Aivot vapaalla

Tajusin tänään, että en ole sen jokseenkin dramaattisen edellisen postauksen jälkeen kirjoittanut mitään, ja se johtuu oikeastaan vain siitä, ettei oo mitään kirjoitettavaa. Tällä hetkellä mun aivokapasiteetti on viimeiseen aivosoluun saakka valjastettu mun omaan käyttöön, lähinnä mun omien issueiden selvittelyä varten.

Yritän opetella sanomaan ”joo kyllä se sopii” sen sijaan että sanoisin ”ei kyllä me pärjätään”. Lasken päiviä siihen, että pääsen takaisin töihin, eikä mun elämä enää pyöri lähinnä näiden seinien ja Pikku Kakkosen puiston ympärillä. Opettelen keskittyyn kaikkiin niihin elämän hyviin asioihin, sen sijaan että miettisin montako yötä mun pitää vielä selvitä yksin. Koitan parhaani mukaan toteuttaa lääkärin määräystä tehdä kivoja asioita, aina kun siihen on mahdollisuus ja järjestää joka päivälle jotakin ohjelmaa.

Siksi viime ajat oon luuhannut anopin ja sukulaisten nurkissa ja istunut useaan valmiiseen pöytään ympäri Suomen. Treffannut blogin kautta tutuksi tulleita ihmisiä niin kahvin kuin valkkarin äärellä. Naureskellut lasten kanssa ja yrittänyt pistää merkille kaiken, mitä kumpikin joka päivä oppii. Koittanut parhaani mukaan nauttia elämästä. Tajunnut, miten sairaan hienoja sukulaisia ja ystäviä mulla on.

Ja hokenut kyllästymiseen saakka, että kyllä tää tästä helpottaa.

 

6 comments

  1. MM

    Emmi, jos alkaa pohtia, onko aihetta kirjoittaa, ei useimmilla ole. Ei mulla varsinkaan mutta ei monella muullakaan. Siis jos alkaa vakavasti pohtia.

    Silti toivon, että joskus taas kirjoitat. Miettimättä, onko aihetta vai ei. Minä olen tykännyt monesta tähän asti enkä odota mitään sen suurempaa. (Aika suurtakin on kyllä välillä ollut.) Ja luulen, että niin on moni muukin. 

    Mutta ihan ensin otat oman aikasi ja hoidat itsesi kuntoon!

    Ja niin helpottaakin. Niin kuule helpottaakin! Mutta älä laske päiviä siihen, keskity vaan kaikkiin niihin juttuihin, mitä juuri listasit. Keskity hetkiin. Hyviin hetkiin. 

    1. Emmi Nuorgam

      Olipa kiva kommentti, kiitos! Kyllä mä vielä jatkan – elokuussa kun palaan töihin, saatte vielä mun läpinöistä tarpeeksenne! 🙂

  2. Janica B. (Ei varmistettu)

    Eipä tässä ole vähän jaksavaisemmalla ihmiselläkään mitään järkevää kirjoitettavaa juuri nyt. Mutta eipä ole kyllä niilläkään, jotka kirjoittavat duunikseen. Iltapäivälehdissä kerrotaan joka toinen päivä, että ”helteet tulevat” tai ”ei vieläkään hellettä”, ja kaupunkilehti Tamperelaisen lööppinä on ainakin asematunnelissa ollut nyt kuukauden verran ”Tämä on Tampereen suosituin järvi”. Kyllä nyt jännittää, että mikähän järvi se mahtaa olla, aijai sentään!

    Mutta joo, eiköhän tällä hetkellä vallitseva olotila ole kesäkooma. Se on ihan vapauttavaakin. Elämä ruksuttaa jäätelöpallosta toiseen, yhdestä hiekkalaatikosta toiseen, eikä kukaan vaadi sinultakaan mitään muuta, eli anti olla vaan. Loppukuusta lähdemme reissuun, mutta sitä ennen saat musta koomailuseuraa puistoihin, jos muksujen syklit, rytmit ja kaikki muut ihanuudet mätsäävät yhteen. Ja täällä on toinen ei-niin-antaumuksellinen-Martha-Stewart-mamma aina Facebook-yhteyden päässä, jos haluat jauhaa.

    En ole ihan varma, sanoinko tämän sinulle, kun nähtiin. Taisin sanoa. Siinä vaiheessa, kun olimme tempaisseet ne Whisky Souerit, ja selitin suu vaahdossa siitä, miten mä vihaan lastentavaroiden ”näppäriä” tarrahihnoja, neppareita ja säätömahdollisuuksia. Mutta sanon silti toistamiseen, koska tämä oivallus on auttanut itseäni hyväksymään oman tapani olla vanhempi.

    Vanhemmuus koostuu mielestäni kolmesta palasesta. Niitä ovat rakastaminen, kasvattaminen ja hoitaminen. Mä esim. olen todennut olevani kaikkein vahvin rakastamisessa ja kasvattajanakin varmasti ihan kelvollinen. Mutta hoitaminen, siihen mulla ei ole minkäänlaista viettiä. Mutta miten voisi ollakaan? Minä olen kävelevä aivo, hölösuu, kirjoittaja, analysoija ja länkyttäjä. Rakastan koiraamme, mutta en suostu leikkaamaan sen kynsiä. En ole koskaan tykännyt ”puuhastella” kotona, en ole koskaan haaveillut olevani sairaanhoitaja tai lääkäri, olen liian kömpelö ja mukavuudenhaluinen pelastamaan Afrikan lapsia vapaaehtoistyössä.

    Olen ihan varma, että jokaisella vanhemmalla on tuossa kolmiossa oma vahva ja oma heikko kulmansa. Ero lienee siinä, että osa ihmisistä uskoo vakaasti ja vilpittömästi olevansa lapsenkasvatuspuuhissa Jeesuksesta seuraavia. Kaikki on aina helppoa, kaikki onnistuu, kaikki on kivaa ja tämä tyyli on juuri se oikea tyyli. Puhetyyli ja usko omiin valintoihin ovat vankkumattomia, vaikka ne kasvatusgurujen ja antaumuksellisten kotivanhempien lapset eivät oppisi yhtään sen nopeammin puhumaan, syömään kiinteitä ja sanomaan ”minä rakastan sinua”.

    Sain susta livenä kuvan todella analyyttisenä, herkkänä ja tarkkailevana ihmisenä. Sellainen tyyppi tarkkailee usein itseäänkin vähän turhan armottomien lasien läpi (tiedän omasta kokemuksestani). Ja mun mielestäni siinä, että sulla on kiva työ omalla alallasi, ei herranjumala sentään ole mitään hävettävää! Ei sun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että pidät työstäsi, vaikka joku toinen ei omastaan pitäisikään, ja toivoo saavansa olla maailman tappiin kotona.

    Siis: sinnittele, älä vaadi yhtään mitään itseltäsi. Tee vaikka aamukampa ja ole juuri niin aikaansaamaton ja laiska, kuin vain pystyt.

    1. Emmi Nuorgam

      Ahhahhha! En muistanutkaan niitä Manducan tarroja! 😀 voi Heta parkaa, kuvitteli varmaan saavansa jotain fiiniä viininjuontiseuraa, mutta saikin pari traumojaan pikkuhiprakassa tilittävää kotiäitiä! 😉

      Mäkään en ole hoivaaja, en sitten yhtään, vaan ihan samalla tavalla rakastaja ja kasvattaja. Ens viikolla terapiaistunto Sorsiksessa?

       

      1. Janica B. (Ei varmistettu)

        Hei ehdottomasti!

        Ja Heta sai meiltä ainakin eräänlaista luonnonmukaista ehkäisyä 😀

  3. Toimitus

    Ihanaa kuulla, että siellä menee paremmin!

    Ja tuo lääkärin määräys ”tehdä kivoja asioita” on aivan huippu! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.