2 In Oma elämä/ Perhe/ Vanhemmuus/ Ystävät & perhe

Arkikuva 7/52

Ylivoimaisesti vaikeinta vanhemmuudessa on se, että koskaan ei saa olla yksin. Ja silloinkin kun saisi, ei oikein osaa olla. Minua, kuten aika montaa ystäväänikin, tuntuu vaivaavan sama tauti: lapset voi laittaa hoitoon vain silloin kun on pakko. On oman vanhemmuutensa laiminlyömistä maata kotona tekemättä mitään silloin, kun lapset on mummolassa. 

Ihan pöhköähän se on. Ihan kuin koko elämä olisi suoritus, jonka jokaista sekuntia mitataan ja pisteytetään – oletko riittävän ahkera, tomera ja toimelias? Vapaata viikonloppua kuuluu jotenkin vähän hävetä – samaan tyyliin kuin kakun syömistä – ja muistaa jo etukäteen mainita, että aikoo kyllä pestä ikkunat, tampata matot ja siivota kaapit, ettei kukaan pääse sanomaan laiskaksi.

Vaikka oikeastihan oman ajan tarve ei katoa mihinkään lasten syntyessä. En tiedä teistä, mutta itse tarvitsisin ihan hirveän paljon enemmän aikaa yksin. Jatkuva hälinä ja läsnäolo on fyysisesti todella raskasta, erityisesti silloin kun töissä joutuu ja pääsee tapaamaan paljon ihmisiä ja olemaan esillä. Ah miten ihanaa olisi pitkän valmennuspäivän jälkeen olla koko ilta ihan hiljaa ja kuunnella seinäkellon tikitystä!

Viime syksynä aloitettu yökylävuorottelu tuo tähän onneksi vähän helpotusta. Puoli vuotta kestänyt käytäntö on nerokas. Ystäväperheen lapset on nyt olleet meillä yökylässä ja ensi kuussa meidän lapset menee sinne yökylään. Kun näistä viikonlopuista on jo valmiiksi sovittu ja päätetty, että silloin ei sitten siivota eikä tehdä töitä, on jotenkin helpompi katsoa kotona Sohviksia ja tilata kebupaikasta pizzaa. 

Tämä viikonloppu tosin eroaa aiemmista siten, että fuusioperheen lasten lisäksi meillä on ollut viideskin hoitolapsi. Teimme viime syksynä päätöksen ryhtyä tukiperheeksi ja kerran kuukaudessa meillä on myös kesällä 6-vuotta täyttävä bonuspoika, Pasi-Pasi. 

Ajatus tukiperheeksi ryhtymisestä syntyi jo silloin kun olin sairaana. Ilman apua me ei todellakaan olisi selvitty ja jo silloin tuli sellainen tunne, että jonain päivänä me halutaan laittaa hyvä kiertämään ja auttaa jotain toista perhettä. Syksyllä meille tuli siihen mahdollisuus ja puoli vuotta kestäneen paperisodan jälkeen olemme ihan virallisesti Pasi-Pasin tukiperhe. Ihan niin helppoa se ei ollut kuin kuviteltiin – aika kreisiä, että me jouduimme perustelemaan ammattilaisille ennaltaehkäisevän toiminnan hyötyjä! Tästä pitäisi ehkä kirjoittaa vielä erikseen ihan oma juttunsa, mutta nyt aivokapasiteetti ei ihan taivu siihen.

Vaikka meillä oli todella hauska viikonloppu, niin ihanaa, että ollaan taas neljästään kotona. Jos ei muuta, niin ainakin perspektiiviä nämä viikonloput antaa: ihan kiva, että meillä on kaksi omaa lasta. Se on meille oikein sopiva määrä.

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply
    Sanni
    20.3.2017 at 11:43

    Ihan mielettömän hienoa, että olette ryhtyneet tukiperheeksi! Se on pyörinyt itselläkin mielessä jo pitkään.

    Ja oman ajan järjestäminen, jos sitä kaipaa enemmän kuin mihin arki luonnostaan antaa myöten, on viisas ja vastuuntuntoinen teko. <3

  • Reply
    Helmi
    21.3.2017 at 17:14

    Mulle tuli tästä jotenkin tosi hyvä mieli. Että on perheitä ja tukiperheitä ja omia lapsia ja muiden lapsia ja lapsia joiden nimi on Pasi-Pasi. Tekee mieli sanoa että kiitos, ja toivottavasti kirjoitat aiheesta lisää, kiinnostaa kovin.

  • Leave a Reply