Eräs tuttu julkaisi tänään facebookissa olevansa raskaana. Uutinen keräsi heti paitsi tykkäyksiä, myös satoja onnitteluita, joissa raskausaikaa ja synnytystä kuvattiin elämän onnellisimmaksi ajaksi tai päiväksi. Samaa on ruukattu sanoa ihmisten hääpäivästä – että silloin ihminen on onnellisimmillaan. Jäin miettimään asiaa äsken, kun katselin pitsaa iltapalaksi mussuttavaa tytärtäni.
Tänään on nimittäin ollut ihan tavallinen päivä. Aamulla herättiin ihan liian aikaisin, kun kumpikin lapsi heräsi jo kuudelta kukkumaan ja hölmöiltiin koko perheen voimin sängyssä pari tuntia. Aamupalan jälkeen mies lähti lasten kanssa ulos ja kirjastoon ja sain nukkua aamupäivällä vielä pari tuntia flunssaani pois. Lounasaikaan syötiin jääkaapin jämiä – munakoisovuokaa ja pasta carbonaraa – ja lounaan jälkeen lapset meni yhtä aikaa nukkumaan. Me makoiltiin miehen kanssa sohvalla, katsottiin toisella silmällä telkkaria ja pelailtiin kumpikin omalla puhelimella Boom beachia. Mies torkkui ja minä tyhjensin tiskikoneen ja järjestelin vähän paikkoja. Herättyään lapset söi päärynää välipalaksi ja me lähdettiin käymään lähikaupassa ostamassa pizza-aineet illaksi. Mies teki pitsaa, jonka jälkeen kävin Hildan kanssa suihkussa ja laitoin Hippusen unille. Sillä aikaa mies hoiteli Einon iltapuuhat ja laittoi jätkän nukkumaan. Nyt istutaan sohvalla ja mietitään, että katsottaisko Mad meniä vai joku leffa.
Kuulostaa varmaan ihan supertylsältä ulkopuolisen korvin. Päivä, jona ei tapahtunut oikeastaan mitään.
Paitsi että oikeasti tapahtui. Aamu alkoi sillä, että Hilda pussasi vuoronperään äitiä, isiä ja Einoa ja kikatti päälle. Hildan ensimmäinen show oli niinikään jo aamusta, kun neiti esitteli sängyssä eilen hoksaamaansa ilman tukea seisomista ja otti pieniä haparoivia askeliakin. Eino söi hienosti aamupäivällä bataatti-perunasosetta ja nauroi niin, että soseet roiskui pitkin mun naamaa. Lasten melkein kolmen tunnin päikkäreiden aikana me ehdittiin miehen kanssa jutella pitkästä aikaa kaikenlaista, miettiä mitä tehtäisiin isona ja hioa Boom beach -taktiikoita. Hilda myös käveli tänään ensimmäistä kertaa kauppaan ja oli selvästi ihan superylpeä uudesta taidostaan (äitikin oli). Matkalla piti tietysti ihailla ja ihmetellä kiviä ja puita ja heiluttaa jokaiselle vastaantulijalle. Sen lisäksi Hilda teki jotain, mitä en kuunaan olisi odottanut sen osaavan: vei vaipan keittiöön roskikseen ja haki vessasta kuivan tilalle, kun vaihdoin olkkarissa Einolle vaippaa. En ole ehkä koskaan ollut niin ylpeä kenestäkään ja pussailin tytön puhki sen kunniaksi. Iltapalapitsan Hilda söi niin innolla, että pienet posket oli aivan tomaattikastikkeessa ja aurajuustossa, ja viihdytti meitä samalla hölmöillä jutuillaan. Eino istua törötti isänsä sylissä ja nauroi aina kun Hildakin nauroi. Nyt lapset meni yhtä aikaa nukkumaan ja me saadaan taas pari tuntia yhteistä aikaa miehen kanssa, ennen kuin nukkumatti kutsuu.
Onko siis todella niin, että mun elämän onnellisimman päivät on jo takanapäin?
Ei. Ei siihen tarvita syntymää, kymppitonnin juhlia tai valkoista mekkoa. Kyllä ne elämän onnellisimmat päivät on vain näitä tälläisiä ihan tavallisia päiviä, jotka saa viettää maailman rakkaimpien ja hupsuimpien ihmisten kanssa ja joiden iltana mies kehuu vaimonsa näyttävän ihan egyptiläiseltä prinsessalta.
MinEna
<3
Ihan just täsmälleen samaa mieltä! Meidän onnellisimmat hetket vietetiin tänään metsässä http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/metsaretkella, mustikoiden jämiä syöden.
Ja oikeasti, mä olin superonnellinen ja hölmösti hymyilen edelleen kun mietin miltä Pirpana siellä metsässä näytti!
Ihana Eino ja ihana Hippunen, se on menoa nyt! <3
Janica B. (Ei varmistettu)
Mun eräs kaveri kirjoitti tänään Facebookiin lopettaneensa vapaaehtoisen eläkemaksun maksamisen, koska on yksinkertaisesti niin peeaa, ettei hänellä ole varaa minkään varmistelurahaston keräämiseen. Sanoi olevansa siitä huolimatta kaikkein onnellisimmillaan nyt, työttömänä, eronneena kahden lapsen äitinä, joka ei enää vaadi itseltään liikaa eikä friikkaa turhista. Nauttii siitä, että ikkunalaudalla on tulppaaneja ja kynttilöitä, ja lasten kanssa on joka vuosi vain helpompaa.
hennale
Hahaa, ihana ruttunaama ensimmäisessä kuvassa! 🙂
Näitä pieniä asioita kannattaakin arvostaa nyt, niin nopeasti ajat muuttuu, ja lapset kasvaa. Silloin taas mahdollisesti kaipaa niitä ihan tavallisia päiviä (pyykkivuorineen kaikkineen), kun lapset olivat vielä ihanan pieniä. Minäkin listasin tänään omat pienet hetket, joita täytyy nyt tankata muistiin. Eikä ne ole myöskään mitään juhlahumua, vaan ihan jokapäiväistä arkea 🙂 http://www.lily.fi/blogit/jojo/kaipauksen-muistilista
hankriste (Ei varmistettu)
Teidän Eino näyttää joissain kuvissa ihan meidän Einolta. Onkohanne jotain universaaleja vauvapiirteitä?
Tosta onnellisuudesta, itse vielä odottelen tuollaisia seesteisiä (?) kotopäiviä mutta ehkä tää tästä. Parin kuukauden päästä, jos ei, niin viimeistään sitten kun lapseni oppii itkun sijaan kertomaan, mikä on hätänä.
Emmi Nuorgam
Voi toista, oppispa se pian!
Asha
Eipä tuohon voi muuta sanoa kuin aamen.
Satumaah
Mun mielestä tuo kuulosti mukavan onnelliselta jo tuossa ensimmäisessä, ”tavallisessa” osassa. 🙂 Mun on vähän vaikea uskoa, että ihminen on viritetty niin, että juuri ne ”kohokohdat” olisi niitä onnellisimpia. Toki varmasti ovat onnellisia, mutta kyllä mulle ainakin tulee se hykerryttävän onnellisuuden tunne juurikin silloin, kun kaikki on aika tavallista, mutta jostain syystä ihan parasta, eikä koskaan haluaisi (sillä hetkellä) vaihtaa paikkaa kenenkään kanssa.
Vierailija (Ei varmistettu)
NYYH, mä ihan liikutuin! :’) Totta joka sana, arkipäivät on niitä ihania.
Vierailija H (Ei varmistettu)
Tästä tuli hyvä olo myös lukijalle, kiitos! Mä olen itse oppinut kunnolla vasta lasten myötä hidastamaan niin, että päivän kohokohdat voi löytyä vaikka vesirännistä tippuvan veden ihmettelystä tai hyvin kaikuvan alikulkutunnelin ihastelusta. Ja oman lapsen naurun kuuntelua ei voita mikään. Pienet jutut on parhaita.
Emmi Nuorgam
Eilen juuri mietin, kun istuttiin miehen kanssa darrantappobrunssilla Hagiksen Kujassa, että voi vitsi, olispa ihanaa olla kolmekymppinen lapseton pariskunta joka vois vaan kaikki sunnuntait istuskella brunssilla. Mutta sitten tajusin, että ei se kyllä oliskaan, kun silloin ei kukaan antaisi aamulla kuolaisia pusuja (mieshän nukkuisi vielä mun töihin lähtiessä) tai hokisi ”ooooooooo” ja osoittaisi mun korviksia.
Voi luoja oon niin väsynyt, että poraan jo kolmannen kerran tänään. 😛
ElinaPK
Niin totta!! Me mentiin viime vuonna naimisiin ja vaikka hääpäivä oli tietenkin iso kohokohta elämässä ja kaiken kaikkiaan onnistunut, onnellinen ja iloinen, niin samaan aikaan myös sen verran jännittävä ja stressaava, että melkeinpä häitä seuraava päivä oli vielä onnellisempi saati sitten tämä avioarki sen jälkeen. 🙂 Siksi olen sanonut hääpäivästä haaveiliville, ettei siitä kannata tehdä itselleen liian suurta unelmaa, koska hääpäivä on vain yksi tosi nopeasti ohi vierähtävä tosi kiva päivä, mutta itse avioliitto on monin verroin häitä ihanampaa. 🙂
Emmi Nuorgam
Niin totta. Sanoin häissäkin, kun kysyttiin, että onko se mun elämän onnellisin päivä, että toivottavasti ei. 😀
ElinaPK
Hahhah! Joo, mä olisin saattanut sanoa ihan samaa! 😀 Juhlat oli mainiot, mutta ne elämän onnellisimmat päivät ovat kyllä paljon rennompia. 🙂
-mimmu- (Ei varmistettu)
Voi ihanaa, kuulostaa ihan siltä että oot löytänyt taas iloa elämään? tai taas ja taas,mutta eikö se välillä ollut hieman kadoksissa? Saanko kysyä, miten oot onnistunut siinä?
Täällä nimittäin on kahden pienen kotiäiti, joka sai diagnoosiksi synnytyksen jälkeinen masennus, vaikka ”vauva” on pian vuoden. Tuntuu että elämän ilo on lähteny muille mailla ja nauraminen ja nauttiminen on kertakaikkisen hukassa….anna vinkkejä, jos voit! tai kerro yksityiskohtaisemmin paranemisestasi, nyt vertaistuki olisi tarpeen 🙂
Kaikkea hyvää teidä suloiseen syksyyn!
Emmi Nuorgam
Joo, oli. Varmaan suurimmaksi osaksi lääkkeiden avulla – ja sen, etten mä enää ole vastuussa tästä kaikesta kun mies jäi kotiin. Mun masennukseen on liittynyt kovasti yksinjäämisen ja hylätyksitulemisen tunteita, ja niitä mä tässä koitan käydä edelleen läpi. Lääkkeet auttaa, kun ei kaikki tunnu niin mustalta koko ajan ja pystyn niiden avulla ajattelemaan paremmin. Mulla on myös ihan superhyvä lääkäri, jonka kanssa olen asioita käynyt läpi ja saanut sieltä ihan kamalan paljon vetoapua. Mun vinkit on siis ammattilainen, jonka kanssa oikeasti aidosti synkkaa, oikeanlainen lääkitys ja se, että alkaa taas tekemään sellaisia asioita, joista on ennen saanut iloa ja joista on nauttinut.
Jos haluat, niin voit laittaa mulle vaikka sähköpostia tai voidaan käydä kahvilla tai jotakin! Mun osoite on emmi . nuorgam at gmail . com, ehkä yksityisesti olisi helpompi jutella kun täällä? 🙂
Amma
Kyllä arki on (välillä) ihanaa, lapsen syntymäpäivä oli kokonaisuudessaan vaan kastia en-todellakaan-ollut-onnellisimmillani-meininkiä, mutta voi kuinka kliseisesti on pakko sanoa, että ei se virallinen hääpäivä, mutta noi pirun ihanat hääbileet menee kyllä ihan ehdottomasti parhaiden päivien kastiin.
Mutta onnea on se, että arjessa on onnellinen ja siihen tietysti on pyrittävä. (ja nyt mä yritän lopettaa tän omien hääbileiden mainostamisen ja spämmäilyn muiden blogeissa..)
sadepisaroidenvalissa
Ihana. 🙂
Sen jälkeen kun tuli autettua kummitytön hoitamisessa sen ollessa ihan pieni, tuli vähän sellainen tunne, että miten ihmeessä joku voi kaiken sen pikkulapsiajan härdellin jälkeen haluta vielä lisääkin lapsia koettuaan sen kaiken jo kerran. Mutta tämänlaiset kirjoitukset selventävät asiaa huomattavasti, ehkä en enää ihmettele. 🙂
Emmi Nuorgam
Mä olen vahvasti sitä mieltä, että evoluution saatossa naisille on kehittynyt joku sellainen aivolisäke, joka pyyhkii kaikki muistot vauvavuosista pois ja saa ajattelemaan, ettei ilman vauvantuoksua ja -varpaita voi elää! 🙂