Tärpit Tampereen Työväen Teatterin kevääseen

Ensimmäisenä on pakko nostaa hattua Tampereen Työväen Teatterille, joka järjesti kevään pressin tänään, heti YT-neuvottelujen tulosten julkistamisen jälkeen. Hallituksen leikkauspolitiikan tuloksena TTT:n valtionavut laskivat tänä vuonna 800 000 eurolla, jonka tuloksena teatteri joutui irtisanomaan 13 työntekijää, osa-aikaistamaan 5 ja pudottamaan teatterituotannot puoleen. YT-neuvottelujen käynnistyminen ja varsinkin niiden lopputulos oli aika järkytys teatterille, joka ei koskaan ennen ollut käynyt läpi näin valtavia neuvotteluja. Teatterissa työskentelevät tuttavani olivat tuloksista järkyttyneitä – oman työpaikan säilymisestä oli hankala iloita, kun samalla joutui hyvästelemään vieruskaverinsa. Kaikesta tästä huolimatta pääsimme kuitenkin tänään kurkistamaan kevään ohjelmistoon ja näkemään kohtauksia kevään ensi-iltanäytelmistä.

Ensimmäisenä näimme pätkän Kellariteatterin nuorille suunnatusta Ladasta. Pedro Martins Bejan ohjaama, suosittuun nuortenkirjaan perustuva näytelmä on ollut yleisömenestys Saksassa ja nyt se nähdään ensimmäistä kertaa myös Suomessa. Ladan teemat ovat kiinnostavia: ulkopuolisuuden tunteet, ystävyys, seikkailu ja itsensä ylittäminen – kaikki aiheita, joihin kuka tahansa pystyy samaistumaan. Se on kertomus road tripistä hullun venäläisen seurassa; matkasta, joka muuttaa ystävysten elämän.

Näytelmä yhdistää niin perinteistä puheteatteria kuin musiikkia ja videotakin ja myös yleisö pääsee osallistumaan teatterin tekemiseen. Ladan alkukohtausta katsoessani koitin asettua 15-vuotiaan Emmin asemaan ja miettiä, olisiko se saanut minut lähtemään teatteriin saakka. Kiinnostavien aiheiden puolesta ehdottomasti, mutta todella nopeatempoisen ja paikoitellen jopa hiukan sekavan kerronnan vuoksi ehkä lopulta ei. Olen nykyään aika herkkä sellaiselle ylenpalttiselle huitomiselle ja huhtomiselle, valojen vilkkumiselle ja huutamiselle, mutta ehkä 15-vuotias Emmi olisi kestänyt sitä paremmin? Harmillista kyllä, emme ehkä saa koskaan tietää. Mutta viekää te teidän 15-vuotiaanne teatteriin – tarina on stroboista huolimatta todella kiehtova ja alkuperäisromaanin lukeminen jäi itseäkin houkuttelemaan!

Ladan jälkeen siirryimme Eino Salmelaisen näyttämölle katsomaan Fjodor Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaus –romaaniin perustuvan Papparaisen unen erästä kohtausta. On pakko myöntää, että etukäteen Papparaisen uni ei ollut minusta erityisen kiinnostava, mutta ohjaaja Sirkku Peltolan puheenvuoron jälkeen olin varma, että myös tämä näytelmä on nähtävä.

Dostojevski kirjoitti tämän absurdin komedian Siperian vankileirivuosinaan – henkensä hädässä, kuten Peltola sen totesi. Aloittaessaan näytelmän työstämisen muutama vuosi sitten ei Peltola tiennyt millaisessa maailmassa näytelmää tultaisiin esittämään: meillä ei ollut vastaavankaltaista pakolaiskriisiä, terrorismi ei ollut levittynyt Eurooppaan eikä ilmastokatastrofi ollut niin käsin kosketeltavissa kuin nyt. Peltola sanoi näytelmää tehdessään ymmärtäneensä Dostojevskin tarpeen kirjoittaa kepeää komediaa: kun maailma tuntui kaatuvan päälle, oli helppo paeta komedian syövereihin, uppoutua höperön ruhtinaan avioliittojärjestelyihin ja kirjoittaa kepeää dialogia. Papparaisen uni oli koko työryhmän pakopaikka ja suojakilpi, jolla selviytyä vaikeasta syksystä – välillä sydän verta vuotaen, kuten Peltola puheenvuoronsa lopetti.

Tuon väkevän puheenvuoron lisäksi myös näytelmän dialogi oli vaikuttavaa. En yleensä ole mikään valtava komedian ystävä, mutta Esko Roine ja Tuire Salenius on yhdistelmä, jota ei voi jättää näkemättä. Pidän myös Esko Salmelaisen näyttämöstä paikkana – sali ja lava on intiimimpi kuin päälava ja katsojan on helpompi ajatella olevansa osa näytelmää. Ja vaikka muuten olen lähes kaikessa liberaali, niin en voi sietää sitä, että suurilla lavoilla käytetään nykyään lähes aina äänentoistoa. Teatteriin eivät kuulu mikrofonit ja sillä hyvä.

Kolmas näkemämme kohtaus oli osa Niin kuin taivaassa -näytelmän ja kuoroteoksen yhdistelmää. Oikeastaan Niin kuin taivaassa voisi kertoa mistä tahansa ja olisin silti innoissani, sillä rakastan siinä näytteleviä Eriikka Väliahdetta ja Petra Karjalaista. Niin kuin taivaassa on kuitenkin näytelmä kasvusta, kyläyhteisön voimasta ja ihmisyydestä – siitä, miten jokaisella meillä on merkityksemme ja paikkamme yhteisössä. Kuulemamme kuorokohtaus oli upea ja voin vain kuvitella millaiseksi se muuttuu kun myös Naiskuoro Miskantti astuu lavalle varsinaisissa näytöksissä.

Väliahteen rooli Taivaslaulun Viljana oli niin koskettava, että kyyneleet kohoavat edelleen silmiini. Myös tässä näytelmässä hänellä on kaltoinkohdellun naisen rooli ja sanoinkin pressitilaisuuden jälkeen, että kurkkua kuristaa jo ennen kuin näytelmän ensi-ilta on edes alkanut. Taidan olla sisimmiltäni vähän sellainen itkijänainen.

Myös TTT-Klubin tämän kevään ohjelmistossa oli paljon kiinnostavia keikkoja ja esityksiä. Yksi to do -listan kärkinimistä on Riku Suokaksen Luolamies, joka on mennyt jo noin 8000 vuotta, mutta jota en edelleenkään ole nähnyt. Stand up ja teatteripuolelta kiinnostavia ovat myös Miia Nuutilan ja Sanna Saarijärven Hyvässä nousussa sekä Sari Havaksen ja Pauliina Hukkasen Terapian tarpeessa. Emma Salokosken ja Iisan keikat olinkin jo merkinnyt kalenteriin ja nyt näiden lisäksi sinne kipusivat myls Eva & Manu ja Dave Lindholm. Impropuolelta Minttu Mustakallion ja Ville Virtasen tarinateatteri kuulostaa myös kiehtovalta ja olisi mahtava nähdä, miten tamperelaisyleisö osaa heittäytyä senkaltaiseen tarinaan mukaan!

Kaikenkaikkiaan olin jopa aika yllättynyt siitä, miten paljon kaikkea kiinnostavaa TTT tänä keväänä tarjoilee! On jotenkin aivan ihana ajatus, että saisin vihdoin vanhan teatteriharrastuksen elvytettyä – lapsuusmuistojen parhaimmistoa oli aina se, kun sai pukeutua juhlamekkoon ja lakerikenkiin ja istua aikuisten teatterin ensi-illassa äidin ja mumin kanssa! Sen haluaisin jotenkin välittää myös omille lapsilleni – sitäpaitsi mikä on parempaa siedätyshoitoa Twitteristä, kuin kolmituntinen teatteroiesitys?