Millainen olin, mitä ajattelin?

Kuten aina näiden haasteiden kanssa, jälleen olen hieman jälkijunassa. Muistelot oli tarkoitus kirjata ylös jo viime viikolla, mutta sitten ne penteleet menivät ja veivät minut polttareihini! Yhtään ajattelematta, että toisilla olisi voinut olla jotain tärkeämpääkin tekemistä. Soo soo.

Tiivistettynä kyse on siis Kristaliinan aloittamasta muistelosarjasta: missä olin, mitä ajattelin? Kristaliinalle annettiin viisi päivämäärää, ja hän laittoi hyvän kiertämään kysymällä meiltä muilta, että millaista meidän elämämme on ollut. Hieman hirvittää, mutta kokeillaan.

Haastepäivämäärät olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010

Elokuu 1999

Elokuussa 1999 olen ollut pian 11-vuotias ja aloittamassa siis viidennen luokan. Minulla on seitsemän- ja yksivuotiaat pikkusiskot ja oma huone, jossa on siniset seinät ja maailman upein, horoskooppimerkkejä esittelevä boordi. Olen itse saanut valita huoneen värit, kun huonetta remontoitiin. Omasta mielestäni olen jo melkein aikuinen, olenhan kuitenkin jo melkein ala-asteen vanhin. Syyslukukaudella ihastun ensimmäistä (ensimmäisiä) kertoja ja kuolen, aivan varmasti kuolen, jokainen kerta kun minut lomilla raahataan jonnekin idioottimaiseen lappiin. Kuuntelen Hectoria korvalappustereoista ja mietin, etten varmasti koskaan löydä poikaystävää, koska en koskaan pääse mihinkään.

Luen Eva & Adam -kirjoja ja saan elämäni ensimmäisen rakkauskirjeen, jossa on sama salakirjoituksella kirjoitettu teksti kuin Adamin rakkauskirjeessä Evalle. Myöhemmin rakkauskirjeen lähettäjästä tulee ensimmäinen poikaystäväni, joka tosin raakasti jättää minut muutaman viikon päästä ja pilkallisesti nauraa, että muutenkin oli kanssani vain ”koska minulla on luokan isoimmat tissit”. Kirjoittelemme luokan tyttöjen kanssa toisillemme kirjevihkoja, joissa haukumme muita ja paljastamme juttuja, joita ihastuksiemme kanssa ”ihan varmasti voisin tehdä jo”. Onneksi nuo jutut eivät koskaan käy toteen.

Huhtikuu 2003

Jos nyt oikein osaan laskea, täytän tänä vuonna 15. Olen siis kahdeksannella luokalla ja odottelen kesän rippikoulua. Koko yläasteaika on tullut seurusteltua ristiin vähän kaikkien kanssa, mutta kevättalvella alan seurustella ”vakavasti” erään 18-vuotiaan pojan kanssa. Tuosta seurustelusuhteesta muodostuu loppujen lopuksi väsytystaistelu, jossa minä kuvittelen pelastavani pojan kaikelta moskalta ja paskalta, huonoilta perheoloilta ja vielä huonommalta kaveripiiriltä. Soittelen harva se viikonloppu poliisille käräyttäen poikaystäväni milloin mistäkin kolttosesta ja kuvittelen, että kunhan vain tarpeeksi välitän, niin hän muuttuu. Keväällä 2003 haudataan ensimmäinen tuon kaveripiirin jäsenistä ja tästä alkaa traaginen tapahtumasarja epätoivoisia kohtaloita. Tapahtumasarja, josta paikkakunnalla ei koskaan puhuta, vaikka syytä olisi. Tapahtumasarja, jonka seurauksena monta vuotta myöhemmin hautaan myös tuon poikaystäväni.

Tästä en tietenkään tiedä tuolloin vielä mitään, vaan elämä koostuu nuorisotilalla hengaamisesta, kotibileistä, epätoivoisista vanhemmille valehtelu-yrityksistä ja laskevista numeroista. Hätäännyksissään äiti lupaa 50€ jokaisesta päättötodistuksen ysistä tai kympistä tietämättä, että numeroiden lasku ei johdu siitä, että olisin tyhmä. Minua vaan sattuu laiskottamaan ja sehän on ensisijaisesti opettajien syy. Kunhan angstistani selviän, tilittää äiti minulle vuoden kuluttua 450€ riihikuivaa rahaa.

Maaliskuu 2009

Opiskelen toista vuotta Tampereen ammattikorkeakoulussa, mutta olen opintoja enemmän kiinnostunut töiden tekemisestä. Edelliskesänä olen ottanut vastaan työpaikan eräässä nuorisojärjestössä ja muuttanut Helsinkiin. Samassa rytäkässä olen myös alkanut seurustella ensimmäistä kertaa tasavertaisessa suhteessa, joka ei perustu kummankaan osapuolen riippuvuuteen tai hoivatarpeeseen. Helsingissä asuminen ahdistaa minua, mutta en oikein saa suutani auki. Vihaan sitä, että aamulla astuessani bussiin, ei bussikuski tervehdi. Tai se, etten voi töiden jälkeen vain kävellä vakiokuppilaan ja istua tuttujen ihmisten kanssa viinillä. Kaikki pitää sopia ja suunnitella tarkasti etukäteen.

Suuruudenhullujen ystävieni kanssa kuitenkin saamme yön pimeinä tunteina ajatuksen lyhytelokuvafestivaalien järjestämisestä Berliiniin ja maaliskuussa suunnitelmamme muuttuvat todeksi, kun varaan lentoliput Berliiniin. Samaan aikaan suunnittelemme myös Kokoomusnuorten Winter Gamesien mökkiteemaamme ja päädymme olemaan MC Hell’s Bitches. Rakastan jo tuolloin juhlia – teemajuhlia erityisesti – ja odotan Winter Gamesia kuin kuuta nousevaa. Winter Gameseilla kuitenkin alan ensimmäisen kerran epäillä omaa kykyäni sitoutua loppuelämän parisuhteeseen, kun kaikki muut ympärillä pariutuvat yksin ja yhdessä – ehkä enemmän kuin kenellekään loppujen lopuksi olisi hyväksi.

18.9.2009

Kevään epäröinti on eskaloitunut kesäkuussa niin, että heinäkuussa muuttofirma kuskaa tavarani Tampereen Tammelaan. Eron jälkeen otan kesästä kaiken ilon irti nykyisen kaasoni kanssa ja meno on välillä niin vauhdikasta, että itseänikin hirvittää. Kesä täyttyy keikoista, Amadeuksen terassista ja ravintoloista lainatuista jatkopulloista. Syyskuun 18. päivä teen todennäköisesti samaa kuin miltei jokainen muukin päivä loppuvuonna: puen nahkamekon päälle, suin blondin keesin ojoon ja juon itseni räkäkänniin. Ajelehdin syksyn ihmissuhteesta toiseen, teen aivan liikaa järjestöhommia, käyn Helsingissä töissä ja lykkään opintoja edelleen johonkin siihen hamaan tulevaisuuteen. Minulla on pakonomainen tarve osoittaa, että nainen voi käyttäytyä kuten mieskin ja käytän häpeilemättä jokaista vastaantulevaa kaksilahkeista hyvväkseni.

Syksy on ilmeisen kiireinen, sillä ehdin blogata syyskuussa vain kahdesti: toinen juttu käsittelee nuorten naisten lasikattoa ja toinen nuorten käsityksiä ja mielikuvia politiikasta. En ole yllättynyt. Blogin sivupalkissa tituleeraan itseäni nuoreksi vihaiseksi naiseksi ja tulen tunnetuksi siitä, että pukeudun provosoivasti ja meuhkaan pyynnöstä ja ilman kaikille, joita sattuu kiinnostamaan. Ja erityisesti niille, joita ei kiinnosta. Saan hankalan ja vittumaisen ihmisen maineen, mutta en ymmärrä, että maineesta on loppupeleissä enemmän haittaa kuin hyötyä. Valmistaudun Kokoomusnuorten liittokokoukseen tekemällä aloitteita uskonnonopetuksen tunnustuksellisuuden poistamisesta, tasa-arvoisesta avioliittolaista, adoptio-oikeudesta ja perustulosta, ja koska vielä tuolloin Kokoomusnuoret ovat hyvien puolella, menevät aloitteetkin läpi. Se on kuitenkin käänteentekevä kokous, jossa valta vaihtuu tulevalle vuodelle ja järjestö alkaa ajaa asioita, joita en tunne omakseni. Ensin eroan Kokoomusnuorista, eikä mene kauaa kun eroan koko puolueesta.

17.7.2010

No mitäpä muuta sitä tekisinkään, kuin olisin Koskenrannassa juomassa olutta! Olen edellisessä kuussa tavannut erään miehen, jota ensimmäisen puoli vuotta tituleeraan kaikille hampiksi. En kuunaan arvaisi, että elokuussa 2013 minusta tulee Mrs. Hamppi. Tuolloin Hamppi kuitenkin ilmoittaa olevansa ”poissa käytöstä” ja minä lähden vanhojen kokoomusnuorikavereideni kanssa juhlimaan jonkun syntymäpäivää. Facebook paljastaa, että Koskenrannassa on oltu syvällisiä, sillä statukseni on ”ihminen on onnellisimmillaan kun jotain menee siihen tai jotain tulee siitä ulos.”

Yöllä lähdemme jatkoille Rauhaniemen rantaan, jossa telon polveni. Tuon jälkeen päätän olla ainakin viikon juomatta. Rauhaniemessä käymme myös sen Helsingin eksän kanssa humalaisen keskustelun siis pitäiskö meidän kuitenkin vielä kokeilla.. No, aamun tullen onneksi kumpikin tajuamme, että noihin yöllisiin puheisiin ei kannata palata. Ja mitä siihen tipattomuuteen tulee, niin seuraavana päivänä Jack The Roosterissa on jamit, joihin tietysti on lähettävä, ja minun ja Hampin hämmentävä viha-rakkaustarina saa jatkoa. Hamppi kuitenkin tekee ehdottoman selväksi, ettei kaipaa tyttöystävää eikä tahdo seurustella, ja se on minulle ihan ok, koska rehellisyyden nimissä minunkin on hieman hankala suunnitella yhteistä tulevaisuutta tuon kummallisen miehen kanssa. Elokuun alussa lähden New Yorkiin YK:n vuosittaiseen Youth Assemblyyn edustamaan suomalaisia korkeakouluopiskelijoita ja Hamppi tekee hyvin selväksi, ettei aio odotella minua takaisin. Kun koneeni kuitenkin viikon jälkeen laskeutuu Helsinki-Vantaan lentokentälle, odottaa puhelimessa viesti, jossa tarjoudutaan tuomaan noutoruokaa ja jetlag -seuraa väsyneelle matkalaiselle.

Muutaman päivän päästä päivitän Facebookiin:

”Emmi joutuu hätistelemään innokkaimpia kosijoita pois. Mun vaimotaidot on selvästi tehnyt vaikutuksen!”

8 comments

  1. heta margareta

    Ei yhtään aliarvioida keskustelun tasoa, sillä viljelin viimeksi eilen tota ”ihminen on onnellisimmillaan kun jotain menee siihen tai jotain tulee siitä ulos.” –viisautta.

    1. Emmi Nuorgam

      Ja siis on pienen pieni tsäänssi, että sä olet ollut tuolloin Koskenrannassa pohtimassa näitä Suuria Filosofisia Kysymyksiä!

  2. Anna H (Ei varmistettu)

    Ihana kirjoitus. Kaikin puolin. 🙂

  3. Niitti (Ei varmistettu)

    Toi elokuu 1999, mä sain sulta joskus syys-marraskuun välillä kirjeen missä kerroit sun ekasta poikaystävästä. Mulla on toi kyseinen kirje vieläkin tallella. Terveisin : Noora siitä isosta punaisesta talosta Utsjoelta 😀

    1. Emmi Nuorgam

      Eikä! Ihan mahtavaa! 😀

    2. Emmi Nuorgam

      Mutta hetkinen – punaisesta? Onko se muka joskus ollut punainen? 

      1. Niitti (Ei varmistettu)

        Jep, sillon ku minä siinä asuin 1988-2002 tai 2003 niin se oli punanen, sitte se uus omistaja maalas sen siniseks.

        1. Emmi Nuorgam

          No aikamoista! Mutta nyt kun sanoit, niin joo – niinhän se tais olla. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *