6 In Ajattelin tänään/ Rakkaus & suhteet

Kolme rakkaustarinaa

Utsjoki Kordsam

Tiedän ihmisiä, joille pikkupaikkakunnat ovat kauhistus. Jotka janoavat suurkaupunkien sykettä ja jatkuvaa nousuhumalaista oloa, jossa mikä tahansa on mahdollista. Itse en kuulu heihin. New Yorkissa ja Milanossa olen tuntenut olevani eksyksissä, enkä halua hukata päiväkausia lentokoneessa istumiseen tai toiselle puolelle maailmaa matkustamiseen.

Viehätyin edelliseen kirjoitukseeni tulleesta, Kotkaa kuvailleesta kommentista ”Taantuva, selluntuoksuinen kommunistikaupunki” niin, että olen viittä vaille varannut kesälomamatkan Kotkaan. Jo pidempään olen haaveillut saariston Rengastien reitistä ja masokisti minussa haluaisi vuokrata asuntoauton ja kulkea sillä pitkin hiljaisia, vähän repsottavia kylänraitteja.

Olen paitsi rakastunut pikkukaupunkeihin, myös rakastanut pikkukaupungeissa.

Kun olin 13-vuotias, pääsin kesätöihin äitini tädin kyläkauppaan Keski-Suomeen. Ensimmäisen kesän hyllytin tavaroita ja siivosin kauppaa. Muistan edelleen miten huumaantunut olin kaikesta siitä vapaudesta! Vaikka asuin äitini tädin luona kaukana valtateistä tai edes naapureista, rakastin joka hetkeä. 13-vuotiaana vapaus oli viatonta. Sitä, että sai laittaa tomaattileivän päälle aromisuolaa tai valvoa katsellen K15-merkittyjä elokuvia.

Tiesin heti, että se ei jäisi viimeiseksi kesäkseni.

Olen aina ollut kova tekemään töitä. Ainakin haluan uskoa siihen – totuus saattaa myös olla se, että minun on ollut pakko tehdä töitä rahoittaakseni kulutusorientoitunutta elämääni. Jo yläasteikäisenä aloitin ensin askartelukerhon ohjaajana, sitten kokkikerhon ohjaajana ja lopulta kitkin naapuritalojen rikkaruohoja.

14-vuotiaana etenin kyläkaupassa kassalle. Muutama päivä kesäloman ja töiden alkamisen jälkeen eräs pojista alkoi norkoilla kaupassa enemmän kuin ostosten vuoksi olisi ollut tarpeellista. Uskalsimme puhua vasta monen viikon jälkeen, vaikka kumpikin tiesi jo ensimmäisestä kohtaamisesta, ettei se jäisi ainoaksi.

Muistan edelleen, 15 vuoden jälkeen miltä tuntui rakastua niin toivottomasti kuin sinä kesänä rakastuin. Aikuisiällä sitä epätoivoisen rakkauden tunnetta ei enää voi kokea yhtä intensiivisenä. Aikuinen rakkaus muuttuu kumppanuudeksi, luottamukseksi ja vanhemmuudeksi – turvallisuuden tunteeksi ja yhteiseksi sopimukseksi siitä, että tässä ollaan, vaikka sataisi ämmiä äkeet selässä.

Rakastuminen sitä pikkupaikkakuntaa ja poikaa kohtaan kesti lähes kuusi vuotta. Meillä molemmilla oli oma elämämme aina silloin kun emme olleet yhdessä. Muistan kuitenkin edelleen sen fyysisen kivun, jonka erossa eläminen aiheutti. Kukaan ystävistäni tai perheestäni ei tavannut häntä koskaan ja ilman päiväkirjojani saattaisin luulla, että kuvittelin koko pojan ja rakkaustarinan.

Seuraavan kerran rakastuin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä kesänä. Oikeastaan rakastuin silloin kahdesti.

Olin kirjoitusten jälkeen ihan hukassa. En tiennyt, mitä tekisin tai minne menisin ja päätin lähteä Bostoniin au pairiksi – miettimään, missä ja millainen tulevaisuuteni olisi. Muutama viikko ennen lähtöä tapasin miehen, joka oli alusta saakka liian hyvää ollakseen totta. Heilastelu ei kestänyt erityisen pitkään, mutta sen verran kauan kuitenkin, että ehdin perua Bostonin matkani. Oikeastaan en edes tiedä, mitä suhteellemme tapahtui – eräänä juhannusaattona hän vain jätti tulematta, enkä enää koskaan kuullut ihmisestä.

Pakenin nöyryytystä pohjoiseen.

Ja rakastuin.

Märät säpikkäät kuvasi poromiehen kanssa seurustelemista muutama vuosi sitten niin, että mies tulee, vie tunturiin ja panee kaksi viikkoa, jonka jälkeen joko seurustellaan tai sitten ei. Tarinassa on jotain totta ja jotain tarua, tulkitsemisen jätän teidän tehtäväksenne.

Vietin lähes koko kesän pohjoisessa. Jossain vaiheessa kellonajat, viikonpäivät ja viikot alkoivat menettää merkityksensä. Olin varma, että minut oli tarkoitettu elämään pohjoisessa: istumaan laavulla tulistelemassa, soutelemaan Tenolla ja hylkäämään koko aiemman elämäni etelässä. Sain pohjoisesta jopa työpaikankin ja tosissani suunnittelin jääväni sinne.

Elokuussa palasin käymään kotona Tampereella. Eteisen lattialla minua odotti kirjekuori, jossa kerrottiin, että opintoni Tampereella alkaisivat seuraavan viikon maanantaina. Istuin kolme tuntia kerrostaloasuntoni pihassa tuijottamassa Näsinneulaa ja lähetin pohjoiseen tekstiviestin, jossa kerroin, etten enää palaisikaan.

Tietysti palasin, vielä monta kertaa, joka kerta se teki yhtä kipeää.

Tai oikeastaan ei.

Niissä samoissa tunturimaisemissa, joissa olin monta vuotta aiemmin kuvitellut eläväni koko elämäni, alkoi kolmas rakkaustarinani.

Olimme mieheni kanssa viettäneet jo viikon pohjoisessa isäni luona nuotiolla istuen ja kaljaa juoden. Yhtenä iltana – tai aamuna, ne kietoutuvat siellä toisiinsa siten, että on mahdoton tietää mihin toinen päättyy ja mistä toinen alkaa – me kävelimme kohti mökkiä.

Aurinko paistoi viistosti koivujen lomasta ja potkin kuluneilla saappaankärjilläni pikkukiviä tienpientareelle. Kumpikaan ei ollut sanonut vähään aikaan sanakaan. Lopulta avasin suuni ja sanoin:

”Meidän pitäisi ehkä avata tuolla mökissä se jallupullo, ei tää kalja maistu enää.” 

Ja sillä samalla hetkellä vierelläni kävellyt mies pysähtyi, kuljetti sormensa omieni lomaan ja kysyi, että menisinkö hänen kanssaan naimisiin. Tuijotin miestä hetken hölmistyneenä, katsoin ympärilleni ja vastasin, että mennään vain.

Siitä on nyt kuusi vuotta aikaa. Jaloviina on muuttunut Kotimaista -pillimehuihin ja auringonlaskun katseleminen auringonnousihin, mutta edelleen me olemme siinä. Yhdessä, toisemme tuntien ja omasta järvimaisemasta silloin tällöin haaveillen.

Sanoinhan – pikkukaupungin tyttö.

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply
    Johanna
    9.5.2017 at 23:23

    Kyyneleet silmissä täällä. Sä kirjoitat Emmi niin kauniisti.

    • Reply
      emminuorgam
      9.5.2017 at 23:26

      Voi kiitos Johanna. Sinä varmaan tiedätkin, mikä yksi näistä pikkupaikkakunnista on. 🙂 <3

  • Reply
    niina
    10.5.2017 at 07:22

    Mullaki tuli ihan itku, voi miten ihana<3

    Mie en pohjoista vaihtaisi, en vain pystyisi. On täysin mahdoton ajatuskin asua jossain muualla. Miehen suvun paikka Kittilässä menisi, mutta sen etelämmäs eieieiei. Ehkä kun lapset on kasvaneet niin muutetaan miehen ja koirien kanssa vielä kauemmas korpeen 😀 Mulla tosin tämä meni niinpäin, että jonnekin 19-vuotiaaksi saakka olin varma että olin syntynyt väärään paikkaan ja pienet piirit pelkästään ahdistivat. Sitten asuttiin vuosi muualla – Torniossa, mieti mikä etelän suurkaupunki :D:D:D:D – ja sitten oli pakko päästä jo takaisin _kotiin_.

    PS, tuo "vie tunturiin, panee kaksi viikkoa ja sitten joko joo tai ei" on kyllä yksi niistä asioista, jotka on hauskoja koska ne on niin riipaisevan totta 😀

  • Reply
    Miisa
    10.5.2017 at 12:33

    Mä niin tunnistan ton! <3

  • Reply
    Menolippu Maalle
    10.5.2017 at 21:13

    Olen samoilla linjoilla – elämää on kaupunkien ulkopuolellakin, ja usein vielä jotenkin aidompaa ja rehellisempää elämää. Itse kyllä tykkään lähteä aina tilaisuuden tullen myös kaupunkilomille, joten molempi parempi.

  • Reply
    Marika
    11.5.2017 at 12:51

    Toi poromies 😀

  • Leave a Reply