Työntekijäkin on ensisijaisesti ihminen

Olin muutama viikko sitten puhumassa Mothers In Business -verkoston Tampereen klaanille työn ja perheen yhteensovittamisesta meidän perheen näkökulmasta. Lähtökohtaisesti vihaan koko käsitettä – haluaisin puhua vain elämästä, jossa eri osat ja roolit sulautuvat toisiinsa siten, ettei niitä pysty tällä tavalla erottamaan, mutta koska näiden kahden yhdistäminen tuntuu edelleen olevan varsinaista ydinfysiikkaa, on asiasta pakko puhua.

Ensimmäinen osio puheenvuoroani käsitteli perhevapaita – en kertakaikkiaan pysty lähestymään perheitä ja näiden yhteiskunnallista roolia mistään muusta näkökulmasta. Kun edelleen, vuonna 2015, elämme yhteiskunnassa, jossa naisten palkkakehitys lakkaa lasten syntymiseen, jossa 98,1% vanhempainvapaan käyttäjistä on naisia ja jossa viime päivinä paljonpuhuttu metatyö näännyttää perheenäidit, on selvää, että jotain tarttis tehdä. Perheistä, työstä ja vanhemmuudesta on siis mahdoton puhua, jollei vanhemmuuden ja hoivavastuun epätasa-arvoinen jakautuminen ole tiedostettu asia. Eikä tämä ole vain perheellisten ihmisten ongelma: naisten työmarkkina-asema ei heikenny pelkästää lasten syntymisestä, vaan myös mahdollisuudesta saada lapsia. Eli kyllä, lapsettomatkin naiset kärsivät tästä – jolloin tämän pitäisi ihan ehdottomasti olla kaikkien naisten ja miesten prioriteettilistan kärkipäässä.

Puheenvuoron toinen osuus käsitteli meidän perhepolitiikkaa, ja sainkin Inkerin vikaa -Sannalta kritiikkiä siitä, etten puhunut laajemmin siitä, miten työelämää voitaisiin joustavoittaa. Jos aikaa olisi ollut enemmän kuin tunti, olisin ilman muuta puhunut työelämästä laajemminkin, nyt lähinnä nopeasti kertasin sellaisia asioita, jotka meidän elämästämme ovat tehneet lastenhoidon kannalta helpompaa: joustavat työajat, päätäntävalta omista töistä ja työtehtävistä, kannustava esimies ja etätyömahdollisuudet. Asioita, joita kaikki työntekijät toivovat, mutta valitettavan harvat työnantajat toteuttavat.

Oli jossain määrin aika shokeeraavaa kuulla yleisön kommentteja, jotka vahvistivat mielikuvaani siitä, millainen työmaailma tällä hetkellä on. IT-alan yrityksissä työskentelevät naiset kehuivat työnantajiaan ja kertoivat positiivisia esimerkkejä siitä, kuinka työnantaja on tukenut heitä vanhemmuudessa, kun taas ns. perinteisillä teollisuudenaloilla työskentelevät naiset kertoivat kauhutarinoita potkuilla pelottelusta, syrjimisestä ja suoranaisesta vittuilusta, kun firman ensimmäinen mies käytti hänelle kuuluvia perhevapaita.

Olen jo usemman vuoden miettinyt, mistä tympeä suhtautuminen perhevapaisiin ja perheeseen johtuu? On selvää, että raskaudesta koituvat kulut rasittavat naisten työnantajia, mutta toisaalta hallitus on esittänyt, että valtio korvaisi naisten työnantajalle noista kuluista kertakorvauksena 2500€. Pienyrittäjät varmasti ottavat uudistuksen ilomielin vastaan, joskaan tuolla korvauksella ei vaikuteta asenteisiin saati tasata vapaiden jakamista ja näin kulujenkin jakautumista vanhempien työnantajien välillä. Summa on pieni, eikä sillä ole todellisia vaikutuksia hoivavastuun jakautumiseen – päinvastoin voidaan ajatella sen kannustavan nimenomaan naisia ottamaan suuremman vastuun perheestä, kun kerran siitä työnantajallekin maksetaan.

Mitä ne muut syyt sitten ovat? Ovatko työnantajat niin mustasukkaisia työntekijöidensä perheestä, että eivät siksi haluaisi päästää näitä perhevapaille, saati tukea heitä vanhemmuudessa? Tai onko lasten kanssa aikaa viettävä ja näistä huolehtiva isä jotenkin vähemmän haluttua tavaraa työmarkkinoilla? Onko pohjalla kateus siitä, että sotien jälkeinen asenneilmapiiri ei ole antanut sen ajan isille mahdollisuutta olla lasten kanssa kotona: kun mää en saanut olla, niin et sääkään saa.

Itse ajattelen niin, että tyytyväinen työntekijä, jonka elämässä on joustoja – ei pelkästään perheen vuoksi, vaan muutenkin – on työnantajalleen paras mahdollinen käyntikortti ja tiimipeluri. Google, joka tarjoaa työntekijöilleen päiväkodin lisäksi myös lääkäripalveluita, liikuntamahdollisuuksia ja ilmaiset lounaat, on rankattu vuosikausia Forbesin listan parhaaksi työnantajaksi. Toistaiseksi en ole kuullut ainuttakaan spekulaatiota siitä, että noita joustoja olisi jotenkin käytetty väärin (sehän se Suomessa tuntuu aina olevan tärkein asia: ne mahdolliset järjestelmän väärinkäyttäjät), vaan päinvastoin: maailman paras työnantaja on myös työntekijöidensä mielestä paras ja halutuin.

Eilen Suomenmaa uutisoi pyhäntäläisen elementtitehtaan Lapwallin työntekijäedusta, eli Lapwallin varamummosta, joka auttaa Lapwallin työntekijöiden perheitä ihan ilmaiseksi. Tuula Leipälän työnkuvaan kuuluu mitä tahansa, mitä mummot vaan voivat tehdä: leipoa, laittaa ruokaa, auttaa läksyissä, hoitaa lapsia tai vaikka vaan jutella väsyneen vanhemman kanssa. Jutussa haastatellut työntekijät olivat palvelusta todella kiitollisia: jo pelkkä tieto siitä, että lapsen sairastuessa työnantaja tukee ilmaisen hoitoavun muodossa, on työntekijälle helpottava. Tämänkaltaiset tukitoimet on juuri niitä, joissa jokainen voittaa: työntekijä, työnantaja ja varamummoksi palkattu henkilökin. Ainakin itselle vanhemmuutta kaikista parhaiten tukevat toimet olisi juuri näitä hoitoratkaisuja, joiden avulla ei tarvitsisi kantaa huolta jälkikasvustaan – yhden vanhemman perheessä ne olisivat varmasti vielä tärkeämpiä.

Se mitä minä siis kaipaisin eniten tältä koko keskustelulta, on työntekijöiden ja vanhempien ihmisyyden muistaminen. Jokainen ihminen on erilainen, tällä on erilaiset perhesuhteet, vapaa-ajan harrastukset ja kiinnostuksenkohteet. Jokaisen kuitenkin pitäisi sellaisenaan olla tärkeä ja ihan jokaista pitäisi tukea siinä, että työnteko ja työpaikka on luonnollinen ja kiinnostava osa elämää – kuului siihen sitten lapsia tai ei.

Siis enemmän porkkanaa kuin keppiä, ei se sen vaikeampaa ole.