on takana kokemusta kahden lapsen äitinä vasta kuusi viikkoa ja kolmen vuoden ikäero on mielestäni jo sieltä helposta päästä, mutta en voi kuvitellakaan kuinka vaikeaa tämä olisi, jos hoidettavana olisi kaksi vaippaikäistä. Rakastan vauva-aikaa, mutta silti tämä väsymys on välillä jotain ihan ylitsepääsemätöntä. Edellisyönä olin niin väsynyt vauvan herätessä neljättä yötä tunnin välein, että en uskaltanut nousta vaihtamaan vaippoja hoitopöydälle sillä pelkäsin pyörtyväni vauva sylissä. Mutta nukun päikkäreitä ja viikonloppuisin saan nukkua enemmän, joten kyllä tämä tästä. Mutta joka tapauksessa, olet mun silmissä aivan sankari kun selvisit kahden noin pienen hoitamisesta vähillä unilla. 

    PS. Viime yönä nukuttiin 2-3 tunnin pätkiä ja olo on kuin uudestisyntyneellä! 😀

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      20.5.2015 at 20:26

      Ihana kuulla! Kaikki, koko sun kommentti. Mä tulen ihan pian käymään! 

  • Reply
    Noppasopan Nanna
    20.5.2015 at 13:13

    <3

  • Reply
    Matkalainen
    20.5.2015 at 17:11

    Aina välillä olen käynyt lukemassa kirjoituksiasi. Onneksi tulin tänäänkin. Teksti sai kyyneleet silmiin, en tiedä miksi.

    Mikä siinä avun vastaanottamisessa onkin niin vaikeaa? Miksi ystävät ja tutut eivät voi tulla käymään vaikka koti olisikin mullin mallin? Niinhän se on kaikilla muillakin. Ja miksi niinä hetkinä kun on raskasta sitä vaan käpertyy itseensä?

     

     

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      20.5.2015 at 20:23

      En todellakaan tiedä. Mulla se riippuu ihan ihmisistä: on niitä, joille voi näyttää ihan kaikki ryönät mielestä ja kotoa ja niitä, joita jotenkin haluaa suojella siltä. Tai jotenkin kuvitella ainakin suojelevansa.

      Kiva kun luet. Se on mulle tärkeää!

  • Reply
    LauraEm.
    20.5.2015 at 19:19

    Emmi, oot mahtava. Upeaa on sekä se, että nuo fiilikset on jo takana ja nyt on hyvä, että se, että kirjotat näistä. Mä luulen että oot helpottanut monen muun äidin elämää, valanut uskoa ja kannustusta, oli ne muiden tilanteet samanlaisia tai ei. Musta ainakin tuntuu, että oon ”vahvistunut” jo etukäteen niiden juttujen ansioista mitä sä oot kirjottanut, ja jotka on auttanut mua pohdiskeleen ja käsitteleen omia asioitani. <3

    • Reply
      Emmi Nuorgam
      20.5.2015 at 20:21

      Voi Laura. Kiitos. 

    Leave a Reply