3 In Kulttuuri

Sodassa ei ole sankareita

Tytöt 1918 Tampereen Työväenteatteri

Ryhmä nuoria naisia astuu sisään tammelalaiseen yksiöön. He ovat hädintuskin aikuisia – osan pitäisi olla vielä koulussa, toisen omissa häissään. Yksiössä makaa selkäsairas sotakarkuri, tämän keuhkosairas vaimo ja kuusi nälkiintynyttä lasta. Jo pitkään lasten ravintona ovat olleet lattialta kauhotut jauhot ja nyt naiset ymmärtävät miltä epätoivo näyttää. He häviävät sodan.

On Tytöt 1918 -musikaalin yhdentoista kohtaus. Viimeinen kohtaus ennen loppuratkaisua. Tytöt kävelevät Keskustorille ja laulavat maksimaalisesta epätoivosta, jonka on pakko synnyttää toivoa. He laulavat Tampereesta sadan vuoden päästä: kaupungista, jossa on turvallista, jossa lapset saavat leikkiä ja joka on taas elinvoimainen. Jää katsojan tehtäväksi miettiä toteutuuko laulun sanoma.

Tunnen Suomen historiaa hävettävän huonosti. Erityisesti Tampereeseen liittyvä historiantuntemukseni on käytännössä olematonta. Sen vuoksi hypinkin riemusta kuullessani muutama viikko sitten Tampereen kulttuuritalojen Tampere1918 -hankkeesta.

Suomen sisällissodasta ja Tampereen taistelusta tulee ensi keväänä kuluneeksi 100 vuotta. Tampereen Taistelua pidetään käännekohtana Suomen Sisällissodassa ja se on edelleen  Pohjoismaissa käyty suurin taistelu. Huhtikuussa 1918 valkoiset valloittivat Tampereen punaisilta sodassa, joka lopulta vei lähes 40 000 ihmisen hengen ja joka jakoi suomalaiset kahtia.

Tampere 1918 -hanke esittää sodan ja erityisesti Tampereen Taistelun neljästä eri perspektiivistä, neljän eri kulttuuritalon voimin. Mukana ovat Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918, Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa, Tampere-talon sotaooppera Veljeni Vartija sekä Museokeskus Vapriikin supersuosittu Tampere 1918 -näyttely.

tytot-1918

En tiedä, olisiko teema ollut vielä viisi vuotta sitten yhtä vaikuttava kun se nyt on. Ihmisten jakautuminen, vuoropuhelun tärkeys, katkeruus ja erilaisuuden vihaaminen ovat asioita, joita vastaan me edelleen, sata vuotta myöhemmin, taistelemme. Olen monesti miettinyt, miten huonosti me tunnemme historiaamme: vasta vähän aika sitten me olemme olleet hädänalaisia, niitä jotka eniten tarvitsivat apua. Ei meillä ole varaa kääntää katsettamme pois. Meidän on suunnattava katse sinne, missä apua eniten tarvitaan.

Yhteiskuntarauhan säilymisen tärkeys, eripura, tieto ja sen ymmärtäminen toistuvat näissä kaikissa neljässä teoksessa. Vapriikki esittää sodan siten, kun punaiset, valkoiset, siviilit ja sotilaat ovat sen kokeneet. Näyttelyyn kuuluu historiallista esineistöä, kuvia ja ääniä, joita koskaan aiemmin ei ole esitetty.

Tampereen Teatteri esittää sodan oman historiansa kautta. Teatterirakennus toimi yhtenä taistelupaikkana ja jokaisessa näytöksessä myös osa katsojista pääsee kulkemaan näyttelijöiden mukaan ympäri teatteritaloa.

Tampere-talon Veljeni Vartija taas on kertomus sisaruksista, jotka ajautuvat sodassa eri puolille pasifisti-isänsä pyynnöistä ja anelusta huolimatta. ”Meidän jokaisen täytyy pitää huolta toisistamme, olla veljemme vartijoita,” lausui libretisti ja ohjaaja Tuomas Parkkinen tänään lehdistötilaisuudessa.

Kaikista eniten odotan kuitenkin Tampereen Työväenteatterin Tytöt 1918 -musikaalia. Musikaalin on käsikirjoittanut Sirkku Peltola Anneli Kannon Veriruusut -romaanin pohjalta ja sen musiikin on säveltänyt käsittämättömän lahjakas Eeva Kontu.

Kyyneleet vierivät poskilleni tänään, kun Kontu kuvaili alussa kertomaani musikaalin 11. kohtausta.

Taide ja kulttuuri on parhaimmillaan silloin, kun tekijänkin täytyy sulkea silmänsä ja hengittää syvään, ennen kuin pystyy kertomaan, mistä teoksessa on kyse. Nuorten Naiskaartiin liittyneiden tyttöjen tarina on liikuttava ja järkyttävä: 15-vuotias tyttö, joka on valmis tarttumaan aseeseen, taistelemaan ja surmaamaan oikeaksi kokemansa asian vuoksi, menee väkisinkin ihon alle. Pastori Marjaana Toiviainen ja monet muut, jotka vielä tänäkin päivänä ovat oman turvallisuutensa kaupalla valmiita puolustamaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisyyttä, ovat tämän päivän naiskaartilaisia.

Eikä se tälläisenä musikaali-ihmisenä ainakaan haittaa, että teoksessa klassikkomusikaaliin on yhdistetty myös mm. hiphopia. Rakastan sitä, että teatteri haastaa ajattelemaan ja katsojan kulmakarvatkin kohoavat jossain kohtaa. Teatterin tehtävä ei ole antaa vastauksia, vaan ennemminkin esittää kysymyksiä. Loppu on katsojan omasta päästä kiinni.

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply
    Minna
    2.5.2017 at 16:14

    No, hitto, melkeen tekis mieli lähtee Tampereella käymään.

  • Reply
    Karkki
    8.5.2017 at 17:41

    Käytiin Vapriikin näyttelyssä, oli hyvä. Näki Tampereen rakennukset eri kulmasta sen jälkeen. Ja vähän elämänkin.
    Detaljirunkkari toteaa tosin, että Tampereen taistelu oli Pohjoismaissa käyty suurin kaupunkitaistelu. ;D

  • Leave a Reply