10 In Ajattelin tänään/ Syvällistä/ Yhteiskunta

Minä, arkifeministi

Olen viimeisen vuoden aikana päässyt (tai katsostakannasta riippuen joutunut) päivystävän feministin maineeseen, jota tägäillään feministisiin keskusteluihin, pyydetään ottamaan kantaa kaikkeen mahdolliseen viinintekemisestä villasukkaan ja kutsutaan haastatteluihin, joiden sisällöstä en ymmärrä tuon taivaallistakaan. Olen siitä ihan valtavan onnellinen, tietysti, mutta suurimpaan osaan noista keskusteluista en osaa ottaa kantaa ja tunnen oloni vähän tyhmäksi. Kun Nettles and slime -blogin Nelli pyysi minua jokin aika sitten kirjoittamaan feminismistäni oli ensireaktio innostus ja heti sen perään lamaannus: enhän minä tunne teorioita. En minä osaa ajatella kaikkia maailman asioita ennen kuin avaan suuni. En minä ole mikään mallifeministi, joka edes uskaltaisi joka tilanteessa puhua, ettei loukkaa ketään.

Kun myönsin tämän heikkouteni eräässä toisessa keskustelussa, oli reaktio aika yllättävä. Moni julkifeministi tunnusti saman: keskustelu, joka pyörii tieteellisten termien ympärillä pelottaa, hämmentää ja etäännyttää. Vielä jokin aika sitten olimme kollektiivisesti iloisia siitä, että feminismi on taas muotia, mutta nyt olemme siirtyneet arvostelemaan toistemme feminismiä ja etsimme virheitä, joista näpäyttää.

Vähän aika sitten eräässä tilaisuudessa minua ripitettiin siitä, että käytin termiä nainen, enkä naisoletettu. Suoraan sanoen en edelleenkään ihan täysin ymmärrä, mitä naisoletettu tarkoittaa tai missä tilanteessa sitä edes pitäisi käyttää. Tämän myöntämällä saan varmasti haukut siitä, etten tunnusta kuin kaksi sukupuolta – mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Meidän on kuitenkin voitava puhua myös miehistä ja naisista sen lisäksi, että puhumme muunsukupuolisista ja ymmärrämme, ettei sukupuoli yksiselitteisesti liity vain pissavehkeisiin.

Minulle feminismi on nimittäin yksinkertaisuudessaan sitä, että kaikki maailman ihmiset ovat yhdenvertaisia sukupuolestaan, ihonväristään, asuinpaikastaan tai ajatuksistaan huolimatta. Ajattelen, että kaikessa toiminnassa on otettava huomioon ihmisten persoonallisuus ja henkilökohtaiset ominaisuudet ja taidot sen sijaan, että niputetaan hänet vain yhdeksi sukupuolensa edustajaksi. Se on arkisia, pieniä tekoja, jotka yhdessä muodostavat isomman puron ja lopulta virran. Sitä, että opetan hiekkalaatikolla lapsilleni, että meillä kaikilla on eriväriset silmät, hiukset ja iho ja juuri se tekee meistä hienoja ja arvokkaita. Tai sitä, että arkirumban ja työn yhteensovittamisessa joustamme mieheni kanssa molemmat saman verran.

Arvostan ihan valtavan paljon kaikkia niitä ihmisiä, jotka tekevät töitä sukupuolentutkimuksen parissa, järjestävät feministisiä mielenosoituksia turuilla ja toreilla tai voimaantuneina kulkevat ilman rintaliivejä kaupungilla. Mutta samaan aikaan arvostan myös niitä, jotka ovat kuin minä, tavallinen arkifeministi. Siis niitä, jotka ostavat tytölleen Batman-lippiksen, vievät poikansa balettitunnille tai vaativat työpaikalleen tasa-arvo-ohjelman. Isiä, jotka käyttävät puolet vanhempainvapaista, äitejä, jotka etenevät urallaan ja naisia, jotka puhuvat toisistaan vain ja ainoastaan hyvää.

Aina välillä poden huonoa omatuntoa siitä, että en ole riittävän voimaantunut tai sinut itseni kanssa. Että olen huono feministi, kun en ihan sataprosenttisesti hyväksy vartaloani tai kun puuhkat ja ylenpalttinen vaaleanpunainen glitteri saavat minut vain vaivaantuneeksi. Eikä nyt pidä käsittää väärin, ihailen sekä Rosaa että Rosannaa ihan valtavan paljon ja olen onnellinen ja ylpeä heistä. Samalla kuitenkin yritän muistuttaa itselleni, ettei minun tarvitse olla samanlainen ollakseni hyvä. Että minä riitän ja kelpaan tälläisenä, aika tavallisen näköisenä, silloin tällöin meikkaavana ja ulkonäöstäni kausittain kriiseilevänä itsenäni.

Tavallinen feministi

Aatteellinen keskustelu on tärkeää, ihan valtavan tärkeää, ja sitä pitää käydä. Feminismiä pitää tutkia ja sen tuloksista pitää keskustella. Aatteellisuus ja teoreettisuus ei kuitenkaan saa kaapata koko keskustelua, vaan meillä arkifeministeilläkin pitää olla oikeus puhua. Virheiden osoittamisen ja toisten nolaamisen sijaan meidän pitää kannustaa ja osoittaa hyväksyntää. Olla lempeitä ja antaa ihmisten oppia virheistään. Oma All time favourite -feministini on Rakel Liekki, jonka empatia- ja ymmärrysvarasto tuntuu olevan loputon. Aina kun tekisi mieli hyppiä vaan tasajalkaa ja huutaa tuntemattomalle ihmiselle ”VITUN IDIOOTTI!!##”%%!” mietin, että mitä Rakel Liekki tässä tilanteessa tekisi.

Todennäköisesti hymyilisi, sanoisi ymmärtävänsä ja kertoisi, mitä itse ajattelee. Olisi ennenkaikkea rakentava ja kiltti, ihminen jonka ei tarvitse alentaa toista ollakseen itse parempi. Sellaisia ihmisiä me tarvitaan, sillä ne ihmiset muuttavat maailmaa.

You Might Also Like

10 Comments

  • Reply
    Karusellin anni
    25.5.2016 at 13:55

    Kiitos tästä, Emmi!

    Mä olen naistutkimuksenikin lukenut, mutta silti lämmin kannatus arkifeminismille. Feminismi kuuluu kaikille! Epäilemättä Facebookin Feminismiryhmän kaltaiselle keskustelullekin on tarve ja tilaus. Mutta akateeminen (paikoin jopa militantti) gender-puhe on vain yksi nurkka feminismistä, ei koko totuus. Ei saa olla!

    Mä olen 70-luvulla aikuiseksi tulleen feministiäidin tytär ja 40-luvulla perheensä perustaneen tasa-arvon puolustajan tyttärentytär. Mun elämän tärkeimmät miehet ovat feministejä (tai pro-feministejä, miten sen nyt määrittelee). Meidän lapset saavat feministisen kasvatuksen joka iikka.

    Ja sen kasvatuksen tärkein arvo on tämä: Jokainen ihminen on laulun arvoinen!

    • Reply
      emminuorgam
      25.5.2016 at 14:23

      Kiitos tsempistä Anni! Mietin pitkään, että onko tämän julkaiseminen ”jengipetturuutta” mutta totesin, että myös muunlaista puhetta feminismistä tarvitaan. 🙂

  • Reply
    Rosanna/Naiseudesta
    25.5.2016 at 17:28

    Emmi, sun erittäinkin feministinen tekosi palkittiin blogigaalassa yhtenä vuoden blogitekona ja mainonnan eettinen neuvosto antoi blogitekstisi innoittamana isolle kauppaketjulle huomautuksen sukupuolittuneesta mainonnasta. Ja etkös sä ollut juuri jossain tapahtumassa keskustelemassa mm. valtakunnansyyttäjän, rikosoikeuden professorin ja poliisiylijohtajan kanssa? Minusta tämä on kyllä aika kaukana arkisesta feminismistä <3

    • Reply
      emminuorgam
      25.5.2016 at 21:32

      Ihan totta, mutta ne ovat olleet ihan sitä mun arkifeminismiä. Eiks ole hölmöä, että sitä tuntee itsensä tyhmäksi siksi, ettei osaa hienoja sanoja, vaikka juttujen sisältö olisikin ihan daimondia?

  • Reply
    savusuolaa, Janica
    25.5.2016 at 20:09

    Olipas hyvä teksti! Olen joskus miettinyt, onko feministinen keskustelu siinä mielessä elitististä, että käsitteet, joilla puhutaan eivät aina aukea muille kuin yliopistossa sukupuolentutkimusta opiskelleille.

    Ihmisen ei pitäisi joutua feminismin ulkopuolelle esimerkiksi siksi, että hänellä ei ole sellaista sosio-ekonomista asemaa, johon korkeakouluopinnot, tietynlainen kieli ja teoriaosaaminen kuuluvat.

    Minä tunnen itseni tämän kieli- ja käsiteongelman vuoksi usein tyhmäksi feministiksi. Häpeän, kun en taas tajunnut sitä ja tätä ja tuota piilotettua valtarakennetta, ja sitten tulee sellainen olo, että joskos meikäläinen lähtisi tästä kotisohvalle neppailemaan ja tuijottamaan vaikka Satuhäitä.

    • Reply
      emminuorgam
      25.5.2016 at 21:33

      Nimenomaan! Tuo sosioekonominen tausta on hyvä huomio – sen meidän pamfletin kirjoittajakunnasta minä olen ainoa, jolla ei ole yliopistotutkintoa, ja siltikin olen korkeasti koulutettu. Me ollaan kaikki valkoisia, koulutettuja naisia, jotka saarnaa jo uskossa oleville. 😛

  • Reply
    Kirsikkapuiston Kirsikka
    25.5.2016 at 22:31

    Ihana sana tuo arkifeminismi! Se oli niin helposti lähestyttävä, että piti omaankin blogiin kirjoittaa aiheesta.

    Vaikka yliopiston sukupuolentutkimuksen luennot olivat ihan mielenkiintoisia, jäi niistä vähän semmoinen fiilis, että voiko sitä nyt itse mitään sanoa, kun ei hallitse just oikeita termejä yyämäs. Ei se ihan niin vaikeeta saisi olla. Siksi just tarvitaan tämmöisiä kirjoituksia, joita sä kirjoitat!

  • Reply
    Riitta
    26.5.2016 at 18:22

    Kirjoitin just lehtijutun sateenkaarinuorista. Ihania tyyppejä kaikki ja paikan päällä heidän kanssaan oli helppo jutella ja olla. Mutta auta armias, kun istuin yksinäni juttua rustaamaan. Mielessä pyöri lievä kauhu kaikkien termien ja käsitteiden keskellä. Vaikka kuinka luulen olevani aikuinen ja tietäväni ihmisistä paljon, niin huomasin, että on laaja alue ihmisyyttä, jossa olen aivan ummikko. Esimerkiksi Cis. Bigender, Demityttö, joka ei suinkaan ole sitä nuorten naisten lehteä lukeva tyyppi vaan ihan muuta jne. Selvisin onneksi ja sain jutulle hyväksynnän. Selatessani alan sanastoa totesin, että taidan olla sukupuolihuolimaton, minun on vaikea piitata sen kummemmin kuka kokee olevansa mitä ja kenen kanssa on. Kysehän on siitä, että erilaiset ihmiset haluavat olla yhdessä ja tykätä toisistaan. Se on vain hyvä asia, muodosta ja termistä riippumatta. Feminismi on kai vähän sama asia, ei sorsita toisia naisia, puolustetaan tasa-arvoa ja annetaan ihmisten osoittaa naiseutta, miehe (miten se nyt taipuukaan) yttä tai molempia tai jotain muuta.

  • Reply
    Henna
    7.9.2016 at 18:33

    Olet aivan oikeassa! Feminismiä yliopistossa opiskelleena ja arkipäivässä alituiseen hyödyntäneenä mietin juuri samoja asioita ja yritän unohtaa sen niin sanotun ”ainoan oikean aidon” feminismin, jonka määrittelevät ja jota tuputtavat pelottavan usein akateemikkojen sijaan ne, jotka eivät tunne feminismiä lainkaan sen teoreettisessa saati käytännöllisessä merkityksessä. Arkifeminismi kunniaan!

    • Reply
      emminuorgam
      8.9.2016 at 08:05

      Kiva kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa! 🙂

    Leave a Reply