Sitähän kaikki hokivat jo ensimmäisen lapsen kanssa.
”Se on vaan vaihe, kohta helpottaa. Lapset kasvaa niin nopeasti, nauti kun vielä voit. Vaihe, vaihe, vaihe, vaihe!”
Kaikki on vauva-aikana yhtä hiton vaihetta, josta selviydyttyä tulee taas joku uusi vaihe. Opetellaan syömään, nukkumaan, liikkumaan, tehdään hampaita, ollaan ero-ahdistuneita, itsenäistytään – vaihetta vaiheen perään. Muistan raastaneeni tukkaa päästä monen monta kertaa, kun joku koitti lohduttaa milloin minkäkin olevan vaihe. Ihmiselle, joka ei ole koskaan kokenut mitään muuta kun noita kuuluisia vaiheita, oli aivan herttaisen yhdentekevää kuulla, että se menee joskus ohi – paljon lohdullisempaa olisi ollut kuulla, että mihin hammaskipuilevan vauvan voi palauttaa ja jatkaa elämäänsä ilman mitään muita kuin PMS-vaiheita.
Tällä toisella kierroksella moni asia on kuitenkin helpottunut. Ja yksi niistä on nimenomaan nämä vaiheet. Kun on nämä kaikki vaiheet jo kerran käynyt läpi ja jopa onnistuneesti ne noin vuodessa unohtanut, on helpompi uskoa, että kaikki vittumainen osa lapsiperhe-elämää on vain vaihetta.
Kolikolla on myös kääntöpuoli: olen vähän alkanut pelätä sitä, että mitäs jos nämä mun ihanat, päivä päivältä vanhemmat lapsetkin muuttuu joskus vähemmän ihaniksi? Mitä jos tämäkin on nyt vain vaihe?
Mä nimittäin tänään havahduin miettimästä, että miten kertakaikkisen mahtavia lapsia mulla on. Aamu oli ihan katastrofaalinen. Lapset sai eilen rokotukset, nukkui kumpikin huonosti, hyppäsin kahden makkarin väliä ja rauhoittelin lapsia nukkumaan. Eino heräsi lopulta puoli kuusi ja oli kiukkuinen kuin ampiainen. Pian sen jälkeen Hildakin heräsi, minä vaan porasin, mies oli huolissaan ja koitti tsempata, minä tiuskin, lapsia itketti – kaikki oli aivan perseestä. Jossain vaiheessa Pikku Kakkosta nukahdin sohvalle ja kun heräsin siitä varttia vaille yhdeksän, oli miehen sisko jo tullut meille ja laittoi lapsille aamupalaa. Pää oli jähmeä, silmät turvonneet ja mieli maassa.
Mutta vaikka lähtötilanne oli aivan infernaalisen huono, niin oli kiva tulla töistä kotiin. Tietää, että saa viettää koko viikonlopun lasten kanssa – touhuilla kaikkea. Edes rokotuksista edelleen tahmeat ja lämpöiset lapset ei tuntuneet mitenkään ylitsepääsemättömältä. Kipeydestä huolimatta me puuhasteltiin koko ilta kaikkea mukavaa: Eino peruutteli ympäri kämppää ja kävin irroittelemassa sitä milloin mistäkin tuolinjalasta. Me rakenneltiin Hildan kanssa legoja, katsottiin Jaria ja Karia ja syötiin pähkinöitä. Eino opetteli 7-kuukautispäivänsä kunniaksi seisomaan ja lapset touhusi yhdessä kylvyssä jotain ja kikatteli.
Tajusin pitkästä aikaa oikeasi viihtyväni noiden pallopäiden kanssa. Todella pitkään lasten kanssa oleminen, tai ainakin siitä nauttiminen, tuntui musta ihan ylivoimaiselta tehtävältä. Nyt kuitenkin hoksasin, että mä olen jo pidemmän aikaan kaivannut Hildan seuraa kun ollaan oltu erossa. Ei mun ole ollut vaikea olla pienistä vauvoista erossa – niiden vaipat nyt osaa vaihtaa kuka tahansa. Mutta Hilda on jo niin iso, että meillä on ihan omat jutut. Kukaan muu kun me miehen kanssa ei ymmärrä Hildan kieltä niin hyvin tai tiedä missä Hildan naurunappula on. Kukaan muu ei aamuisin meikkaa ja pese hampaita Hildan kanssa, tai hihitellen valitse vaatteita. Kukaan ei höpsöttele sillä samalla tavalla, pussaile, kiedo käsiä ympärille ja anna kuolaisia suukkoja. Tai osaa antaa käsirasvaa Hippuselle, valita oikeaa iltasatukirjaa, syödä salaa mysliä pelkältään tai ottaa hurjia kyytejä keinutuolilla. Ne on kaikki meidän juttuja. Meidän ihan ihka omia juttuja.
Ja ihan pian meillä on sellaiset jutut Einonkin kanssa! En millään malttaisi odottaa sitä. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi nuo lapset kasvavat, sitä suuremmaksi se rakkaus niitä kohtaan kasvaa. Sitä syliin ojennettua myttyä kohtaan oli sairaalassa todella hankala tuntea mitään, mutta nyt sydän särkyy joka kerta, kun Hilda aamulla antaa pusun ja halaa ennen kuin lähden töihin.
Se on aivan sairaan ihanaa. Ja samalla pelottavaa: loppuuko tämä? Eihän tämä lopu? Eihän mun pikkuruiset pulleroiset koskaan mene pois?
Yksi äitikaverini tiivisti sen tänään niin kertakaikkisen hyvin facebookissa, että oli pakko lainata häntä.
”Tiättekö, elämä on niin sairaan paljon kivempaa kun muksu on tällein isompi. — Joskus äitii vähä väsyttää ja vituttaa, mut pääasiassa on vaan ihanaa ja letkeetä. Ei mul muuta. Elämä on vaan jotenki älyttömän hienoa nyt.”
Siihen minäkin uskon. Että elämä on ihanaa nyt ja että elämä on kenties vielä ihanampaa parin vuoden päästä. Että me päästään lasten kanssa Korkeasaareen tai rakennetaan metsään maja. Että me käydään kalassa ja opetellaan perkaamaan kaloja. Että me joskus tehdään yhdessä läksyjä, käydään saunassa, opetellaan tekeen perjantaipitsaa ja katsotaan Hauskoja kotivideoita.
Vitsi miten arkisia unelmia. Ja ehkä just siksi niin ihania.
Päähenkilö
Kyllä. It get’s better! Ainakin minä kuulun siihen koulukuntaan. Vauvavuosi ei koskaan ole ollut mulle kovin ihanaa aikaa. Mutta ai että, kun ne mukeloiset siitä kasvaa. Rakkausräjähdys! <3
aquila (Ei varmistettu)
Ihana teksti! Meillä on teidän Hildan ikäinen poika ja mä ajattelen ihan samalla tavalla kun sä. En kaipaa takaisin sitä vauvaa, jonka kanssa olo oli lähinnä perustarpeiden tyydyttämistä ja joKa ei vielä nähnyt eroa siinä, onko hoitajana äiti tai mummo tai kummi. Nyt tyypistä on kasvanut ihan huippu pieni persoona, jonka kanssa meillä on sellaista oman perheen inside-huumoria että nauretaan välillä kippurassa kaikki kolme. Me myös miehen kanssa toimitaan tulkkina kun ymmärretään pojan omaa kehittyvää kieltä paremmin kuin kukaan muu. Oon nykyään niin onnellinen jokaisesta päivästä ja samalla en malta odottaa mitä kaikkea hauska tullaan vielä yhdessä kokemaan.
Päähenkilö
Mut aina, edelleen, melkein joka päivä lyö ällikällä, se, miten käsittämättömän suloisia, älykkäitä, nokkelia ja kaikin tavoin fantastisen ihania nuo omat lapset on. Mä luulen, että tämä on tosi terveellinen tunne etenkin kaikille meille, joille se lapsiperhearki ja äitiys ei aina ole ollut niin kamalan auvoisaa.
Emmi Nuorgam
No juurikin näin! 🙂
Raissi
Tulenko tänne nyt iskemään nyrkillä naamaan… Ajattelin vain lisätä, että kunnes murrosikä koittaa, eikä ne halua tehdä sinun kanssa enää yhtään mitään. Jäät kakkoseksi kaikesta, kavereista, peleistä, harrastuksista… Miten niin pientä luopumisen tuskaa täällä omasta teinistä. ”Se ei halua minua enää mihinkään!!! Byhyy :(” Välillä tungen väkisin se huoneeseen ja kömmin sen viereen, koska mulla on niin hiton kova ikävä sitä. Niin, että minun kokemuksella, kyllä se ihanuus vaan joskus loppuu ja se on TUSKAA. Siksi kehotan kaikkia ihan oikeasti nauttimaan lastensa läsnäolosta joka ikinen hetki <3
pelagia
Mutta sekin on vaan vaihe, se teini kasvaa aikuiseksi – ja tajuaa ettei se mutsi olekaan ihan älyttömän nolo, vaan se sama ihana äiti kuin aina ennenkin 🙂
Raissi
Totta. Onneksi. Ja sitten ehkä on joskus ne lapsen lapset, oiih <3 <3
Faabeli
Eroahdistus muuttaa siis joskus suuntaa! Sitä on vaikea uskoa noiden kahden takiaisen kanssa.
Musta tulee varmaan ihan hirveä lapsiintarrautujamutsi.
Emmi Nuorgam
Niin no tästähän olikin jo puhe.. 😉
Päähenkilö
Mun mielestä toi teinikin on jotenkin niin älyttömän ihana. Toki myös helvetin rasittava ja välillä ärsyttävästi muun perheen piiristä pois sulkeutuva. Ja hankala ja vaikeasti lähestyttävä ja arvaamaton tunteissaan ja välillä töykeä. Mutta silti, ennen kaikkea ihana, ihana, ihana pitkäjalkainen, luurit korvillaan ja tukka silmillään milloin missäkin nurkassa lojuva aivan upea tyyppi.
Raissi
Siis, niin on minustaki, ihan mahtava. Mutta se ei tarvi minua, eikä halua olla minun kans enää niinku ennen. Siks mulla on välillä sitä ikävä.
Päähenkilö
Ymmärrän kyllä tosi hyvin. Ja tuttuja tunteita. Meillä tää on vielä aika tuore teini. Uskon, että lähivuosina koetaan melkoinen tunneskaala – ei vähiten äidin päässä. Mut jospa myö siit pinnal pulpsahetaa jossai vaihees. (Toki sitten on seuraava jonossa. Isot ikäerot…)
Raissi
Meillä myös iso ikäero, poika 14 v ja tyttö 1v7kk 🙂
Päähenkilö
Meillä on kanssa pienin vielä vaipoissa. 🙂
Janica B. (Ei varmistettu)
Ihanasti kirjoitettu. Samanlaisia tuntemuksia täällä tänään ja tänä syksynä muutenkin. Vaikka pää meinasi taas hajota, kun piti säätää eilen ja tänään töitä ja kirjoittaa ja säätää ja säätää ja säätää ja hoitaa tätä elämää siinä ohella.
Olen huomannut, etten tykkää käydä enää yksin saunassa. Viime vuonna saunavuoromme oli tosi myöhään, ja kävimme siellä vuorotellen vauvan nukahdettua. Ajattelin aina, että jes, vihdoinkin saan olla aivan yksin, hetken ilman mitään velvoitteita yhtään ketään kohtaan. Ja silloin se tuntuikin oikeasti hyvältä, kun arki oli vain sitä välttämättömien hoitotoimenpiteiden loputonta pyörittämistä, vauna itkua ja hyvin satunnaisia hymyjä.
Nyt vuoro aikaistui, enkä enää haluaisi mennä yksin saunaan kykkimään. On niin ihanaa katsella lauteilta pientä makkaraista, ilosta kiljahtelevaa olentoa, joka lätkyttää vannassaan vettä ja kiljuu räpättävällä äänellä kuin pieni ankka.
Emmi Nuorgam
Kultaseni, sulla nyt hajoaa pää vaikka ei olisi mitään säätöäkään – just siks kun ei oo mitään! 😀
Janica B. (Ei varmistettu)
No totta munassa, masennun ilman säätöä, vaikka sekoan ja lopulta aina selviydyn siitä.
Iina Mau (Ei varmistettu)
Taaaas huomaan nyökkäileväni kiivaasti lukemisen tahdissa. Just näin jetsulleen ja aamen! Ne omat jutut <3
Kahvittelija
Mun mies saa jonkinasteisen hepulin nykyään aina, kun mä yritän selittää, että tää on varmaan taas joku vaihe…ollaan kirottu ihan tuota samaa, että aina hoetaan ja yritetään lohduttaa, että tuo on vain vaihe, mutta kun koko vauvavuosi on täynnä niitä vaiheita, toinen toistaan hankalimpia, niin ei se paljon auta, että yksi vaihe vaihtuu toiseen vaiheeseen!
Ja sitten on tämä uhmavaihe. Tämän loppumista odotan kyllä kuin kuuta nousevaa, mutta kun toisaalta tuo 2,5-vuotias on NIIN suloinen ja täydellinen juuri tuollaisena, uhmakkaana ja kekseliäänä.
Välillä iskee ahdistus siitä, että nämä lapset kasvaa ja kasvaa ja kohta ne ei tarvitse muuta kuin vähän taskurahaa ja kyydin jonnekin. Todennäköisesti mulle riittää yksi ilta kaikessa rauhassa kotisohvalla lempiohjelmien parissa ja sen jälkeen itken sitä, että oon ihan tarpeeton.
Eilen mun tunteet vaihtelivat suunnattomasta ahdistuksesta suunnattomaan rakkauteen. On se niin outoa, että saman päivän aikana voi maata sängyssä ja itkeä sitä, ettei jaksa tätä väsymystä ja arkea ja sitten tunnin päästä nauraa katketakseen omien lasten hauskoille ilmeille tai jollekin muulle suloisuudelle.
Emmi Nuorgam
Ne on varmaankin ne hormonit, toivottavasti tätä ei enää 10 vuoden päästä kauheesti tapahdu. 😉
LeenaK (Ei varmistettu)
Ihanaa <3 ja kyllä mun pitää olla samaa mieltä kaikkien kanssa, lapset vaan paranee vanhetessaan :-). Vaikka niitä vaiheita tulee ja menee. Vanhimmalla on pahin murkkuikä ohitse (kohta 16v) ja joku sanoikin ihanasti että pitkäjalkainen lojuu milloin missäkin sohvan pohjalla, just näin! Mutta nyt jo juttelee hauskoja ja jopa oma-aloitteisesti kertoo jotain asioita. Toki paljon on jo omilla teilläänkin, mutta hei, kyllähän niitten oikeasti pitää sitä itsenäisyyttäkin opetella. Kakkonen tulossa perässä murkkuikään (12v) ja tää on mulle se lapsi jonka kanssa kipinöi. Meillä on siis todennäköisesti täällä kohta kaksi murrosikäisen lailla käyttäytyvää…Ja sitten on vielä meidän vauva, 7v palleroinen joka aamuisinnkipuaa sänkyyn halimaan ja jolle äiti on vielä tositosi tärkeä. Ach. Monista vaiheista on jo selvitty, monia edessä, ja ehkäpä sitten kun kuopus muuttaa pois kotoa niin piakkoin voisi olla jo niitä lapsenlapsiakin 🙂
Emmi Nuorgam
Sitä odotellessa! Joku totesikin, että lasten kanssa on aina vaiheita, eikä niistä koskaan pääse eroon. Ero on kuitenkin siinä, siis mun mielestä, että niissä tulevissa vaiheissa on kaksi ihmistä, jotka keskenään on vuorovaikutuksessa. Nää vauvavaiheet on ankeaa panadolin antamista ja selän silittämistä – oon ehkä vähän hullu kun en millään malttais odottaa että pääsen keskustelemaan teini-ikäisten lasteni kanssa! 😀
Nooa (Ei varmistettu)
Heh =)
Ja, ei ne vaiheet mun mielestä kyllä lopu koskaan…
Päivähoido(i)ssa tulee vaiheita, koulu(i)ssa tulee vaiheita ja lapset reakoi niihin, tietenkin.
Kai meillä aikuisillakin on jotain vaiheita.
Joillain ne menee iisimmin ja joihinkin vaikuttaa enemmän.
Hyviä vaiheita kaikille 😉
Kokemusta on kaikista vaiheista ja monta vielä edessä, huh.
Tyttö -06 ja poika -09.
TiaB (Ei varmistettu)
isukki oli pe iltana toissa ja tytto 2.5 ja mina kavimme ihan kaksin ravintolassa illallisella. babychino ja lasi viinia, pasta jaetiin enemman tai vahemman kristillisesti. juteltiin sita ja tata, pelattiin elaindominoo laustasten valissa. ihanaa kun vauvailut on ohi ja kauhulla kattelen vauvoja ja raskaana olevia monen lapsen aitia. ei mulla pinna kestais enaa alottaa alusta.