0 In Ajattelin tänään/ Oma elämä/ Yhteiskunta

Antakaa tissieni olla

”Mää aloin oleen sun kanssa vaan siks, kun sulla on luokan isoimmat tissit.”

Olin 12-vuotias ja seisoin ala-asteen pihalla luokan poikien ympäröimänä. Elämäni ensimmäinen poikaystävä oli juuri jättänyt minut kaikkien kuullen ja kertoi sen jälkeen, että ei edes tykännyt minusta, vaan tisseistäni. Siitä hetkestä lähtien ajattelin tissieni olevan minä. Pojilla oli myös tapana ahdistaa minut tai joku muu luokan tytöistä nurkkaan ja kopeloida tämän ”tissejä” tai ”persettä”. Tilanteet olivat pelottavia, mutta niiden kanssa oli opeteltava elämään – itsepäs olin tissini kasvattanut.

Eilen luin Karoliinan kirjoituksen nyt käynnissä olevasta tissiviikosta. Tissiviikko käynnistyi Twitterissä, tarkoituksenaan normalisoida naisten rinnat ja auttaa itsevarmemman olon saavuttamisessa ja oman kehon hyväksymisessä. Tiesin, että miesasiamiehet ärsyyntyvät kampanjasta, mutta yllätyksekseni he eivät olleetkaan ainoita. Karoliinan lisäksi monet muutkin todella fiksut naiset ovat kritisoineet kampanjaa ja kyseenalaistaneet sen tarkoitusperät. Miksi puhua tisseistä, kun voisi puhua palkkaeroista tai lasikatoista?

Kysymyksenasettelu on totaalisen typerä. Palkkaerot tai lasikatot ovat suuria, rakenteellisia ongelmia, jotka pitää ratkaista. Tissikeskustelu ei kuitenkaan mitenkään uhkaa niiden asemaa – kuten Suomen palkkaeroista puhuminen ei ole uhka ilmastonmuutoskeskustelulle tai maailman ylikansoittumisen ratkaisemiselle. Omassa mittakaavassaan ne ovat tärkeitä keskustelunaiheita – sitäpaitsi nälänhätäkortin pelaaminen on poikkeuksetta epäreilua.

Tissikeskusteluun ei ole välttämätöntä osallistua – jos on omien ja muiden naisten tissien kanssa sujut, niin sehän on vallan mahtavaa! Silti sitä pitää ymmärtää ja ennenkaikkea se pitää hyväksyä.

Olen koko ikäni puhunut tisseistäni. Kuunnellut ventovieraiden kommentteja, siirtänyt käsiä pois, tullut leimatuksi helpoksi ja halvaksi ja hävennyt rintojani. Olen kokeillut niiden piilottamista ja näyttämistä, provosoinut ja hiljentynyt, mutta keskustelu on ja pysyy.

Viimeksi Varjogaalassa tajusin, että vain harvoin olen vapaa tissieni ympärillä pyörivästä polemiikista: rakastin Suxesissa tanssimista, kun kukaan ei klähminyt tai kommentoinut, vaan sain homobaarissa olla ihan rauhassa ystävieni kanssa. Valomerkin jälkeen Dynamoon siirtyessäni en ehtinyt ottaa edes takkia pois, ennen kuin joku kävi rintoihin käsiksi ja varmaan omasta mielestään imarteli sanoessaan ”vitun hyvät tissit sulla”.

Tissiviikko edustaakin itselleni rauhaa ja hyväksyntää sellaisena kuin olen. En voi ryntäilleni mitään, ne keikkuvat mukana, halusin tai en. Rintojeni seksuaalisuus kuuluu vain niihin tilanteisiin, joihin itse haluan seksualisoimisen kuuluvan – ei jokaisen kännisen urpon päätettäväksi. Kun some on täyttynyt tisseistä on ollut helpompi hengittää: ehkä nyt minuun ei kiinnitetäkään huomiota, ehkä saan olla tisseineni rauhassa?

Tissiviikko ei tietenkään tarkoita, että jokaisen tissillisen pitäisi nyt julkaista kuva tisseistään, halusi tai ei. Päinvastoin, tämä tarkoittaa, että voit julkaista sen, tai olla julkaisematta. Voit puhua rinnoista tai olla puhumatta, pukeutua paljastavasti tai peittävästi, olla ihan sellainen kuin olet. Kunhan muistat antaa saman tilan myös muille.

Se, että joku haluaa puhua rinnoista, ei ole pois palkkakehityksestä. Mutta se, että se hiljennetään, on pois ihmisten itsevarmuudesta ja oikeudesta omaan kehoonsa.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply