Jos masennus olisi Netflixin alkuperäissarja, alkaisi nyt odotetun toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso. Koska se ei ole, alkaa nyt kesäuusinta remonttiohjelmasta, jota kukaan ei alunperinkään halunnut katsoa.
Ensimmäinen kerta oli helpompi, tai sitten en vaan muista siitä mitään. Ei ehkä helpompi läheisilleni, mutta helpompi itselleni. Silloin kaikki oli mahdollista ja paraneminen virtaviivaista. Nyt olen sairas, sitten otan lääkkeeni, seuraavaksi olen terve. Toisella kierroksella tietää jo, että varmaa on vain kaiken epävarmuus.
Masennus on eri asia kuin murtunut pikkuvarvas. Muistan edelleen hetken, jolloin tajusin, että salonkikelpoisesta masennuksesta kerrotaan jälkikäteen sankaritarinoita. Näin selvisin, tämän opin, nyt kaikki on toisin. Kerran suorassa televisiolähetyksessä minulta kysyttiin, että miten selätin synnytysmasennuksen. Vastasin, että en tiedä, koska en ole varma olenko selättänyt sen. Haastattelija hämmentyi. Vastaukseni ei kuulunut kaanoniin, jota mielenterveyteen liittyvistä sairauksista kerrotaan.
Ensimmäinen kerta oli helpompi myös siksi, että silloin sairaudelle oli selitys. Olin synnyttänyt, olin väsynyt, tunsin olevani yksin. Synnyttäneen naisen hormonitoiminta on vinksinvonksin, sehän nyt on selvä. Mutta mikä selitykseni tällä kertaa olisi? Ihana perhe, kiinnostava työ, kaunis koti?
Viime syksyn omakantatiedoissani lukee ”masennustila, ei halua lääkitystä, uskoo pärjäävänsä, on lähdössä lomalle”. Vietin kuukauden Espanjassa, palasin tammikuussa vakaaseen työpaikkaan ja luultavasti uskoinkin pärjääväni. Sen verran annoin periksi, että varasin ajan seksuaaliterapiaan. Ajattelin, että ongelmani ovat lähinnä vällyjen välissä.
Huuhtelin merkityksettömyyteni viinillä alas. Olin vakuuttunut, että kaikki kyllä järjestyy, kunhan olen pois kotoa. Pakkasin kangaskassini, ostin Tokmannilta yhden hengen lakanasetin ja puhelimen laturin. Hetken aikaa ohjasin Foodoran lähetin uuteen osoitteeseen. Unettomina öinä pelasin Tinderiä. En halunnut puhua kenenkään kanssa enkä etenkään tavata ketään, mutta toivoin jokaisen pyyhkäisyn tekevän minusta olevaisemman.
Kesän kynnyksellä pidättelin jälleen itkua terapeuttini vaaleanharmaalla sohvalla. Vastapäisen talon katolla pesivä lokkipari tuijotti minua. Vieressäni istuva ihminen kysyi rauhallisesti, että mitä ajattelen nyt. Olin oppinut vihaamisen lisäksi rakastamaan kysymystä. Kuulin itseni sanovan, että en minä halua erota, haluan vain olla rauhassa. Haluan olla yksin, haluan tilaa, haluan nukkua.
Nyt, muutama kuukausi tuon viimeisen kohtaamisemme jälkeen omakannassani lukee keskivaikea masennus. Häpeä ja huojennus vaihtelevat paikkaa. Enää ei tarvitse tsempata, mutta samaan aikaan en voi olla miettimättä, mitä diagnoosini muille merkitsee.
Kuva: Eino Nurmisto Photography
16 Kommenttia
Emmi, olet ihana. Tämä on kaunis ja inhimillisen herkkä kirjoitus. Kiitos, että jaoit tämän! T. diagnoosiin pääsyä odottava tunteidensa kanssa painiskelija
Kiitos. Toivottavasti saat pian apua! Ja lepoa, sekin auttaa.
Kerroin miehelleni (oltu yhdessä 10 vuotta) maaliskuussa että haluan avioeron. Tuli hänelle yllätyksenä vaikka asiat ovat pitkään olleet huonosti. Meni viikko pari, en pystynyt nukkumaan, en keskittymään töissä, en tekemään mitään kotona. Menin työterveyteen, toivoin muutamaa päivää sairaslomaa, että saisi nukuttua. Vähän kun nukkuisi niin kyllä tämä tästä, vähän vaan väsyttää. Diagnoosi oli sitten keskivaikea masennus ja sekamuotoinen ahdistusoireyhtymä. Kolme viikkoa saikkua ja lääkityksen aloittaminen. Ensin olin vihainen. En minä ole sairas. Olen kerran aiemmin saanut virallisen masennusdiagnoosin (yliopisto-aikoina, kymmisen vuotta sitten), mutta sehän tuli voitettua terapialla ja perkeleellisellä sisulla. Silloin olin yksin. Nyt oli hermoromahduksen partaalla oleva mies ja melkein eskarilainen poika. Ai, masennus uusiutuu? Tokihan minä sen tiesin. Enpä ollut vaan ajatellut että niin voi käydä minullekin. Jäin kotiin ja itkin. Meni hetki tajuta miten pitkään olin mennyt viimeisillä voimillani.
Olin kolme kuukautta saikulla. Kävin ennen kesälomaa pari päivää töissä testaamassa miltä tuntuu. Aika pahalta, jos suoraan sanotaan. Kohta pitäisi mennä taas. Lääkkeet on auttanut, ei enää tee mieli jäädä sänkyyn aamulla. Olen kirjoittanut koko sairasloma-ajan, löytänyt uudestaan vanhan intohimon. Sekin on auttanut. Perkeleellinen puurtaminen silti vielä edessä että täältä kaivaudutaan irti. Ja nyt tiedän että tämä tulee toistumaan. Ehkä ensi kerralla tajuan hakea apua jo ennen kuin jää arpia käsivarteen.
Edelleenkään en ole varma haluanko erota vai en. En luota omaan päähän niin ison päätöksen edessä.
En tunne sinua mutta on tavattu kerran. Kävin vaatekutsuilla kuokkimassa vuosia sitten. Olen sen jälkeen seurannut sinua somessa ja tunnen jotain kummaa sukulaissieluutta.
En oikeastaan tiedä miksi kirjoitin tämän. Vertaistuki tai jotain. Hlausin antaa voimia. Kauhea latteushan se on mutta meitä on monta ja jotenkin se ajatus on minua helpottanut. Ehkä sinuakin. Tai sitten ei. Mutta onpahan nyt sanottu sen kuitenkin.
Ihanaa, että kirjoitit! Koska siksi määkin kirjoitin: me ei olla yksin, meitä on muita ja vaikka tarinat on erilaisia, silti ne risteää toisiaan. Se mikä ainakin itseäni on helpotti, oli tietynlainen synninpäästö mun ekalta terapeutilta. Ei kaikkea kannata tai edes tarvitse päättää heti. Että ei parisuhteen tarvitse olla mikään kalenteriin laitettu bodypump-tunti, vaan se voi elää ja muuttaa muotoaan pitkin matkaa. Välillä voidaan mennä eri suuntiin ja välillä samaan suuntaan, kunhan vaan avoimesti keskustellaan ja kaikki osapuolet tietää missä mennään. Ainakin suurinpiirtein.
Kiitos Emmi, että jaat tämän!
Tämä puhutteli sisintäni ja samaistuin niin paljon. Parin vuoden takainen uupuminen työn vuoksi on pikku hiljaa lipunut masennuksen puolelle ja kun ei jaksa enää mitään niin samalla tuntuu, että parisuhde pitäisi heittää mäkeen, että saisi olla yksin. En halua, että minua kosketaan tai että minun pitäisi koskea toista. Haluaisin vain olla yksin. Olen nyt tunnistanut nämä (ehkä) masennuksen piirteiksi, eikä niinkään pelkästään parisuhdeongelmiksi. Katsotaan jospa sitä uskaltaisi mennä ammattilaisen puheille.
Toivotan armeliaisuutta itseä kohtaan! Joskus riittää, että vain pysyy hengissä, muuta ei tarvi just nyt.
Suosittelen! Ammattilaiset ei ole niin pelottavia, kuin mitä annetaan ymmärtää. Siitä on ihan takuulla apua, voimia syksyyn <3
Ihanaa, että olet palannut kirjoittamaan blogia. Olen seurannut sinua instassa, mutta se ei ole sama kuin blogin lukeminen. Tsemppiä♥️
Olen noin kymmenen kertaa kirjoittanut tekstin ja pyyhkinyt sen pois… En tiedä mitä sanoa – ja on niin paljon sanottavaa… Eli sanon vaan, kiitos.
Ole hyvä. Ehkä ne oikeat sanat tulevat myöhemmin. <3
Kiitos suis! Olet oikeassa, on nämä vähän erilaiset foorumit sitten kuitenkin. Tänne ajatukset tulee jäsenneltyä paremmin ja oikeastaan siksi palasinkin kirjoittamaan.
Ihanaa, että kirjoitat meille ❤ kurjaa tietty kuulla, että tilanne on mikä on mutta kanssa-masentelijalle myös kovin ymmärrettävää. Tykkään susta ihan hirmuisesti sen vuoksi mitä annat meille muille kun kirjoitat asioista näin. Ja siksi kun olet ihan vaan sinä ❤ itse yritän opetella sitä, että mä olen kyllin hyvä myös silloin kun mieli laahaa maassa ja mikään ei huvittaisi. Päivä kerrallaan.
Kiitos Henna, tosi ihana kommentti! Hyvä jos joku muukin saa tästä jotakin irti, sitä vähän toivonkin. 🙂
Kiitos tästä tekstistä. Sydän.
T. täälläkin kakkostuotankokausi meneillään
Niin hieno ja rohkea teksti! Kiitos! Itse sain viime syksynä diagnoosit vaikea masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö, lääkityksen ja lähetteen terapiaan. Se oli kova paikka, koska olen oikeastaan pärjäillyt ilman ammattiapua näiden sairauksien kanssa enemmän ja vähemmän koko elämäni. Nyt tuli viimein stoppi pärjäilyille ja mahdollisuus parantumiselle. Terapia on muuten ollut yksi parhaista investoinneista ikinä, voin suositella kaikille. Uskon, että ahdistuneisuushäiriö kulkee elämässäni mukana varmasti jollain tavalla aina, mutta masennuksen suhteen olen hieman toiveikkaampi. Mutta. Odotan ensimmäistä lastani ja en voi olla pelkäämättä, että masennus pahenee. Olen kuitenkin edelleen vasta toipumisen tiellä, vaikka erittäin paljon paremmassa kunnossa kuin koskaan. Täytyy vain yrittää uskoa ja luottaa. Ja tukeutua muihin ihmisiin. Siitä olen onnellinen, että Kela tukee terapiaani edelleen ja saan käydä tutulla terapeutti on tukenani vielä ensimmäisenä vauvavuotena.
Olen ihan samaa mieltä, jokaisen pitäisi käydä terapiassa, oli sitten akuutteja ongelmia tai ei! Loistavaa, että sinulla on terapeutti jo valmiiksi matkassa mukana, olisinpa itsekin ollut yhtä fiksu lapsia odottaessani. Kannattaa myös jo etukäteen ottaa selvää oman asuinpaikan muista tukipalveluista – lapsiperheiden kotihoidosta, siivousavusta jne. Koska kuten sanoit, mitä enemmän kuormaa jakaa, sitä parempi todennäköisyys on selvitä hyvin pienillä kuhmuilla tai jopa ilman niitä. Onnea loppuraskauteen!
Oikoluku jäi tekemättä. Pahoittelut siis paikoin hieman sekavasta tekstistä. 😄