3 In Ajattelin tänään

Bloggaajallekin voi tulla paha mieli

Eräs tuttuni kysyi viimeisimmän blogiini liittyvän kohun jälkeen, että joko kohuun liittyvä paskamyrsky helpottaa. Vastasin tyypilliseen humoristiseen tyyliini, että kyllä – Atriaan liittyvien kirjoitusten jälkeen vain vain ihan tavallisia huoritteluja ja itsemurhakehotuksia, eikä edes rikosilmoitusta tarvinnut tehdä! Sitten naureskelimme asialle aikansa ja siirryimme seuraavan aiheeseen. 

Kysymys jäi kuitenkin kummittelemaan jonnekin takaraivoon. Se on pulpahdellut pintaan viime kuukausina useampaankin otteeseen. Esimerkiksi silloin, kuin Jani Toivola ilmoitti jäävänsä sairauslomalle uupumuksen vuoksi ja somen pimein puoli pulpahti omaankin fiidiini. Kaikista järkyttävimmät viestiketjut aiheesta on onneksi jo poistettu, mutta vielä esimerkiksi täällä näkyy, miten empatiakyvyttömiä paskiaisia osa ihmisistä on. Kansanedustajan ammatti ja yksinhuoltajan elämä on jo sellaisenaan raskas yhdistelmä. Kun siihen yhdistää Toivolan ihonvärin ja seksuaalisuutensa vuoksi saaman julkisen viharyöpytyksen, en yhtään ihmettele, että voimat loppuvat.

Samaan törmäsin myös Sannin uusimman levyn julkaisun yhteydessä. Levy käsittelee muun muassa Sanniin viimeisen vuoden aikana kohdistuneita kohuja, syytöksiä ja anoreksia- ja pedofiliavihjailuja. Kun Nyt kirjoitti aiheesta jutun, täyttyi julkaisun FB-jako kommenteista, joissa arvosteltiin Sannin ulkonäköä tai lauluääntä, haukuttiin rumaksi ja tyhmäksi ja syytettiin huomiohuoraamisesta, kun tälläisiä asioita ihan julkisesti puhuu.

Kun Sanni sanoi haastattelussa ”Silloin tuntui hetkittäin siltä, että tajuatteko te, että minäkin olen ihminen?”, ilmestyi silmäkulmaani pieni kimaltava kyynel. Tämän asian kanssa olen nimittäin itsekin viimeisen vuoden aikana painiskellut. Mutta en tietenkään julkisesti, ettei kukaan pääsisi sanomaan, että itsepäs itsesi nettiin pistit tai se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Mutta mitä minun tarkalleen ottaen pitäisi kestää? Olenko oikeasti laittanut itseni sellaiseen leikkiin, jossa pitää kestää huorittelua? Tai ulkonäön arvostelua, tyhmäksi haukkumista tai ilkeitä kommentteja? Omasta mielestäni en. Ja vaikka en sitä ääneen sanokaan, niin joka ikinen kerta, kun joku Twitterissä kutsuu rumaksi ja lihavaksi lehmäksi, tai levittää Ylilaudalla valheellisia kuvia minusta, tai lähettää eläinten kiduttamiseen liittyviä videoita sähköpostilla, se tuntuu pahalta. Se tuntuu ihan todella, todella pahalta, epäreilulta ja lannistavalta.

Perimmäinen syy blogini olemassaololle on keskustelun herättäminen. Rakastan älykkäitä keskusteluja ja väittelyitä, rakastan nokkelia ja sanavalmiita ihmisiä ja janoan kuulla myös vastakkaisia näkemyksiä asioista. Kritiikki on yksi niistä asioista, joka kasvattaa kaikista eniten ja saa minut kyseenalaistamaan myös omia mielipiteitäni.

Parhaimmillaan kritiikki on älykästä ja kehittävää, ihan aidosti rakentavaa ja tervetullutta! Atria-kirjoituksiin sain paljon erinomaisia, kritisoivia, kommenttejakin, ja suurimmaksi osaksi olin niistä samaa mieltä. Mutta sen lisäksi sain paljon myös sitä muuta – pahoinpideltyjen eläinten kuvia ja linkkejä keskusteluihin, joiden tarkoitus oli olla vain ja ainoastaan ilkeitä.

Tänään aamukahvilla luin Maria Veitolan kolumnin uusimmasta Trendistä. Kolumnin otsikko on ”Älä ole mulkku” ja siinä Veitola kirjoittaa näin:

”Kun olen puhunut vanhojen sukulaisteni kanssa perinnöstä, jonka he ovat omilta vanhemmiltaan saaneet, he ovat puhuneet arvoista, joihin heidät on kasvatettu: ystävällisyys, avuliaisuus ja muiden ihmisten kunnioittaminen olivat itsestäänselvyyksiä, joita koulussa ja kotona korostettiin.

Nykyään tuo kuulostaa monesta ällöltä ja lällyltä feikkaamiselta. On coolia olla oman tiensä kulkija, vastustaja, uhmaaja ja suunsoittaja.”

Se kuulostaa surulliselta, mutta kaikessa surullisuudessaan on totta. Erityisesti somemaailmassa eniten kultaa ja mirhamia kerää se, joka sanoo kaikista ilkeimmin. Sivaltaa oikein kunnolla vyön alle ja antaa kohteen kuulla kunniansa.

Olisi jeesustelua väittää, että en koskaan itse olisi alentunut moiseen. Välillä sormet ovat nopeampia kuin aivot ja varsinkin Twitterissä tulee oiottua mutkia oikein kunnolla. Mutta siitä huolimatta yritän viimeiseen saakka välttää tarpeetonta ilkeilyä tai loukkaamista. Ihmisten ulkonäön ruotiminen tai älykkyysosamäärän arvaileminen on hyvin harvoin tarpellista ja tuntemattoman nimittäminen paskanaamaksi on juuri niin tyhmää, kuin miltä se kuulostaakin.

Sellaisen keskellä minä – ja moni muu bloggaaja – elää kuitenkin ihan päivittäin. Monella tuntemallani bloggaajalla on periaate, että kun Google Analyticsissä näkyy liikennettä vauva-fi:stä tai suomi24:sta, kone pitää sulkea välittömästi. Eräs tuttuni joutuu aika ajoin lukemaan keskusteluja, joissa ruoditaan hänen lastensa ulkonäköä ja kolmas löysi lapsensa hoitokertomuksen erään vauvafoorumin keskusteluosiosta. Näissä tilanteissa tekisi aina mieli soittaa kirjoittelijoille ja kysyä, että ovatko nämä asiat sellaisia, joita toivoisit itsestäsi levitettävän. Miltä tuntuisi, kun joku kutsuisi parasta ystävääsi vuosisadan huonoimmaksi äidiksi tai toivoisi sinulta otettavan lapset kokonaan pois. Ja ennenkaikkea, miksi toivot sellaista jollekin muulle?

Maria Veitola kirjoittaa kolumnissaan valinneensa olla ystävällinen, ainakin suurimman osan ajasta. Ajatus on radikaali, mutta ehkä me kaikki voisimme valita ystävällisyyden? Sulkea puhelimen tai tietokoneen aina, kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja sen sijaan sanoa asioita ja tehdä tekoja, joista tulee hyvä mieli.

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply
    Minna
    23.10.2016 at 15:35

    Hieno kirjoitus. Minusta on hienoa valita ystävällisyys. Aina en siihen pysty, mutta yritän. Voimia sulle. Vastapainona kaikelle skeidalle haluan sanoa, että kunnioitan sun työtäsi, se on tärkeää ja mä saan voimaa ja uskoa siihen, että maailmalla on vielä toivoa, kun luen sun juttujasi. Oot super.

  • Reply
    Jenny/Vastaisku ankeudelle
    25.10.2016 at 11:20

    Hyvä Emmi, tämä oli hieno ja tärkeä postaus! Itse uskon myös ystävällisyyden voimaan ja siitä olen kirjoittanutkin useasti.

    Muistan, kun pari vuotta sitten ratikassa oli nainen, joka huuteli hävyttömyyksiä ja haistatteli vittua kanssamatkustajille. Pyysin häntä nätisti siistimään suutaan, kuten pari muutakin henkilöä, koska paikalla oli pieniä lapsia, jotka pelkäsivät agressiivista käytöstä, mutta touhu loppui vasta, kun kuljettaja puuttui peliin. Kuski sanoi ystävällisesti, että matkustaa saat täällä, mutta tuollaisia et voi huudella. Nainen oli säikähtänyt joutuvansa ulos ratikasta ja hiljeni sitten ja vaikutti tyytyväiseltä, että sai jäädä. Vielä, kun toinen henkilö häntä sitten lähestyi, nainen sai sanottua, että anteeksi, mulla on ollut vaikeaa viime aikoina ja paha olla.
    Usein kai nuo huutelijat voivat niin huonosti, että se purkautuu vihapuheena ja vastaavana. Tämä kyseinen esimerkki selkeästi ymmärsi, ettei käytös ollut sopivaa. Kaikkihan sitä eivät toki edes tiedosta.

    Ja vaikka itsekin tietää, että pitäisi antaa mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, aina siihen ei kykene. Ihmismieli kun on sellainen, että se jää kelailemaan noita negatiivisia palautteita.

    Itse pyrin myös aina olemaan ystävällinen, toki virheitä sattuu ja mokaaminenkin on inhimillistä. Mutta kuitenkin, sillä saavutetaan niin paljon enemmän. Pahaa ei saa pois, mutta hyvää voi aina lisätä.

  • Leave a Reply