Äitiys, joka ei täytä standardeja

Istuin eilen Pikku Kakkosen puistossa katsellen kahden oman ja yhden lainalapsen touhuja. Seurasin, kun yksi kiipeili telineissä, yksi juoksi keinun ja hiekkalaatikon väliä ja yksi istui karusellissa 3000 kierrosta peräjälkeen. Noita toopeja katsellessa muistin yhtäkkiä, että olen ollut tässä aiemminkin. Samalla penkillä, samojen lasten kanssa, samassa auringonpaisteessa. Tavallaan samana ihmisenä, mutta kuitenkin täysin eri ihmisenä. Äitinä, jonka äitiys ei täytä standardeja.

Pitkään ajattelin vihaavani äitiyttä. En pitänyt siitä ihmisestä, joksi lasten syntymä mut muutti. En ollut suunnitellut olevani masentunut äiti – olin ajatellut olevani lempeä, rakastava, hellä ja huolehtiva äiti, jolla olisi aina aikaa lapsille ja perheelleen. Todellisuudessa paljastuinkin huutavaksi, raivoavaksi, itkeväksi ihmishirviöksi, joka toivoi vain kuolevansa pois. Mielikuva perheestä ei ihan vastannut todellisuutta – en pitkään kokenut vastaavani itsekään todellisuutta.

Jossain vaiheessa jo luovutin. Ajattelin, että tämä nyt vain on mun kohtalo. Olen saanut lapset ja tullut äidiksi, mutta en osaa sitä, en ole siinä hyvä, enkä kykene muuhun kuin pitämään lapset hädintuskin hengissä. Mulla oli kaksi elämää: se josta nautin ja jossa tein asioita, jotka tekevät onnelliseksi ja se toinen, jossa olin loukkuun jäänyt perheenäiti ja suoritin arkea laskien päiviä vuoteen 2032. Olin sataprosenttisen varma, että tulen koko elämäni katumaan lasten saamista, vihaamaan itseäni ja vihaamaan miestäni. Olin myös varma, että eroamme ennen seuraavaa kevättä, kesää tai syksyä ja tein laskelmia, miten elättäisin perheeni. Odotin sitä hetkeä, kun elämäni taas alkaisi ja pääsisin pois perhearkiloukusta.

Mutta sitten alkoi tapahtua asioita.

Pieni pullea käsi alkoi ottaa kädestäni kiinni ja sanoa ”Minä lakastan sinua äiti.

Aloin herätä siihen, että pieni lämmin napero kaivautuu kainaloon ja silittää poskeani. Että napero haluaa jutella auringosta, oppia tunnistamaan puita ja kiipeillä katoille.

Aloin viihtyä lasteni kanssa. Aloin kaivata ja ikävöidä heitä. Aloin odottaa sitä, että pääsisin kotoa lasten luokse, saisin heidät kainaloon, pussaisin niin, että ne jo rimpuilevat irti ja rakastaisin niin paljon, että sydän pakahtuu.

Kolme vuotta äidiksi tulemisen jälkeen olen päässyt sinuiksi itseni ja lasteni kanssa. Oman roolini kanssa. Rakastan lapsiani ihan valtavasti enkä kestä ajatusta siitä, että heitä ei olisi. Samalla olen kuitenkin ihan superpeloissani siitä, että se tunne katoaa. Olen ollut niin pohjalla, etten todellakaan halua sinne enää koskaan. Olen epävarma itsestäni ja siitä, miten olen lasteni kanssa: hyvitänkö varmasti kaiken sen itkun ja huudon, jota kummankin vauva-aika on ollut täynnä? Olenko riittävä? Milloin olen liian kova? Milloin liian pehmeä? Aina välillä valvon öisin ja mietin, olenko pilannut lapseni tai että olenko oikeasti ihan hirveä edelleen, mutta en vain itse tajua sitä.

Keskustori, Tampere

Vasemmanpuoleinen kuva vuodelta 2014, oikeanpuolimmainen vuodelta 2016.

Pikku Kakkosen Puiston jälkeen menimme pesueeni kanssa Kauppahalliin ostoksille. Lapset tutkivat näyteikkunoita, osoittelivat pähkinöitä ja maistelivat graavilohta. Aikamme hallissa pyörittyämme pysäytti eräs nainen mut ja olin varma, että joku kolmesta lapsesta oli käynyt nappaamassa ruuan jonkun lautaselta tai jotakin muuta vastaavaa. Valmistauduin jo pahoittelemaan ja komentamaan lapsia, mutta nainen sanoikin:

”Mulle tuli sellainen olo, että mun pitää sanoa tää sulle. Minäkin olen äiti. Sulla on ihanat ja upeasti käyttäytyvät lapset, teitä on tosi kiva katsella. Kuljin teidän perässä täällä hallissa ja kiinnitin huomiota siihen, miten kauniisti puhut lapsillesi. Teillä on tosi hauskaa ja olette tosi upea tiimi. Ja sä olet tosi hyvä äiti, ihana kuunnella teidän juttelua!”

Ja siinä minä itkin. Nygrenin kalatiskin edessä, korttimaksukone toisessa kädessä ja kalapaketti toisessa kädessä. Itkin kaikki ne ajatukset, joita juuri aikaisemmin olin ajatellut. Kaikki ne tunteet, joita olin padonnut ja kaikki ne hetket, joina olin ollut hulluuden partaalla – joko rakkaudesta tai surusta.

En tiedä, lukeeko tuo nainen tämän kirjoituksen, mutta haluaisin vain sanoa kiitos. Se merkitsi mulle ihan valtavasti. Ihan kuin olisin saanut luvan olla sellainen äiti kuin olen. Kaikkine hyvine ja huonoine puolineni, ilman jatkuvaa pelkoa siitä, etten riitä tai että voisin olla vielä paljon enemmän.

Itken muuten taas. Onnesta. Makaan sängyssä ja esitän, etten kuule, kuinka innostuneesti keittiössä valmistetaan yllätysaamiaista. Tänään aion olla juuri sellainen kuin olen nyt – onnellinen, höpsö, vähän huolissani tulevasta, aavistuksen väsynyt ja ärsyttävän rakastunut. Rakastunut lapsiini. Ja ennenkaikkea rakastunut itseeni.

Ja myös vähän ylpeä äitiydestäni.

19 comments

  1. Rosanna/Naiseudesta

    Voi ei, lukaisin tämän äkkiä kun mies on aamupesulla lasten kanssa ja silmäkulmat kostuivat. Ihana tuo äiti, ihana sinä! Meidän äitien tehtävä on kai antaa anteeksi itsellemme se, ettemme ole täydellisiä. Ja silti samaan aikaan olla ylpeitä siitä, mitä olemme saaneet aikaan. Se on ehkä ristiriitaista, olkoot. Tänään iloitaan!

    1. emminuorgam

      Kiitos Rosanna, osaat aina pukea munkin ajatukset niin hienosti sanoiksi! 🙂

  2. heini

    Kiitos tästä postauksesta! Ihanaa, että vieras ihminen on uskaltanut antaa sulle noin kaunista palautetta! Itse odotan esikoistani ja yllätyin, miten paljon jo odotusaika muovaa henkisesti (olin jotenkin kuvitellut, että vasta syntymä aloittaa tuon äitiystunneheittelyn ja äitiyspersoonan kehittymisen=sen olenko hyvä äiti, millaiseksi elämäni muuttuu jne) Voin jo nyt sanoa, että olen ja en ole enää sama ihminen kuin ennen odotusta. Parin kuukauden päästä pääsen toivottavasti tutustumaan vauvaani. Hyvää äitienpäivää!

    1. emminuorgam

      Ihanaa loppuodotusta Heini! Ja ihan totta, se alkaa jo raskausaikana. Itse en (ehkä onneksi) muista niistä juuri mitään, mutta ehkä se vähän helpottaa hyppyä tuntemattomaan, kun vauvan saaminen ei tule sairaalassa ihan yllätyksenä. 😀

  3. Mi

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Se kosketti. Enemmän kuin voit kuvitella. Pikku Kakkosen puisto ja kaikki.
    Ehkä oma olonikin joskus paranee.

    1. emminuorgam

      Voi Mi! <3

      Se paranee. Se paranee pikkuhiljaa - välillä parantuminen ottaa askeleita taakse, välillä aimo harppauksia eteenpäin. Sitten jonain päivänä sitä huomaa, ettei ole ajatellut ahdistustaan koko päivänä, vaan on jo osannut nauttia elämästä kokonaisen vuorokauden. Ja sitten kaksi, ja sitten kolme. Silloin kun pystyy heräämään aamulla niin, ettei lamaannu huonon päivän pelosta, on jo isosti voiton puolella. Kun pystyy suhtautumaan hajonneeseen kahvikuppiin vain kahvikuppina ja rikkoutuneisiin sukkahousuihin vain sukkahousuina.

      Haluaisitko joskus tehdä treffit Pikku Kakkosen Puistoon? Ei tarvitse puhuakaan, voidaan vaikka juoda vain kahvit. 🙂

  4. Oili / Ajatuksia Saksasta

    Sata sydäntä tälle kirjoitukselle, tuolle vieraalle kommentoijalle ja sulle Emmi! Maailmaan mahtuisi ehdottomasti enemmänkin näitä lämmöllä sanottuja tervehdyksiä nimettömän huutelun sijaan. Mahtavaa että tuo nainen uskalsi tulla sanomaan ajatuksensa sulle ääneen ja hienoa, että se tapahtui juuri sopivalla hetkellä. Mäkin olen aivan varma, että olet tosi hyvä äiti – paras mahdollinen lapsillesi! Hyvää äitienpäivää <3

    1. emminuorgam

      Kiitos Oili! <3 Ihanaa äitienpäivää myös Saksaan! 🙂

  5. viv

    Voi, ihan liian harvoin äidit kuulevat kehuja äitiydestään, siitä että tekevät jotain oikein ja kauniisti ihan vaan olemalla itsensä siinä lastensa kanssa. 🙂 Tämä tuntematon kommentoija on ihan taatusti ollut oikeassa! 🙂 Ja aivan hurjan hienoa että tuli sen ääneen sinulle kertomaan. Muutamalla kauniilla sanalla, ansaitulla kehulla voi olla ihan valtavan iso merkitys. <3

  6. Heidi

    Kirjoitus, jossa kiteytyi omatkin fiilikset. Aurinkoisina päivinä on helpompi olla hyvillä mielin. =) Itseäni kosketti kovasti muutama viikko sitten, kun oli päiväkodin vanhempainvartissa kuulemassa kouluvalmiustestien tuloksia ja sain Tytöstä melko samanlaista palautetta kuin sinäkin. Sitä oli ihana kuulla! Oppivainen ja tietäväinen tyttö, pienestä koostaan huolimatta reipas ja sinnikäs, hyvä kaveri. =)

    1. emminuorgam

      Jes, terkkuja tyttärelle! Ja äidille myös. ”Hyvä kaveri” on ehkä hienoin tunnustus, jonka lapsi voi saada. 🙂

  7. Veera | Oranssia

    Hyvä kirjoitus, todella! Itse en ole kaikkein syvimmissä mietteissä käynyt, mutta ei täälläkään perhe-elämä vastannut sitä mielikuvaa, mikä oli perheestä ja itsestä äitinä. Nyt kevään myötä ajatukset ovat monelta osin alkaneet loksahdella paikoilleen ja tuntuu siltä, että koko ajan saa enemmän happea, nauttii enemmän ja on enemmän läsnä. Ja uskon, että paljon auttaa myös aika – se, että lapset kasvavat ja arki helpottuu. Ovathan nuo kaksi edelleen pieniä, mutta eivät niin pieniä kuin vuosi sitten. 🙂

    1. emminuorgam

      Nimenomaan, juuri niin! Olen monta kertaa miettinyt, miten kiitollinen olen siitä, että meidän lapset on olleet kevätvauvoja ja on voinut olla ulkona niin paljon kuin vaan itse jaksaa. En varmasti olisi tässä pisteessä nyt, jos en olisi pakottanut itseäni pois neljän seinän sisältä! Ja ihana oivallus – toiset haluaisivat, etteivät lapset kasva, mutta minäkin iloitsen siitä, että he kasvavat!

  8. Torey

    Kiitos Emmi. Tää teksti anto mulle edes hitusen uskoa siihen, että mä ehkä olen riittävän hyvä äiti ja vaikka nyt on välillä ihan helvetin vaikea olla itsensä kanssa, niin jonain päivänä helpottaa.

    Rakastan meiän lapsia yli kaiken. Nyt vaan oon todella väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Mutta meidän pienin täytti jo vuoden, seuraavaksi se täyttää kaksi ja sitten jo kolme, ja elämä on jo taas ihan erilaista. Nyt täytyy vaan sinnitellä.

    1. emminuorgam

      Se helpottaa koko ajan! Lupaan sen. <3

      Olethan hakenut apua uupumukseesi?

      1. Torey

        Olen hakenut. Heikosti sitä saa ja kaikesta pitää taistella, mutta onneksi olen jaksanut taistella. Sain jopa kelalta terapiatuen vuodeksi!

        Itselläni masennus on lievä ja johtuu ahdistuneisuushäiriöstäni. Se puhkesi nuoruudessani kaiketi kun serkkuni hukkui ja aina kun elämässä tulee stressiä jne. se räjähtää käsiin. Ja tässä on viimesten 3 vuoden aikana tapahtunut aika helkutisti kaikkea, onneksi myös hyviä asioita! Mutta äitiys ei ole aina helppoa, etenkään nykyaikana kun perheiden oletetaan hoitavan ja pärjäävän kaikessa yksin.

        Onneksi lapset on silti maailman ihanimmat. <3

  9. paula

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta, se kosketti. Itsekin esikoisen syntymän jälkeen mieliala oli matalampi kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Nyt toinen on 4kk ja hänen kanssaan masentuneisuutta ei ole onneksi ollut.

    Teillä on ilmeisesti lapset aika pienellä ikäerolla. Mitä mieltä olet nyt tuosta ikäeroasiasta masennuksen kannalta? Olisiko suurempi ikäero suojannut masennukselta?

  10. Karusellin Anni

    Ihana Emmi. Niin ihana lukea tällaista.

    Ja ihana nainen siellä kauppahallissa. Mä olen kanssa saanut kerran kehuja ”ulkopuoliselta tarkkailijalta”. En unohda sitä koskaan. Sillä, että joku oli seuraillut mua lasteni kanssa ja sanoi kauniita asioita siitä, miten olin ja toimin, oli aivan järisyttävä vaikutus muhun, etenkin kun seilasin juuri sillä hetkellä aika syvissä vesissä vanhemmuutenkin kanssa.

    Täytyy muistaa pistää hyvä kiertämään.

  11. piia

    Apua, kuinka ihanasti kirjoitettu! Imetyshuuruissani saatoin pikkuisen itkeä tirauttaa (olisin kyllä tirauttanut ilman näitä hormonejakin). Kunpa muistettaisiin olla itsellemme armollisempia. Kukaan ei ole täydellinen, ei edes äiti, eikä tarvitsekaan olla. Ollaan hyviä just näin <3

Vastaa käyttäjälle emminuorgam Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *