Sinun todellisuutesi on erilainen kuin minun

Tässä kuussa olen ollut vanhempana seitsemän henkilötyövuotta. Kasvattanut kaksi lasta, joista kumpikaan ei enää ole vauva eikä taaperoa ja etäännyttänyt itseni keskusteluista, joissa vängätään vaippoihin, kantotapoihin, nukkumisjärjestelyihin ja ruokiin liittyvistä asioista. Jos kolme- ja neljävuotiaiden vanhemmat keskustelevat nukkumisesta, on kyse siitä, että olisi joskus kiva nukkua, ei siitä missä, miten, millaisessa asennossa ja kenen vieressä lapset nukkuvat.

Olisi silti valheellista väittää, ettei vanhemmuus enää herätä keskustelua. Päinvastoin. Isompien lasten kanssa tuo keskustelu ei ole enää niin suoraa kuin vauvojen kanssa, vaan ohimennen heitettyjä piikkejä, hämmästelyitä ja ”no mä en kyllä pystyisi tuohon, mutta kiva jos se teillä toimii” -tyylisiä passiivisaggressivisia kommentteja.

Suurimman osan näistä pystyy ohittamaan olankohautuksella: joo, meidän lapset ei harrasta tarhapäivien jälkeen mitään. Joo, meidän lapset syö kalapuikkoja, pakastefalafeleitä ja pinaattilättyjä ihan joka viikko. Joo, he katsovat myös telkkaria ja lastenohjelmia joka päivä, välillä ihan montakin tuntia päivässä! Eikä tunnu missään.

Ihon alle menee kuitenkin jokainen kommentti, jossa ajankäytön, sitoutumisen tai kotonaolemisen väitetään korreloivan vanhemmuuden hyvyysprosentin kanssa.

Satu Rämö Salamatkusta -blogista kyseli muutama viikko sitten, että mihin hänen kannattaisi esikoisen kanssa matkustaa. Kymmenen aiheellisen teneriffavinkin jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten haitallista äidin poissaolo on ja kuinka huono on äiti, joka jättää lapsensa anopin hoidettavaksi matkustaessaan itse aurinkoon.

Luin kommentteja epäuskoisena. Äidin poissaolo olisi lasten psyykettä vahingoittavaa. Normaalia vanhempaa ahdistaa viedä lapsensa hoitoon. Jos lapsi pystyy olemaan vanhemmasta erossa, on lapsessa jokin vika. Virtuaalinen hatunnosto Satulle, joka vastasi jokaiseen kommenttiin asiallisesti ja ystävällisesti, en tiedä olisinko itse pystynyt.

Toisen ihmisen valintojen tai vanhemmuuden arvostelu on äärettömän kusipäistä. Mutta siitä huolimatta tavallaan myös ymmärrän sen.

Meillä kaikilla on erilaiset todellisuutemme. Elämäntilanteet, työpaikat, hoitopaikat, turvaverkot ja muut ovat kaikissa perheissä erilaisia. Eräs tuttavani ei ole viettänyt päivääkään erossa kolmivuotiaasta pojastaan. Toisessa perheessä taas perheen jokainen lapsi on ekana kouluvuotenaan viettänyt kummankin vanhemman kanssa viikon etelässä muiden lasten jäädessä kotiin. Kumpikaan tapa ei ole sen oikeampi tai väärempi, jos se sopii perheelle itselleen.

Mieheni on istunut kohta kolme viikkoa Lahden MM-kisojen mäkimontussa varmistamassa, että ääni kulkee ja kisaturistit saavat bailata #rahantakii yötä päivää. Sinä aikana meillä on ollut yli kymmenen hoitajaa, joita ilman arki ei olisi rullannut. Osa on vienyt lapset aamulla tarhaan, osa hakenut, osa laittanut nukkumaan ja osa viettänyt öitä meillä. Enkä ole hetkeäkään ajatellut, että tämä lisäisi lasteni turvattomuudentunnetta tai olisi määräävä tekijä äitiyteni onnistumisessa. Alusta saakka lapsia on hoitanut mummut, kummit, papat, tädit ja sedät ja itseasiassa oudompaa olisi, jos mieheni tai minä olisimme olleet koko viikon kotona lasten kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikissa perheissä pitäisi menetellä samalla tavalla.

Kun syksyllä moderoin Tasa-arvopäivillä keskustelua vihapuheeseen ja rasismiin liittyen, totesi Suomen Pakolaisavun Naapuruussovittelukeskuksen johtaja Miriam Attias, että keskusteluyhteyden saavuttamiseksi ei riitä, että me vain kuuntelemme mitä keskustelukumppanimme sanoo. Meidän pitää myös osata ajatella hänen kanssaan.

Samaa voisi soveltaa myös tähän vanhemmuuskeskusteluun. Sinun todellisuutesi ja elämäsi on erilainen kuin minun ja se on ihan ok. Kuten meillä Tampereella sanotaan: ei tehrä tästä ny numeroo.

8 comments

  1. Valeäiti

    JES, hyvin sanottu toveri! Ehkä tähänkin tekstiin tulee sitten niitä kommentteja, joissa kysytään eikö pidä puuttua, jos jossain perheessä tehdään selvästi vahingollisia asioita. Eikö niille pidä kertoa, että toimivat neuvolan ohjeiden vastaisesti, ehkä he eivät tiedä sitä? Mä en ole varma. Jos jossain oikeasti pidetään pahoin lapsia niin asiaan pitää tottakai puuttua. Mutta missä menee sen raja? Onko se vääränlainen loma, ruoka, vapaa-aika vai vasta isot ongelmat?

    Mä olen valinnut sen etten lähde muiden lapsia ”pelastamaan”. Puutun kyllä jos näen että joku on jaksamisen äärirajoilla ja toimii eri tavalla kuin haluaisi (siis hermot menee jne, you know). Puutun jos jollain näyttää olevan masennuksen merkkejä ilmassa. En puutu, jos joku syöttää lapselleen karkkia pitkin päivää tai ennen hampaiden pesua aamulla. Koska ensinnäkin meilläkin tehdään niin joskus ja toisekseen; ne on vain reikiä. Ei lapsuustraumoja. En puutu jos joku tekee liikaa töitä tai käy bailaamassa joka perjantai: ei ole minun asiani varmistaa millä tavalla kiintymystä luodaan tai kehen. Missähän menee se raja, jossa yhteisön kuuluu puuttua, ja mikä menee vain oman kruunun kiillottamiseen piikkiin ja sitä myöden arvosteluksi? Nyt poistun pohdiskelemasta 😀

    1. emminuorgam

      Jäin vielä miettimään tätä puuttumisasiaa. Mulla se raja menisi siinä, että lapsi ei voi hyvin tai tulee kaltoinkohdelluksi. Olen joskus kirjoittanutkin siitä, että on ihan herttaisen yhdentekevää mitä lapsi syö, jos hän vain saa kotona lämpimän ruuan. Tämä arvostelu ja toisten valintojen kritisoiminen on hyvin etuoikeutettujen ihmisten asia: jos elämä on selviytymistaistelua, ei kenelläkään ole aikaa tai intoa miettiä, mitä sosetta naapurin lapset syö.

  2. Helmi

    Mun mielestä on hauskaa miten melkein jokainen sun vanhemmuus-teksti voisi olla mun kirjoittama, siis että olen niin täysin samaa mieltä kaikesta. Vaikka mulla onkin aika paljon opeteltavaa tuon yhteisen ajattelun kanssa kun kyse tulee näistä ”miten kukaan äiti voi olla erossa lapsestaan yli päivän, itse kun en kestä edes tuntia”. En vaan yhtään yhtään yhtään kestä sellaista täydellisen äidin viitan pukemista, ja toi Salamatkustajan keskustelu oli reissuvinkkien jälkeen ihan sekopäinen. Mutta joo, heillä varmasti on syynsä jne. Silti ärsyttää ihan hulluna 😀

    1. emminuorgam

      No siis voin paljastaa salaisuuden: en mäkään ihan aina pysty, mutta yleensä siihen auttaa hengittäminen. Tässä tapauksessa kahden viikon hengittäminen. 😀

  3. Partsinen

    Kiitos taas kun oot ja sanot! <3

  4. niina

    Voi K Y L L Ä, taas kerran! Toiset ei anna kolmivuotiastakaan yöksi hoitoon, minä antaisin ööh no aika paljon jo siitä että saataisiin miehen kanssa olla viikonloppu kahdestaan. S on 1v. Kävin myös juuri työharjoittelussa toisella paikkakunnalla pari viikkoa, pitkän viikonlopun olin kotona. Eikä tuntunut missään. Hyi minua.

    1. emminuorgam

      Siellä tämä keskustelu on ehkä siksi erityisen absurdi, että välimatkat on niin pitkiä, eivätkä ihmiset muutenkaan nysvää samassa porukassa joka päivä. Mietin tuossa, että onko kukaan koskaan sanonut vanhempia huonoiksi esimerkiksi erotusten aikaan, jos lapset on mummolassa hoidossa. Onko sellainen edes mahdollista, musta kuulostaa melko absurdilta? 😀

    2. K_

      Aina se ei oo kiinni siitä etteikö vanhempi ”antaisi” lasta hoitoon. Meillä on parivuotias, joka ei missään määrin vaikuta valmiilta yökylään. Alkaa protestoida, jos on normaalia tiheämmin isovanhempien hoidossa ihan päiväsaikaan. Ja kyseiset isovanhemmat ovat läheisiä, viikkotasolla elämässä mukana. Ei sitä aina voi vaan päättää, millainen siitä lapsesta tulee, sillä on ihan oma temperamentti ja luonne. Meilläkin on turvaverkot aktiivisesti mukana arjessa, vanhempainvapaat jaettu ja lapsi aloitti aikaisin päiväkodissa. Silti se kaipaa paljon äidin ja isin seuraa. Kyllä me ollaan tehty ihan parhaamme, jotta lapsella olisi muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin äiti ja isä ja niin sillä onkin, mutta ei se vaan takaa meidän tapauksessa tässä iässä mitään.

      Ja siis, tää ei ole meille mikään ongelma. Olishan se kiva, jos lapsi viihtyisi yökylässä, mutta eiköhän sekin vaihe tule. Toivoisin vaan että näissä keskusteluissa muistetaan se, että kaikki vanhemmat ei ole ”äitimyytin uhreja”, kuten Project Maman kommenttiboksissa niin ihanan sensitiivisesti syytettiin, vaan aidosti kokevat tekevänsä oman lapsensa parhaaksi. Ja tosiaan, sinun todellisuutesi on erilainen kuin minun, eli en mä vedä tästä mitään johtopäätöksiä sen suhteen, kuinka valmiita muiden lapset on.

Vastaa käyttäjälle AlanWaync Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *