#kutsumua

Suomen Lukiolaisten Liitto haastoi kaikki mukaan kiusaamisenvastaiseen #kutsumua -kampanjaan.

”Huonoa käytöstä on vaikea lopettaa käskemällä, mutta rupeamalla passiivisista aktiivisiksi voimme muuttaa tätä kulttuuria, jossa kiusaaminen on ihan ok. Huutelua ja nimittelyä kohdataan niin kouluissa kuin työpaikoillakin edelleen aivan liikaa. Rumilla, ilkeillä tai aliarvioivilla sanoilla meistä yritetään tehdä jotain muuta kuin olemme. Jos joka päivä haukutaan tyhmäksi, lihavaksi tai vaikka komentelijaksi, alkaa se pian tuntua totuudelta.”

Mä en ole tästä ylpeä, en todellakaan, mutta mä olen ollut kiusaaja. Olen jälkeenpäin miettinyt paljon, että miksi – miten mä muka olen perustellut itselleni sen, että voin jättää jonkun pois porukasta, väheksyä tai antaa toisen ymmärtää olevansa huonompi kuin minä? Jotenkin oikeutin toimintani sillä, että en koskaan kiusannut niitä heikoimpia. Ihan kuin se nyt olisi joku selitys! Että vahvoja ihmisiä saa nälviä ja heitä yrittää polkea maan rakoon! Ei se tietenkään ole, eikä mitenkään oikeuta mun toimintaa. Sitäpaitsi, niinkun myöhemmin olen huomannut, niin ne vahvimmat on yleensä niitä kaikista heikoimpia.

Tämä on mun julkinen anteeksipyyntö. Jos jotain saisin tehdä elämässäni toisin, niin en koskaan, koskaan, tekisi pahaa toisille ihmisille. Me kaikki ollaan tärkeitä, me kaikki ansaitaan kunnioitusta ja hyväksyntää. Me kaikki ollaan arvokkaita just tälläisinä.

Älä sä ole tyhmä: älä kiusaa, äläkä varsinkaan hyväksy kiusaamista.

38 comments

  1. MeMyI (Ei varmistettu)

    Kiitos Emmi. Hienointahan on se, että ihminen voi muuttua. Mukavaa syksyn alkua sinulle ja perheellesi! 🙂
    ps. huippu blogi!

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos samoin! 🙂

  2. huopis

    Vautsi. Hienoa näinkin päin.

  3. eviela

    Mahtavaa! Hienoa, että kiusaajatkin (tai kuten sinä niin entiset) osallistuvat kampanjaan. Tuo aivan uutta näkökulmaa asiaan ja herättää huomiota aivan uudella tapaa. Suuren suuret pointsit sinulle nainen rohkeudestasi! 🙂

  4. Hurmosmamma

    Pusu sinulle! <3

    Tyttöjen välinen kiusaaminen on kyllä niin erikoista, mä olen usein miettinyt että oonko sekä kiusannut että ollut kiusattavana, kun tuo porukasta sulkeminen tuntui olevan joskus vitosluokalla ihan hämmentävää arkipäivää, koskaan ei tiennyt kenen kohdalle napsahti. 

    1. Emmi Nuorgam

      Sitä samaa mä olen miettinyt. Että missä menee sen ”normaalin” kiusaamisen raja, tai onko sellaista ylipäänsä olemassa. Kun pojilla harvemmin on sitä ryhmän ulkopuolelle sulkemista, mikä taas tytöille on arkipäivää. En itseasiassa ole koskaan ajatellut tulleeni itse kiusatuksi, mutta olenhan mäkin ollut syrjitty ja mut jätetty ulos leikeistä useastikin. Jotenkin se, ettei siihen puututa, näköjään saa syrjitynkin ajattelemaan sen olevan ihan ok. Että niinhän tää maailma makaa.

      Sen lisäksi mä olen miettinyt paljon sitä, että miten pitkään lapsilta voi vaatia sitä, että ne on kaikkien kavereita? Koska eihän me aikuisetkaan olla – vaikka toivottavasti pyritään aina käyttäytymään edes jollain tasolla ihmisiksi sellaistenkin ihmisten seurassa, joiden kanssa kemiat ei kohtaa. Lasten tunteet kun on jotenkin enemmän pinnassa. Että onko kohtuullista ylipäänsä vaatia, että kaikki luokan lapset leikkisi yhdessä? Enkä nyt siis tarkoita, että tän ajatuksen varjolla saisi kiusata tai nimitellä ketään, kunhan pohdiskelen ääneen, että vaaditaanko me aikuiset joskus lapsilta sellaisia asioita, joihin ei itsekään oltaisi valmiita?

      1. Ella F.

        Täällä opettaja huutelee. ”Normaalia kiusaamista” ei olekaan. On vain hiljaista hyväksymistä, joka istuu syvällä suomalaisessa kasvatuskulttuurissa, vähän samoin, kuin ajatus siitä, että vikaa on myös kiusatussa. Ylipäänsä vikojen ja syyllisten etsiminen on leimannut koulukulttuuria huolimatta siitä, että ammattikasvattajilla on kuitenkin jo parinkymmenen vuoden ajan takuulla ollut ainakin teoreettisesti valmiudet näiden asenteiden kitkemiseen.

        Sen sijaa, että etsittäisiin rajaa ”normaaliin kiusaamiseen”, pitäisi etsiä keinoja auttaa lasta kanavoimaan tunteensa johonkin muuhun kuin kiusaamiseen ja opettaa selviytymään ja poistumaan konfliktitilanteista. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta jos nämä ajatukset olisivat päällimmäisenä, eikä suinkaan ne syyllisenetsimiset ja rankaisut, niin päästäisiin asennekasvatuksessa jo aino harppaus eteenpäin. Ja näin suurimmassa osassa kouluja nykyään varmaan toimitaankin, oman 8 vuoden huiman työurani aikana olen huomannut asenteissa isoja muutoksia, ja esim. KIVA-kouluprojektin hyviä tuloksia. Mutta aina riittää myös niitä aikuisia, joiden mielestä lasten tulee ratkaista konfliktinsa itse, joiden mielestä puuttuminen on turhaa ja joiden mielestä syntipukkien etsiminen on rakentavaa. 

        Ja asennehan lähtee aina esimerkistä: sen takia me old school-tyypit olemme sisäistäneet ajatuksen, että jonkinlainen kiusaaminen ylipäänsä olisi hyväksyttävää tai että emme voi muuta kuin katsella sivusta. Pieneltä lapselta ei voi olettaa paljoakaan, mutta kyllä alakouluikäiseltä voi helposti jo odottaa, että hän ottaa onkeensa, että hän opettelee astumaan toisen asemaan jne. Yläkouluikäiseltä voi jo odottaa paljonkin ja toisen asemaan asettumisen pitäisi jo jollain tavalla sujua. Lukiolainen kyllä jo tietää, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää, mitä kiusaamiseen tulee, siitä tämä alkunsa saanut kampanjakin on erinomaisen hieno esimerkki.

         

      2. Lilanna

        ”Kun pojilla harvemmin on sitä ryhmän ulkopuolelle sulkemista, mikä taas tytöille on arkipäivää.”

        Olen miettinyt, mistä tämä käsitys on tullut, tuntuu että se on aika yleinen. Kun jotakin poikaa kiusataan rankasti (vähättelevä ilmaus koko kiusaaminen), ei sitä kyllä mitenkään osaksi porukkaa oteta. Kun huudellaan vittuiluja ja pahemmassa tapauksessa käydään fyysisesti käsiksi, ei siinä mitenkään olla osa jätkiä, ei siinä ole yhteenkuuluvuuden tunnetta vaan hyvinkin rankka henkinen eristäminen ilman rauhaan jättämistä. Niin pahalta kuin porukasta ulos jättäminen tuntuukin, (kokemusta on), moni kiusattu toivoisi ennen kaikkea sitä, että jätettäisiin vaan rauhaan.

        Oman kokemukseni mukaan teinipojat on paljon pahempia ja julmempia kiusaajia kuin tytöt. Sekä minua kohtaan että muita läheisiä kiusattuja. Paljonhan sitä puhutaan tyttöjen tavasta puukottaa selkään ja eristää porukasta, eikä nekään mitään tahratonta käyttäytymistä ole, niilläkin on tai voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta ei ne kuitenkaan ihan sitä vastaa, että lisäksi käydään käsiksi, varastetaan toisen omaisuutta, haukutaan julkisesti, häpäistään…

        Itse olen aikoinaan ollut masentunut, osittain varmasti sosiaalisen eristämisenkin vuoksi. Surin yksinäisyyttäni, sitä että minulla ei ollut koulussa yhtäkään ystävää. Olin avuton. Mutta toipuminen siitä on ollut paljon nopeampaa kuin oli erään miespuolisen läheiseni, jota kiusasivat pojat. (No, minuakin kiusasi aika lailla nimenomaan pojat, mutta aika vähällä pääsin.) Yhdellekään tytölle en kanna kaunaa, vaikkakin jokunen on sellainen, jota en oikein muistojen perusteella arvosta. Pojista taas aika moni sietäisi saada palautetta ja joutaisi ottaa vastuuta käyttäytymisestään, vaikka nyt aikuisina, mahdollisesti muuttuneina miehinäkin.

        Toki käsitykseni poikien ja tyttöjen välisistä eroista kiusaamisessa on yleistävä. Varmasti on poikaporukoita, jotka vain jättävät jonkun ulkopuolelle, ja tyttöporukoita, jotka käyvät käsiksi ja häpäisevät julkisesti, mutta silti näyttäisi menevän niin, että pääasiassa kiusaaminen ja käyttäytyminen jakautuu kuvaamallani tavalla. Mistä se sitten johtuu? Ovatko pojat ja tytöt luonnostaan niin erilaisia vai onko tytöiksi ja pojiksi kasvattamisessa eroja, jotka selittäisivät käyttäytymiserot? En tiedä.

        1. Emmi Nuorgam

          Niin tarkoitin siis sitä, että mun kokemuksen mukaan tyttöjen kaveruussuhteet on sellaisia, joissa leikitään aina senhetkisen bestiksen kanssa, eikä oteta muita mukaan. Bestis saattaa muuttua viikottain, tai jopa päivittäin ja yhtäkkiä vaan huomaakin olevansa ilman ystävää. Pojat taas on isommissa porukoissa, joissa ketään ei välttämättä kutsuta parhaaksi kaveriksi. 

          Ei ollut missään tapauksessa tarkoitus vähätellä kenenkään kiusaamista tai sanoa, että pojat olisi jotenkin reilumpia. Musta henkistä ja fyysistä kiusaamista ei mitenkään voi edes verrata keskenään – kuten ei kiusaamista ylipäänsäkään. Ne kun on niin subjektiivisia kokemuksia.

          Toivottavasti voit jo paremmin. <3

          1. Lilanna

            Aa, anteeksi! En tarkoittanut sinänsä takertua pikkuseikkaan, mutta olen vain niin usein törmännyt sellaiseen ajatteluun, että se porukasta ulosjättäminen olisi jotenkin nimenomaan naisellinen piirre ja vieläpä pahempi kuin se mitä pojat tekee. Se on saanut minulla kyllä savun nousemaan välillä korvista, (ei tässä tapauksessa), koska omat kokemukseni tyttöjen harjoittamasta kiusaamisesta ovat olleet niin paljon pienempiä kuin poikien harrastamasta. Ja itse asiassa siihen porukasta ulos sulkemiseen on heti auttanut, kun joku sitten onkin aidosti ottanut mukaan esimerkiksi pyytänytkin yllättäen parikseen liikuntatunnilla tms. (Tällaista kun kerran tapahtui, olin hyvin hämmentynyt ja tosi otettu.)

            Mutta siis olet varmaan oikeassa, että tuo porukasta jättäminen on tytöillä jotenkin normaalimpaa käytöstä, jota tapahtuu paljon ilman nimenomaista kiusaamistarkoitusta.

            Henkistä ja fyysistä kiusaamista on tosiaan ihan hölmöä verrata, varsinkin kun molemmissa on erilaisia tasoja ja määriä ja se miltä se kenestäkin tuntuu riippuu kyllä niin monesta asiasta, esimerkiksi siitä, onko kiusatulla ketään ystäviä tai puolustajia. Toisaalta vastakkainasettelu henkinen ja fyysinen on sikäli minusta vähän kumma, että miten voi muka ketään kiusata ja vahingoittaa fyysisesti ilman että siihen liittyisi mitään henkistä? Joku poikien välinen leikkimielinen mukilointi on periaatteessa varmaan fyysistä ”kiusaamista”, mutta jos se on oikeasti täysin kaverihenkistä ja kaikilla on hauskaa, niin mitenkäs se muka mitään kiusaamista sitten onkaan? Sen sijaan se, että vedetään turpaan oikeasti ilman mitään ystävyyttä, ei kyllä mitenkään voi olla pelkästään fyysistä – kyllähän siinä henkisestikin alistetaan.

            Ja kiitos, minulla ei ole mitään suurempia traumoja jäänyt, omalle kohdalleni langennut kiusaaminen oli sitten lopulta varmaan aika lievää, vaikka eihän ne läskiksi haukkumiset silloin yläasteella mitenkään hyvältä tuntuneet. (Mitä siis harrastivat vain ja ainoastaan pojat. Tytöt on saattaneet selän takana, en voi tietää, mutta eivät kyllä ikinä häpäiseet minua julkisesti.) Ja yksin jääminen oli silloin todella suurta surua aiheuttavaa. Mutta minua kyllä auttoi, kun aloin jossain vaiheessa saada kavereita ja ystäviä. Ja loppujen lopuksi en ole ollut mitenkään ison poikaporukan hampaisa, yksittäisten tyyppien lähinnä, mikä varmaan auttoi siinä, että ihan hirveän suuria kaunoja ei ole jäänyt.

  5. kakkukahvit (Ei varmistettu)

    Kiitos, Emmi. Vaikka en tunnekaan sua, tää julkinen anteeksipyyntö omalla nimellä ja kuvalla merkitsee mulle _todella_paljon_.

    Itseäni kiusattiin jo ennen koulua sekä melkein koko peruskoulun, ja aina välillä mietin, että tajuavatko kiusaajani ollenkaan, miten pahasti he minua satuttivat? Tulevatko he koskaan tajuamaan sitä? Käykö heillä koskaan mielessä, miten kauan minulla on kestänyt rakentaa palasiksi rikottu itsetuntoni takaisin ehjäksi heidän jäljiltään? Ilmeisesti sinä ainakin tajusit, joten se antaa minulle toivoa siitä, että ehkä omatkin kiusaajani – ja kaikki muutkin – tulevat sen jossain vaiheessa elämäänsä tajuamaan. Vaikka vain ohikiitävän hetkenkin ajan.

    Kiitos, kiitos, kiitos. Kaikkea hyvää sulle, olet rohkea ja suoraselkäinen nainen.

    1. Emmi Nuorgam

      Jälkeenpäin kyllä. Mutta ainakin meikäläisen teiniaika pyöri niin paljon oman navan ja tunteiden ympärillä, että juurikaan ei muiden tunteiden käsittelylle jäänyt sijaa. Olin kamalan ylpeä siitä, että mulla on terävä kieli ja keksin kaikista jotain sarkastista sanottavaa, enkä tajunnut, että vieraan ihmisen vittuilu ei kaikista ole erityisen mukavaa. Vasta ns. aikuisiällä olen alkanut ajatella asiaa ja miettiä, miksei tähän vaikka koulussa puututtu. Miksi mä olen saanut jatkaa sitä showtani koko yläasteenkin oikeastaan yhdenkään opettajan siihen puuttumatta?

      Mä olen ihan kamalan, kamalan pahoillani sun puolesta, ja kaikkien kiusaajien puolesta. Mäkin toivon, että myös sun kiusaajat herkeää jossain vaiheessa ajattelemaan miten idioottimaisia ne on olleet. 

  6. Vierailija (Ei varmistettu)

    Toivon että sun lapsille joku aikoinaan tekee samoin miten sä teit muille.

    1. Nannannaa

      Aika karseeta, että joku toivoo toisten lapsia kiusattavan. Kampanjan idea hukkuu aika pahasti. Eihän ne lapset ole tilivelvollisia vanhempiensa teoista. Enkä mä ainakaan ikimaailmassa toivo, että joku kohtelis mun kiusaajien lapsia huonosti siksi, että niiden vanhemmat kiusas mua.

    2. phocahispida

      Ymmärrän toisaalta, että kiusaajia kohtaan ei ole erityisen lämpimät fiilikset. En niiden elämääni hajottaneiden tyyppien kanssa edelleenkään kahville lähtisi, vaikka pyytäisivät. Mulle itselleni kiusaaminen jätti ainakin niin pitkäksi aikaa, ainakin kymmeneksi vuodeksi, jälkeensä epävarmuutta, itsetunto-ongelmia ja vaikeuksia sosiaalisiin suhteisiin, että kampanja todella kolahti. 

      Mutta kyllä näen silti sen, että monesti kiusaamisen takana on ajattelemattomuutta, perheongelmia, vaikeuksia oman itsen kanssa tai sosiaalista painetta. Mun kävi oman kiusaajani osalta jo silloin, ala-asteikäisenä lapsena anteeksi sitä tyyppiä, kun näin, millaiset vanhemmat sen tekemisiä tuli kuuntelemaan koululle. Syyt on monet, muttei kuisaamista tarvitse silti puolustella tai hyväksyä. Usein kiusaajakin vaan tarvitsisi jotain jeesiä, sillä pelkät rangaistukset eivät pitkälle kanna.

      http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/08/29/ala-hyvaksy-hiljaa/

      1. phocahispida

        Olipas hyvä koheesio. Oli siis tarkoitus sanoa, että kävi silloista kiusaajaa sääliksi. Vaikka ottikin päähän – ja omalle päälle tuli aikamoista osumaa niistä vuosista. Ja pikkuhiljaa osaan myös antaa anteeksi. Ko. henkilöiden lapsille tai heille itselleen en toivoisi mitään pahaa, mitäpä se auttaisi.

    3. Emmi Nuorgam

      Mä toivon että eivät joudu. Ymmärrän tietysti, että sä olet vihainen ja toivot saavasi koston joskus, mutta mä toivon, että mun täysin tilanteeseen viattomat lapset ei koskaan joutuisi kiusaamisesta kärsimään. Toivon sulle kaikkea hyvää ja toivottavasti pystyt joskus päästämään kaunoistasi irti. 🙂

      1. Hämmentynyt Mies

        Minä en sinua tunne, mutta ymmärrän kyllä tilanteen.

        Otetaanpa ajatusleikki: Ota kaapista lautanen. Heitä se lautanen lattialle kovaa. Astu sen päälle koko painollasi (vaikka kengät jalassa). Nyt katsot lautasta, tai siitä mitä siitä on jäljellä,  ja pyydät siltä anteeksi. 

        Auttoiko? Sinä olet pilannut vähintään yhden ihmisen nuoruuden. Sinä olet todennäköisesti aiheuttanut aika pahoja mielenterveysongelmia. Sinä olet minun kielenkäytössäni jotain, mitä en tässä sano koska käytöstavat estävät. Ihmisperse voisi olla toimiva, ystävällinen nimitys siitä.

        Että joo, ihan vitun iso kyynel ja silleen. Masentaako tajuta tuo? Sietäisi ainakin masentaa.

        1. phocahispida

          Tästä kommentista tykkää: Hämmentynyt Mies itse

          On se vaan niin että kiusaaminen on not cool.
          Mutta olisiko siistimpää sitten edelleen aikuisena naureskella, että henkisesti heikot kiusatut, mitäs eivät kestäneet. Läpä läppänen hei, ota se huumoril. Kelaa vähän, ne hajoili ihan tosissaan. Tsoukilla mä vaan. Vaiko myöntää virheensä, katua, pahoitella ja antaa muillekin viesti, että älä kiusaa, koska saat paskan fiiliksen muiden lisäksi itsellesi.

          Pään aukominen teinihormonimyrskyssä kaverille on eri asia kuin järjestelmällinen työpaikkakiusaaminen aikuisena tai toisten dissaaminen blogikommenteissa. 

          1. Hämmentynyt Mies

            Jos 9-vuotias lapsi miettii itsemurhaa, koska ei enää jaksa, se jättää aika syvät arvet. 

            Saa sitä anteeksi pyytää, mutta multa ei heru mitään muuta kuin halveksuntaa, vaikka tekisi mitä.

            Lueppas se alkuperäinen kommentti jossa toivottiin että Emmin lasta kiusattaisiin. Keskity tällä kertaa rivien väleihin. Mieti paljonko siellä on tuskaa, katkeruutta elämän pilaamisesta ja pahaa oloa, kun erikseen sanoo noin. Että mietihän mitä Emmi on tehnyt, kun vaikutus on vieläkin noin vahva. Minä en tiedä, enkä sen suuremmin ole kiinnostunutkaan.

            Se, mistä jotain tiedän, on kiusaaminen ja sen seuraukset. Anteeksi voi pyytää, anteeksi ei saa.

          2. Emmi Nuorgam

            Mä olen todella, todella pahoillani, että sulle on tehty pahasti. Tiedän, että sä et mun anteeksipyyntöä, tai oman kiusaajasikaan sellaista, arvosta, mutta mä en valitettavasti jälkikäteen voi sanoa muuta kuin että olen tosi pahoillani.

            Samalla mä toivon, että mun avoimuus saa jonkun arvioimaan omaa toimintaansa uudelleen. Että joku, joka nyt on kiusaaja, tajuaisi miten idioottimaista toimintaa se on. Me kaikki ollaan ihmisiä, jotka mokataan, mutta ilman toivoa anteeksiannosta ja inhimillisyydestä meillä ei ole mitään. 

            Mä toivon myös, että mä voisin tulevaisuudessa vaikuttaa lapsiini niin, että ne eivät kiusaa eivätkä myöskään ole hiljaisia hyväksyjiä. Että ne puolustaisi aina heikompia, olisi avarakatseisia ja empaattisia ihmisiä, jotka ei koskaan hyväksy väkivaltaa missään muodossa. Mä toivon ja uskon, että sillä on paljon parempi ja kauaskantoisempi vaikutus, kun sillä että mun lapsiakin kiusattaisiin ja niiden elämä pilattaisiin. 

            Ja usko pois, kyllä mäkin olen myöhemmin saanut ansioni mukaan. 

  7. Janica B. (Ei varmistettu)

    Entinen koulukiusattu täällä huutelee. Ensinnäkin, mielestäni on helvetin hienoa, että Emmi pystyy myöntämään olleensa kiusaaja. Kuinka moni ihminen pystyy myöntämään edes paljon pienempiä virheitään?

    Toiseksi. Ihminen uudistuu jo ihan solutasolla monta kertaa elämänsä aikana. Emmi on ehkä ollut teininä typerästi päätään aukova kakara, mutta en olisi ikinä uskonut hänen olleen koulukiusaaja, ellei Emmi olisi ihan itse ottanut tätä asiaa puheeksi. Omasta kiusaamistaustastani huolimatta en siis ole aistinut minkäänasteisia ”kiusaajaviboja”, vaan päinvastoin.

    Toivotus, ”toivottavasti joku tekisi sinun lapsillesi samoin”, ei kyllä ole kypsyydellä pilattu. Silmä silmästä -ajattelu ei tule koskaan lopettamaan koulu-, työpaikka- tai mitään muutakaan kiusaamista.

    Kiusaaminen oli synkkä ajanjakso elämässäni, joka muokkasi tiettyjä asioita minussa erittäin voimakkaasti. Elämän joessa on onneksi virrannut aika pirusti vettä sen jälkeen. Oma pahin kiusaajani on nykyään narkomaani, joka on istunut useampaan otteeseen linnassa. Enpä jaksa vaivata päätäni sillä, mitä ko. ihmisraunion päässä on liikkunut, kun hän kiusasi minua. Siellä tuskin liikkui yhtään mitään. En unohda, mutta otan opikseni ja annan olla, elän omaa elämääni ja varmasti puutun oman lapseni kiusaamisen paljon ponnekkaamin, oli hän sitten tilanteen uhri tai syyllinen.

    Sitäpaitsi, eikö lähes jokainen meistä puhu joskus paskaa jostakusta selän takana? Mielestäni aikuisten harjoittama vertailu, kyttääminen, lässyttäminen ja tuomitseminen on vain yksi versio siitä jätemyllyn pyörittämisestä, mitä kiusaaminenkin on. Minä tiedän käyttäytyväni välillä todella inhottavasti muita kohtaan, olevani tuomitseva ja pikkumainen. En ole syntynyt täysin pyhäksi ja puhtaaksi, hyväksi ihmiseksi, enkä jaksa uskoa oikein kenenkään olevan sellainen. Ihminen voi muuttua hieman paremmaksi ja inhimillisemmäksi vasta, kun pystyy myöntämään oman vajavaisuutensa.

    1. Emmi Nuorgam

      Se tässä projektissa on ollut kaikista vaikeinta, että myöntää itsensä lisäksi myös tutuille ihmisille olleensa kiusaaja. Siis sellaisille kuin sinä, joista on lyhyessa ajassa tullut hyvä ystävä ja joka kertoo olleensa kiusattu. Mä jotenkin ajattelen myös niin, että kun otan sellaisessa tilanteessa puheeksi olleeni kiusaaja, niin saan sen rangaistukseni. Kaikella rakkaudella, sun ilme oli kyllä sellainen, ettei jäänyt epäselväksi että mä olen ollut idiootti. 

      Kiitos kuitenkin, että sä pystyt käsittelemään asiaa täällä näinkin kypsästi ja kirjoittaan jälleen kerran superfiksun kommentin. <3

  8. Janica B. (Ei varmistettu)

    Hah hah! Ai siksi sä valokuvasit mua niin paljon, kun halusit saada ilmeeni tallennettua. Mutta vakavissaan, enemmänkin olin hämmentynyt a.) siitä, että sä olet kiusannut, kun en olisi sinusta ikinä uskonut ja b.) siitä, että otit koko aiheen ihan itse esille. En ole varmaan koskaan aikaisemmin kuullut kenenkään myöntäneen, että on kiusannut tai syrjinyt. Ja kuten mä silloin sanoinkin, en minä tässä itsekään mikään puhdas pulmunen ole. Olen osallistunut typerään nälvimiseen ja paskanpuhumiseen siirtääkseni huomion pois itsestäni. Jotta kiusaajat unohtaisivat minut ja kiusaisivat jotain toista. Eli olen toisin sanoen toiminut ihan samaan tapaan kuin ne tyypit, jotka eivät puutu kiusaamiseen, mutta hihittelevät tumppuihinsa.

  9. Nii

    Minä sain tilaisuuden kertoa pahimmalle kiusaajalleni reilu vuosi sitten, mitä kaikkea mun päässä liikkui ja liikkuu edelleen. Kysyin, tajusiko hän koskaan mitä aiheutti – tajusiko oikeasti miten teki mun peruskoulun loppuvuosista enimmäkseen helvettiä, miten kasaan itseäni edelleen kymmenen vuoden jälkeenkin, miten palasina koko elämä oli. Ihan vilpittömästi sanoi että ei tajunnut, mutta ei kyllä saanut pyydettyä anteeksikaan… aika nöyränä kyllä oli. Tuo hetki oli mulle aika tärkeä, koska ainakin ymmärsin ettei se poika tosissaan ajatellut mun olevan lihava, tyhmä ja ruma. Ei se kaikkea korjannut todellakaan, mutta kyllä se tietynlainen helpotus oli.

    Jos minä jotain toivon niin sitä, ettei omia lapsia ikinä kiusata, ja että älyävät olla kiusaamattakin. Vaikka tästä aiheesta kuinka puhutaan niin se ei vain lopu.

    1. Nii

      Hmmmm. Kirjoitin tän kommentin eilen illalla ja piti näköjään tulla vielä jatkamaan…

      Siis joo, sain tilaisuuden kertoa tosiaan. Tilaisuus tuli siinä, kun laitoin fb-ryhmään ilmoituksen että mun kyytissä pääsee kotoa Kemiin. En olis ikinä kuvitellut, että ko. tyypillä on pokkaa pyytää minulta kyytiä, mutta en kehdannut kieltäytyäkään. Panikoin kaks päivää kotona että ei helevetti, miten minä pystyn istumaan sen kanssa autossa viis tuntia?! Ja vasta loppumatkassa, ihan viimeisen kymmenminuuttisen aikana sain suuni auki, kun tajusin että mun elämäni tilaisuus on tässä ja mun on saatava sanottua.

      No, toinen noista pääkiusaajista puolestaan pyörii tässä kylällä edelleen. Se oli se tyyppi, joka otti asiakseen yläasteella hengailla meidän lentopallotreenien aikaan portailla (nuorisotila on samassa rakennuksessa) ja huudella reunalta että ”Nii on läski, Nii ei jaksa, Nii teki vaan yheksän punnerrusta” jne… valmentaja toki puuttui siihen aina kun kuuli, mutta ei se sitä poistanut että seuraavana päivänä koko koulu kuuli välitunnilla kuinka olin edellispäivänä skipannut punnerruksia (mitä siis en tehnyt) kun oon läskein ja huonokuntoisin. No, kerran tää tyyppi sattui meidän treenien aikaan viime talvena pyörähtään siellä portaiden yläpäässä ihan muilla asioilla ja kirjaimellisesti meinasin oksentaa. Se paniikki ja tunne oli ihan kammottava. Samoin kun nään tätä kylällä, tekee mieli mennä seiniä pitkin ja valua viemäriin kun pelottaa niin paljon mitä se sanoo.

      Kammottavaa edelleen on myös kävellä teinipoikaporukan ohi. Vaikka nykyään nekin keskittyy hymähtelemään lallattelevalle E:lle ja tuskin edes huomaavat että just minä menen ohi. Hhrrrrh.

      Mutta siis pointti oli vähän lisätä tuohon vanhojen kiusaajien tapaamiseen kun alkuperäinen kommenttini kuulosti vähän… helpolta? Kun sitä se ei todellakaan ole.

      Ja arvostan Emmi todella paljon sitä, että julkisesti myönnät olleesi kiusaaja. Se on suoraselkäistä jos mikä. Ihminen voi muuttua! Voi todellakin. Ja ennenkaikkea ihminen voi saada oman elämänsä sen verran järjestykseen, ettei tartte polkea muita tunteakseen olevansa ylempänä.

      1. Milka Rantamo

        Toi on aika hämärä juttu toi kiusaamisen vaikuttaminen poikien/miesten kanssa käyttäytymiseen nykyään. Kun olin yläasteella, meidän luokan pojat olivat kahta ihan mukavaa (hiljaista, kiusattua) tyyppiä lukuunottamatta ihan mulkkuja. Siis niin kusipäistä sakkia, että opettajatkin pelkäsivät niitä. Heille ei voinut sanoa mitään ilman, että sai osakseen ivanauruja, silmien muljauttelua ja suoranaista vittuilua. Kaikenlainen kanssakäyminen oli mahdotonta. 

        Mulla oli poikapuolisia kavereita muilta luokilta, joiden kanssa keskustelu mistä tahansa onnistui hienosti ja saatoin olla rento ja oma itseni, mutta oman luokan idioottien kanssa en koskaan tullut toimeen, täysin minusta johtumattomista syistä (esimerkki: kysyin englannintunnilla opettajalta lupaa käydä vessassa. Tunnin jälkeen mulle huudeltiin parin päivän ajan kusihousua yms.).

        Edelleen mun on vaikea lähestyä miehiä millään lailla. Olen automaattisesti siinä uskossa, ettei mulla voi olla mitään fiksua sanottavaa niille, eikä niitä kiinnosta mun jutut tai läsnäolo ollenkaan. Kivat pikku traumat…

        1. Emmi Nuorgam

          <3

      2. Emmi Nuorgam

        Kiitos. Ja hei Nii sulle ihan valtavan ison aplodit, että otit kiusaajasi kyytiin – mä uskon, että se oli myös sun kiusaajalle tietynlainen rangaistus. Sä pystyit nousemaan sen kaiken yläpuolelle, osoitit olevasi huomattavasti kypsempi ja vielä ottamaan asian puheeksi. Hyvä sä. <3

  10. Vierailija (Ei varmistettu)

    Mietin myös että tämä käytös on ollut kovin nuoren ihmisen. Ego on ehkä paisunut liikaa johtuen monista asioista ja sosiaaliset taidot olleet tuossa vaiheessa vielä puutteelliset. Nämä taidot onneksi kehittyvät, kuten tästä nähdään, kun mieli kypsyy. Eli kyllä, näitä taitoja, myös asettumista toisen asemaan voi opetella aikuisenakin jos se jostain syystä on jäänyt lapsena oppimatta.

    Kyllä ihminen siis voi muuttua tällä tavalla. Toki toiset ovat vähemmän empaattisia ja itsekkämpiä luonnostaan, se on ihan ok mutta ei se tarkoita ettei osaisi käyttäytyä oikein.

  11. Vierailija (Ei varmistettu)

    Sori, edellinen kommentti oli siis tarkoitettu siihen tän päivän Voiko ihminen muuttua – kirjoitukseen eikä liity tähän kiusaamisasiaan 🙂

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos kommentista, oli se mihin tahansa tarkoitettu. Ihanaa, että maailmassa on vielä uskoa hyvään. 🙂

  12. kiusattu (Ei varmistettu)

    Mä kiusattuna en saa hyvää mieltä näistä julkisista anteeksipyynnöistä. Ne on vaan kiusaajien keino puhdistaa omatuntonsa. Lisäksi mua ällöttää että yksi anteeksipyyntö tekee teistä kiusaajista jotain sankareita. Siltä kiusatulta teidän pitäisi anteeksi pyytää ja kuunnella mitä hän sanoo. Mun kiusaamisesta on yli 10 vuotta, koskaan en unohda, enkä KOSKAAN anna anteeksi.

    1. Emmi Nuorgam

      Mä olen pahoillani, että sä koet tämän niin. Mun on kuitenkin korjattava sen verran, etten mä edes luule olevani mikään sankari, eikä mun omatunto ole mitenkään erityisen puhtoinen. Mä en koskaan ole kohdistanut mun syrjimistä tai päänaukomista kehenkään tiettyyn ihmiseen, olen vaan ollut tosi itsekäs ja omasta mielestäni maailman kovin tyyppi – en nälvinyt tietoisesti juuri jotakin yhtä, kahta tai kolmatta ihmistä. Siksi mun tosi vaikea pyytää anteeksi keltään tietyltä ihmiseltä ja toivon, että sen sijaan tälläinen julkinen kaapistatulo saisi myös jonkun nyt samalla tavalla käyttäytyvän ihmisen punnitsemaan omia tekemisiään uusiksi.

    2. Lilanna

      Ymmärrän kyllä, että nämä anteeksipyynnöt eivät millään tavalla paikkaa kenenkään haavoja, eikä välttämättä paikkaa nekään henkilökohtaisesti esitetyt anteeksipyynnöt. Koen silti, että tällaisille todellakin on paikkansa ja näitä saisi olla enemmänkin – niin kauan kun ne ovat aitoja – koska jos nykyteinit ja toisaalta aikuisetkin, jotka kiusaavat, altistuisivat tällaiselle tarpeeksi, he ehkä toivon mukaan pysähtyisivät miettimään omaa toimintaansa.

      Anteeksipyyntö voidaan toki esittää oman sädekehänkiillotusmielessä tai omantunnon puhdistuksen takia, mutta joskus, toivottavasti jopa usein, kysymys on aidosta pahoillaan olosta ja katumisesta. Silloin ei ole väliä annetaanko anteeksi, vaikka se aina kiva olisikin, vaan tarkoitus on osoittaa tietävänsä tehneensä väärin ja olevansa siitä pahoillaan.

      Jos näkisin jonkun entisen koulukiusaajani jossain pyytävän julkisesti anteeksi yleisesti käyttäytymistään muita kohtaan, kyllä minulle hitusen parempi mieli tulisi ja vähän parempi fiilis yläasteaikoja ajatellessa. (Olettaen että anteeksipyyntö vaikuttaisi aidolta.) Mutta tietenkään kaikki haavat eivät parane, itselläni ne, jotka ovat tulleet välillisesti…

  13. Shamash (Ei varmistettu)

    Aika tyhjä ele, kun todistettavasti olet jatkanut kiusaamista myös aikuisena. Ihan tiedoksi: törkeiden ja perättömien juttujen levittely sosiaalisessa mediassa ja niiden kommentoinnin estäminen juttujen kohteena olevalta henkilöltä on sekin kiusaamista. Pitkälle pahimmasta päästä, kun sillä tahallisesti yritetään tuhota toisen henkilön uskottavuus.

    Oksettavaa touhua. Toivottavasti silti olet muuttanut asennettasi muihin ihmisiin eikä lapsistasi kasva tunneköyhiä kiusaajia jotka pyrkivät tuhoamaan muiden elämän vain oman hupinsa vuoksi.

    1. Emmi Nuorgam

      Laittaisitko mulle mailia emmi.nuorgam at gmail.com niin voidaan ehkä selvittää, että mistä tässä sun kommentissa on kyse?

      Tässä kirjoituksessa en yritäkään väittää olleeni aikuisenakaan mikään pyhimys – ehei, en todellakaan. Toivottavasti luit myös tämän jatkojutun, jossa pohdin asiaa vähän laajemminkin. 

      Ja tosiaan, olisitko muhun yhteydessä, niin voin osoittaa anteeksipyyntöni oikeaan osoitteeseen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.