Kun paha päivä ei pelota

385 kokonaista ja 11 puolikasta.

Istuin yksi ilta viinilasin ääressä puhumassa menneestä, tulevasta, menevästä ja olevasta. Siitä, miten ihmeellistä elämä on, kuinka se harvoin menee niinkuin on suunnitellut ja millaista on ajatella joskus vain itseään. Jossain vaiheessa huomasin päästäneeni suustani ne sanat, joita olen odotellut jo muutaman vuoden.
Mua ei enää pelota ne pahat päivät. Niitä vain on, mutta se ei haittaa.”

1020469

Sitä on varmaan vaikea, ellei mahdotonkin ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Meitä kaikkia harmittaa, kun heinäkuussa sataa rakeita tai lapset on kiukkuisia kuin ampiaiset. Me kaikki ei kuitenkaan lamaannuta siitä, aleta pelkäämään tulevaa aamua jo edellisenä iltapäivänä tai varota tuntemasta mitään, ettei se tunne vahingossa olisi negatiivinen. Järjellä ei ole masennuksen kanssa juurikaan tekemistä – kuten ei pelkojenkaan kanssa. Se on viheliäinen tauti, mutta siitä voi parantua.

Olen alkanut viime kuukausien aikana ymmärtää ihmisiä jotka viihtyvät kotona ja haluavat viettää aikaa lastensa kanssa. Silloin kun jokaista aamua pelkää kuin kuolemaa, on koti ahdistava, voimat imevä paikka, josta koittaa vain parhaansa mukaan räpiköidä pois. Mutta kun se pelko hellittää, voi kodista tulla taas sellainen kolo, jossa on ihana olla, jossa lapset muuttuu päivä päivältä rakkaammaksi ja elämä on niin mukavaa, että se tuntuu jo vähän huijaukselta.

Havahduin vähän aika siihen, etten ole enää pitkään aikaan laskenut mieheni reissupäiviä tai päivittänyt maanisesti Forecan appia ja rukoillut kaunista keliä. Soitellut aamusta alkaen ihmisille ja koittanut saada seuraa, aikatauluttanut, suunnitellut, pitänyt itseni niin liikkeessä, ettei inhimillisyydelle ole jäänyt tilaa. Sen sijaan olen hellittänyt, päästänyt irti, makaillut tuntikausia sohvalla ja aloittanut Musarullaa! -maratonin jälleen kerran alusta. Päästänyt irti siitä taakasta ja jatkuvasta syyllisyydentunteesta, lopettanut itseni soimaamisen ja tullut sinuiksi sen kanssa, että rakastan taaperoikäisiä lapsiani enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Joku kysyi multa taannoin Facebookissa, että millainen ihminen minä olen nykyään. Mitä mulle kuuluu? Onko elämää masennuksen jälkeen ja jos on, niin millaista se on?

Ja tekisi mieleni vastata, että on. Sitä on ja se on ihanampaa kuin koskaan ennen!

Kaikki se epävarmuus ja vertailu puuttuu. Kaikesta syyllistyminen on mennyttä. On herttaisen yhdentekevää, mitä joku ajattelee minusta tai meidän lapsista – minä itse tiedän olevani hyvä äiti, eikä millään muulla ole merkitystä.

On ihan sairaan ihana herätä aamulla siihen tunteeseen, että voi tehdä mitä vain. Kaikki on mahdollista! Sen kun pakkaa lapset kärryihin ja lähtee ulos – puistoon, uimarannalle, mökille, kahville, torille, kirppikselle tai vaikka Särkänniemeen. Kaikki se vapauden ja voiman tunne – se että minä pärjään ja osaan ja pystyn – se on huumaavaa. Ihanaa. Huumaavan ihanaa ja ihanan huumaavaa.

1020460(0)

Olen nyt syönyt 385 kokonaista masennuslääkettä. Enää on 11 puolikasta jäljellä. Sitten olen ihan kokonaan vapaa.

4 comments

  1. Johanna

    Rutistus. Mä osaan jakaa nuo tunteet sun kanssa. Ja iloitsen, että sä olet nyt tuossa. Ja arvostan niin kovasti sitä, että sä olet jakanut tämän meidän kaikkien kanssa, avoimesti ja rohkeasti, vaikka sydän onkin välillä verta vuotanut. Sä olet upea Nainen, mun esikuva monessa. Ihanaa elämää!

  2. Synnytyksen jälkeinen masennus ja vauva 8kk

    Emmi, kiitos että valat uskoa että tästä joskus toipuu.

    Mä haluan uskoa, että jonain päivänä en joka ilta itke saatuani lapset nukkumaan. Jonain päivänä mulle on ihan ok että mies käy jossain – jonain päivänä en jatkuvasti vaadi sitä kotiin meidän kanssa. Vain koska jonain päivänä ei yksin ollessa tunnu siltä että happi loppuu.

    Vielä joskus mä herään aamulla ja ensimmäinen ajatus on ”mitäs tänään tehtäisiin” En jaksa:n sijaan.
    Mä haluan uskoa että jonain päivänä mun pinna ei ole näin lyhyt, ja mä en vain suorita arkea vaan olen oikeasti läsnä ja hyvä äiti lapsilleni, enkä vain se ihminen joka keittää puuron aamuisin.

    Mä vaan haluaisin tietää milloin tää loppuu. Mä haluaisin niin kovasti kontrolloida tätä(kin), että haluaisin tarkan päivämäärään toipumiselle. Huhhei, onneksi en paljoa vaadi.

    Mutta mä kovasti arvostan sitä, miten sä olet meille omasta toipumisestasi kertonut. Se valaa toivoa ihan hirveästi.

    1. Emmi Nuorgam

      Ihan ensimmäiseksi <3 <3 <3

      Ja sitten.
      Haluaisin luvata että se helpottaa, se helpottaa piankin, mutta enhän mä sellaista voi tietenkään luvata. Voin vain uskoa siihen sun kanssa. Uskoa siihen, että vielä jonain päivänä se helpottaa. Ihan pienin askelin, ensin huomaat, ettei enää joka ilta itketäkään. Sitten huomaat, ettet ole vähään aikaan miettinyt, että miltä susta tuntuu tai tuntuuko miltään. Sitten saatat tajuta, ettet ole ajatellut asiaa lainkaan moneen päivään tai jopa viikkoon. Sitten saattaa tulla takapakkia, tuntua, että kaikki alkaa alusta, mutta ei se ala. Jokainen päivä on edellistä parempi, pienen pienin askelin kuljet kohti valoa. Kontrollista irti päästäminen saattaa auttaa. Avunpyytäminen, oman rajallisuutensa ja heikkoutensa myöntäminen ihan varmasti. Sun ei tarvitse pärjätä yksin, ei koskaan.

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *