Monesti kuulee puhuttavan siitä vähän mystisestä, vuoria siirtävästä äidinrakkaudesta. Ilmeisesti jossain on yleisesti sovittu, että äiti rakastaa lapsiaan pyyteettömästi jok’ikinen sekunti ja vain saamalla lapsia voi ymmärtää, mitä pyyteetön rakkaus on.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä. Helppohan se täältä on huudella ja sanoa, että minulle ainakin on herttaisen yhdentekevää onko naisilla lapsia vai ei, kun itsellä niitä on kaksi eikä kukaan odota, että lapsia tulisi lisää. Paitsi aviomieheni, mutta se on ihan eri keskustelu se.
Silloin kun muksut olivat vauvoja, kirjoitin blogiin oman ajan kaipuusta ja siitä, etten kestä kenenkään seuraa 24/7. Lähdin Ruisrockiin juomaan viiniä vauvan ollessa 4 kuukautta vanha ja kommenttiboksin mielestä se oli kutakuinkin kamalinta, jota saatoin tuoreena äitinä tehdä. Jättää nyt lapsi isänsä kanssa ja hillua hikisenä viihdemusiikkikonsertissa!
Asiaa ei varsinaisesti parantanut se, että mainitsin vauvasuhteen olevan kuin mikä tahansa ihmissuhde, josta silloin tällöin tarvitsee lomaa. Eihän kukaan oman puolisonsa, siskojensa tai ystäviensäkään kanssa jaksaisi jatkuvasti olla, miksi siis lapsi tekisi poikkeuksen?
Näiden neljän vuoden aikana mielipiteeni asiasta on vain vahvistunut. Todellakin tarvitsen välillä vapaata vaimoudesta ja niin tarvitsen myös äitiydestä. Ja ihan samalla tavalla kuin vaimoutta pitää välillä hoitaa extrapanostuksin, pitää myös äitiyttä hoitaa.
Huono äiti ja paska perhe -fiilikset ovat suoraan verrannollisia siihen, miten stressaantunut itse on. Nyt, kun olen muutaman viikon ottanut todella paljon iisimmin ja tehnyt vain normaalin työviikon verran töitä, olen huomannut katselevani perhettäni ihan uusin silmin. Eikä vain perhettä, vaan myös omaa peilikuvaa. Välillä peilikuva on nolottanut ja välillä surettanut, mutta pääsääntöisesti olen alkanut pitää enemmän siitä ihmisestä, jonka peilissä näkee.
Olen myös alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten puolisolleni puhun. Mennyt kainaloon silloin kun kainalopaikka on sattunut olemaan vapaana ja sängyssä tuijottanut puhelimen näytön sijaan toista silmiin. Kuulostaa varmasti ihan idioottimaiselta ja mitättömän pieniltä asioilta, mutta juuri nämä ovat niitä asioita, joista stressaantuneena tingin. Pöljää luopua kosketuksesta juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.
Viettäessäni tänään puolivapaata päivää sairaalareissusta vielä toipuvan Hildan kanssa tajusin, miten paljon olen kaivannut myös lasteni seuraa. Ja erityisesti lasten seuraa kahdestaan. Viikonloppuna kävimme Einon kanssa kahdestaan aamiaisella kahvilassa ja tänään höpsöttelimme Hildan kanssa muissa hommissa. Siinä kikattavaa lasta katsellessani tajusin, miten vähän aikaa tulee vietettyä vain yhden lapsen kanssa. Hämmästelin sitä heti naapurillekin: yhden lapsen kanssa oleminen on kuin ei olisi lapsia lainkaan. Niin helppoa, hauskaa ja stressitöntä, kun kukaan ei kinastele ja kisko toisiaan jatkuvasti hiuksista.
Tänä kesänä aion tehdä parisuhdematkan paitsi mieheni, myös kummankin lapsen kanssa kahdestaan. Ei sen tarvitse olla pitkä reissu, kunhan vain ehtii katsella yhtä lasta kerrallaan, kuunnella kaikki ne hölmöt jutut, kääntää kivet ja syödä herkkuja niin että napa ratkeaa. Huumaavan ihana ja kiherryttävä ajatus!
Niinkuin mikä tahansa rakkaus, myös äidinrakkaus tarvitsee hoitamista. Hassua, että en koskaan ennen tullut ajatelleeksi asiaa.
10 Kommenttia
”Pöljää luopua kosketuksesta juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.”
Olipas hienosti sanottu.
Mekin tehdään Villen kanssa parisuhdematka kaksin, mutta haluan myös äiti-tytär-reissuun Pennin kanssa. Meidänhän piti mennä keväällä Clarioniin uimaan ja höpsöttelemään kaksin, mutta se peruuntui oksennustaudin vuoksi. Olen kuitenkin luvannut Pennille, että me menemme kaksin Helsinkiin ja käymme siellä hotellin kattouima-altaalla ja ajelemme ratikalla.
Lisäksi ainakin meillä lapsi on usein paljon helpompi ollessaan vain toisen vanhemman kanssa. Ei ole kolmatta tai neljättä pyörää häiritsemässä. 😀
Kadehdin muuten niitä teidän perjantaipäiviä ihan kamalasti! Olisi ihanaa vain kahvitella lasten kanssa koko päivä. 🙂
Oon niin samaa mieltä! Meillä muodostui kuopuksen vauvavuotena turhankin vahvasti sellainen kuvio, että mä hoidin vauvaa ja mies esikoista silloin, kun oltiin molemmat paikalla. Nyt yritän tietoisesti purkaa tuota mallia ja myös löytää aikaa olla kahdestaan esikoisen kanssa. Ihan sama kokemus, että yhden lapsen kanssa on uskomattoman helppoa, kun saa olla hetken kaksin.
Toi on käsittääkseni aika yleinen kuvio, varsinkin jos ikäeroa on yhtään enemmän. Tosi harmillinen myös, kiva että yritätte siitä tarkoituksella pois. 🙂 Meillä nuo lapset alkaa vasta nyt olla valmiita siihen, että ovat toisistaan erossa, tähän saakka ne ei ole pystyneet olemaan yhtään yksin.
Tämä on niin totta, lapsi on ihan erilainen kun ei tarvitse kilpailla huomiosta ja häneen on helppo keskittyä. Oli kyse 1veestä tai 4veestä. Syy, miksi halusin käydä vauvamuskarissa enkä sisarusmuskarissa jne. Että riittäisi molemmille. <3 Välillä kyllä tuntuu ettei millään riitä, mutta kuulunee asiaan. 🙂
Ei riitä, mutta toisaalta, oppivatpahan jakamaan 😉
Asiaa! Minä yritän myös osaltani toitottaa, ettei ole synti haluta omaa aikaa! Symbioosi kenen tahansa kanssa alkaa pidemmän päälle ahdistaa!
Haaveilen pienestä parisuhdematkasta miehen kanssa, mutta tukiverkkojen puuttuessa se tuskin tulee toteutumaan :/ Lapsen kanssa saamme kahdenkeskistä aikaa kesälomalla, kun mies on vielä töissä. Saamme hassutella kahdesaan jotain omia juttujamme, joille mies pyörittelisi silmiään 😀
Toi on kyllä paskamaista! En ennen lapsia ymmärtänyt yhtään tätä tukiverkkohössötystä, mutta sen arvoa ei kyllä voi mitata missään rahassa. Toivottavasti pian pääsisitte johonkin ihan kahdestaankin, pidän peukkuja!
Kaikkea tarvitaan. Koko perheen aikaa, aikaa yksin (meillä sitä kaipaavat ja itselleen ottavat jo lapsetkin), parisuhdeaikaa, aikaa erilaisilla komboilla – ja kunkin lapsen kahdenkeskistä aikaa molempien vanhempien kanssa.
Me ollaan oltu aika hyviä näissä. Ainoa, mitä on pitänyt harjoitella, on tuo koko perheen aika. Puoliso teki niin monta vuotta kolmivuorotyötä ja päälle keikkahommat, että oltiin vain ääriharvoin koko porukka yhdessä pidempään kuin päivän, max. pari kerrallaan.
Nyt hän on tehnyt muutaman vuoden perus toimistotyöaikaa, ja keikkoja on vain harvoin, eli ollaan entiseen verrattuna todella paljon yhdessä koko perheen voimin. Siinä on paljon hyvää, mutta on siinä ollut paljon opettelemistakin.
Yksinoloa, ihkaomaa aikaa, en saa kai koskaan niin paljon kuin kaipaisin ja tarvitsisin. Se on ehkä suurin tuskani ja kaipuuni tässä arjessa tällä hetkellä. Olen siis yksin useinkin, tarve on vielä paljon suurempi. Haaveilen aktiivisesti siitä, että saisin olla viikon yksin kotona. Tai lähteä viikoksi yksin matkalle. Tällainen äiti. 🙂 Olen opettanut itseni ajattelemaan, että tällainenkin äiti voi olla.
Tottakai sellainen äiti voi olla! Minäkin olen viikon kotona säännöllisin väliajoin, eikä se tee musta yhtään sen huonompaa kuin kenestäkään muusta. En usko, että tekee sustakaan. Ehkä jo tänä kesänä sun oma matka? 🙂