No mitä sää Emmi sitten teet työksesi?

Sehän se on aina mielessä. Nimittäin siis se, millä tälläiset freelancerin plantut elää. Erityisesti silloin, kun kyse on vaikkapa kirjoittamisesta, somesta, blogista tai vaikka juutuubista: eihän sillä voi elää! Kaikkihan sitä tekee!

Nakkimutsi kirjoitti aiheesta tuossa jokunen aika sitten, Janica jatkoi ja tänään Valeäiti kertoi saaneensa vähään aikaan viimeisen palkkakuittinsa. Kaikkia näitä tekstejä yhdistää vahva luotto intuitioon ja tavoite tehdä itselleen mieluisia töitä ja allekirjoitan nämä täysin.

Siinä missä Päivin näkökulma on (anteeksi ilmaukseni) hiukan pikkukaupunkimainen ja freelancerius vaatii erityisiä perusteluja, ei kukaan oikeastaan enää Tampereella ihmettele, että mikäs se sellainen on. Jopa sukulaiset on lakanneet kyselemästä, että ”Mitä sää nyt sitte niinku oikeesti teet?” – ehkä siksi, että työni on ollut aina vähän hankalasti ymmärrettävää.

Tai ei tietenkään aina. Olen tehnyt töitä 13-vuotiaasta lähtien. Siivonnut, leikannut pensaita, vetänyt lasten iltapäiväkerhoja, ollut lastenhoitajana, istunut kaupan kassalla, tarjoillut aamiaista, myynyt kaljaa ja lämmittänyt lounasta. Kun vähän aika sitten somessa listattiin seitsemän ensimmäistä työtä, tuli oma listani täyteen hommia jo ennen kuin täytin 18. Olen aina ollut nautiskelija ja purkinyt kohti parempaa elintasoa – teininä se toki tarkoitti uusia meikkejä, MicMacin törkeitä housuja ja halvinta mahdollista keskikaljaa, joihin pelkkä kuukausiraha ei olisi riittänyt. Olen ikuisesti kiitollinen sukulaisille, vanhemmille ja ylöjärveläisille yhdistyksille, jotka osaltaan mahdollistivat ensimmäiset työpaikkani. Tuskin olisin tässä ilman noita kokemuksia.

malabadi

Ensimmäinen edes jollain tasolla koulutustani vastaava työ oli 19-vuotiaana (olinhan ehtinyt jo vuoden opiskella!) Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton järjestösihteerinä. Sähköiset ja valtakunnalliset kuulemis- ja osallistamisjärjestelmät ja näiden kehittäminen oli ihan supermielenkiintoista ja rakastin järjestötöitä. Vähän reilun kahden vuoden jälkeen kaipasin kuitenkin enemmän Tampereelle, pakkasin Kampin asunnon muuttoautoon ja palasin takaisin Manseen.

Tässä välissä kävin taas hetken koulua, kunnes törmäsin Musiikki&Mediassa siihen takatukkaiseen mieheen ja aloitin työt ohjelmatoimistossa. Suunnittelin Yön ja Popedan kiertueita, varasin keikkapaikkoja, suunnittelin mainoksia, pakotin bändit someen ja tuotin viiden vuoden aikana 17 konserttikokonaisuutta. Rakastin myös tuota työtä – tai ehkä enemmän kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä töitä. Kun se takatukka sitten jäi eläkkeelle, päätin että myös minun pitää siirtyä uralla askel eteenpäin.

Jossain näiden töiden lomassa valmistuin koulusta. En ehkä loistavin arvosanoin, mutta moninkertaisesti kontakteja, kokemusta ja osaamista rikkaampana. Valtaosa omista opiskelukavereistani valmistui elokuva- tai televisiotuottajiksi, mutta minua ei olisi voinut rehellisesti sanottuna vähempää kiinnostaa. Opiskelinkin vähän kaikkea muuta: projektinhallintaa, webkakspistenollaa (joka sittemmin tunnetaan somena), sisällöntuotantoa, yrittämistä ja tapahtumatuotantoa. Opettajat varoittelivat, ettei näillä meikäläisen opiskeluilla koskaan työllistytä mihinkään, ellei käy ihan hiton hyvä tuuri.

No, ilmeisesti se tuuri tuli ja osui aika lujaa. Tällä hetkellähän työni nimittäin on aika kiehtova sekoitus kaikkea tätä.

Eniten tällä hetkellä minua työllistää PING Helsinki. Teemme ydintiimin kesken ihan valtavasti töitä sen eteen, että megaupea tapahtuma muuttuisi todella kalliista harrastuksesta ihan oikeaksi työksi ja luulen, että pikkuhiljaa me aletaan olemaan oikealla polulla tämän suhteen. Oma työnkuvani on jotain tapahtumatuottajan ja yhteisömanagerin välimaastosta, enkä malta odottaa, että päästään kertomaan suunnitelmistamme myös muille.

pinghelsinki

PING Helsingin lisäksi saan tuloja bloggaamisesta. Kukaan ei siis maksa minulle suurimmasta osasta näitä jorinoita mitään, vaan kaupalliset yhteistyöt on aina merkitty heti tekstin alkuun ”Yhteistyössä XXX”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kokisin työnteoksi vain nämä yhteistyöpostaukset. Kaikki, mikä blogiin liittyy, on oman brändini rakentamista ja tietysti sen ylläpitoa, joka taas vaikuttaa tuleviin ansaintamalleihin. Olen lukijoilleni vastuussa jokaisesta tekstistä jonka kirjoitan, enkä siis jaa tiedotteita, testaa tuotteita joita en tarvitse tai ole mieltä jokaisesta mahdollisesta asiasta, joka maailmassa tapahtuu.

Sen sijaan kirjoitan asioista, jotka ovat itselleni tärkeitä, vinkkaan ravintoloista, joita voin vilpittömästi suositella tai testaan kodin siivouspalveluita ja kirjoitan näistä. Ostetun ja ansaitun median erot ovat välillä alalla työskentelevillekin vaikeasti hahmotettavia asioita, mutta pääpiirteittäin näkyvyyttä (minun tai jonkun muun blogissa) voi saada kolmella eri tavalla.

Ensimmäinen on ansaittu media, eli kokemus, palvelu tai tuote, joka on niin hyvä että haluan sitä ihan vilpittömästi omasta aloitteestani suositella (esimerkiksi Niitty-Seppälän Tila tai Los Pollos). Toinen tapa on jotain ostetun ja ansaitun välimaastosta ja hyvin tuttu printtimediasta: suosittelu tai kokemus, joka syntyy vaikkapa pressitilaisuuden ansiosta. Bloggaajia (ja toimittajia) voidaan siis kutsua esimerkiksi ensi-iltoihin tai ravintoloiden avajaisiin ja toivoa, että oma tilaisuus on niin kiinnostava ja mieleenpainuva, että siitä syntyy kirjoitus tai muu postaus sosiaaliseen mediaan (esimerkiksi Blockfest tai Hippalot). Kolmas tapa on tavoitteelinen, kaupallinen yhteistyö. Tällöin postauksen sisältö suunnitellaan ainakin jossain määrin yhdessä, sille asetetaan julkaisuaikataulu, yhteistyölle lyödään hintalappu ja postaus hyödynnetään mahdollisimman laajasti kaikissa bloggaajan ja yrityksen tai organisaation kanavissa (esimerkiksi MAGGI Mix tai Invalidiliitto).

motivaatio

On tietysti ihan bloggaajasta kiinni, millaisen kombon nämä eri tavat muodostavat – jotkut tekevät kaikkea, jotkut eivät näistä mitään ja jotkut keikkuvat jossain välimaastossa. Itse koen olevani jotain kaiken tämän väliltä: teen jonkun verran kaupallista yhteistyötä ja kerron hyvistä kokemuksista ja tuotteista, mutta kirjoitan paljon myös kaikesta muusta. Ajatuksistani, elämästäni ja tunteistani. Omasta mielestäni olen päässyt ihan hyvään balanssiin näiden kaikkien erilaisten juttujen kanssa, mutta mitä te olette mieltä? Olenko tietämättäni ihan hakoteillä?

PING Helsingin ja bloggaamisen lisäksi kolmas tulonlähteeni on se kaikki muu. Tuotan pieniä ja isoja tapahtumia – esimerkiksi häitä, yritystilaisuuksia tai vuosijuhlia. Päivitän yritysten somekanavia tai konsultoin firmoja siitä, millaista sisältöä kanaviin kannattaisi tuottaa. Koulutan somesta, puhun nettivihasta ja naisvihasta, osallistun keskusteluihin ja paneeleihin tai moderoin niitä. Livetwiittaan tapahtumista, järjestän feministisiä keskustelutilaisuuksia tai kirjoitan kirjan.

Inspiration_Blog_Awards_16-109

Teen oikeastaan työkseni melkein mitä vaan, mitä kuka tahansa keksii kysyä. Hyvän maun ja lain rajoissa tietysti – kovin monesta jutusta en ole joutunut kieltäytymään. Ja se on ehdottomasti tämän työn paras puoli, vaikka jossain joku yritysneuvoja saa slaagin kun näkee tämän rönsyilyni.

Usein kysytään, että mikä tässä elämäntyylissä tai työskentelyssä on parasta. No aika yksinkertaisesti se, että saa itse valita mitä tekee ja koska tekee. Kukaan ei hengitä niskaan, vaikka lähtisin kesken työpäivän lenkille (Kyllä! Jo kolmas kerta tänä syksynä!) ja tulospalkkani riippuu vain ja ainoastaan itsestäni. Mutta se on toisaalta myös se työn huonoin puoli: kukaan ei turvaa selustaani, vaan olen itse kaikesta vastuussa. Olen esimerkiksi maailman huonoin myyjä, selvinpäin ainakin. Kolmen viinilasin jälkeen myyn mitä tahansa, mutta en sitten tiedä miten kestävä tämä tilanne on. Taloudellinen turva tai edes vakavaraisuus ei ole missään määrin ajankohtaista ja vietän unettomia öitä rahoja laskien. Toisaalta taas pystyn olemaan lasten kanssa ex tempore -vapaalla jos siltä tuntuu, tai viettämään keskellä viikkoa neljä päivää mummulassa ilman että työt kärsivät.

Kaikki on niin kovin suhteellista. Tässä elämäntilanteessa tärkeintä on saada viettää aikaa perheen kanssa, tehdä itseä motivoivaa työtä ja syödä ainakin kerran viikossa lounasta ravintolassa. On mahdoton sanoa, että millaista elämäni tai työni on kymmenen, viiden tai edes vuoden päästä, mutta siihen tämän homman viehätys perustuukin.

Ollaan sitä elämää varten läsnä tässä ja nyt, ei joskus myöhemmin.

7 comments

  1. Rouva Sana

    Oi, tervetuloa joukkoon Emmi! Kirjoitit sinun, minun ja monen muun nyky-yksinyrittäjän arjesta sen onnineen ja kurjuuksineen niin tyhjentävästi, että eipä tuota enää paremmin pystyisi sanomaan – siitäkin huolimatta, että rooleissamme työrintamalla on pieniä lieviä sävyeroja (sinä tuotat enemmän, meikärouva kirjoittaa).

    Ei kysellä siis enää täälläkään meikeläisen toimenkuvasta, ei. Kysyjät tietävät, että vastauksen kuulemiseen menisi tovi. Tärkeintä, että tää tekee niin ku edes jotain (ja vielä jollakin tavalla merkityksellistä) hommaa.

    Mutta kuka hei tänä maailman aikana enää tietää yhtään mitään tulevasta! Juttelepa vain kenen tahansa kuukausipalkkaa kiskovan duunarin kanssa; kukaan ei tiedä, missä hän on vuoden kuluttua. Ei hän itse ainakaan. Onko koko ammattia lopulta enää olemassa? Joten samassa veneessä tässä kaikki mennään. Sellaista tämä elämä vain on nyt.

    Työn iloja Emmi <3!

    1. Emmi Nuorgam

      Näinpä näin! Enkä minä taida edes tuntea kovin montaa ihmistä, jolla olisi vakituinen työpaikka – ainakaan yli nelikymppistä! Kiitos taas tsempeistä Rouvalle, ihanaa kun luet. 🙂

  2. Missä olet Laura?

    Jes, jes, jes! Samat kelat pyörii täällä. Kiitos viimeisestä, oli kivaa!

    1. Emmi Nuorgam

      Diipit kelat! <3 Kunhan mun niska tästä vähän rentoutuu, niin tuun taas lenkille kelaileen. Oon niin jumissa, että tekis mieli itkeä stna.

  3. savusuolaa, Janica

    Mä luulen, että tämä freelanceriuden ihmettely on myös ammattisidonnainen juttu. Omassa tuttavapiirissäni on aika paljon ns. perinteisten töiden tekijöitä, tyyliinvaltion virkamiehiä, insinörejä ja sairaanhoitajia, joiden mielestä luovan alan työ, varsinkin freelancerina tai pätkäkeikkoina tehty, on jotenkin hämmentävää. Ja yli kuusikymppistenhän tuntuu olevan ihan järkyttävän vaikeaa tajuta ihan jo sitä, että kaikilla ei ole fyysistä työpaikkaa jossain kodin ulkopuolisessa pytingissä, vaan työ kulkee korvien välissä ja läppärin mukana minne tahansa.

    Omaa oloani on helpottanut tosi paljon tämä, että olen tutustunut muihin luovaa projektityötä tekeviin ihmisiin. Mutta aina joskus tulee törmättyä ihmisiin, jotka freelanceriudestani kuultuaan kysyvät, joudunko dyykkaamaan ruokaa roskiksesta. 😀 (Ja tämähän on valitettavasti myös tosi juttu…)

    1. emminuorgam

      😀 😀 En kestä. Mää en onneksi tunne juuri ketään, niin ei ole näitä ongelmia.

      1. Savusuolaa, Janica

        Oh yes. Kyllä siinä meikäläiselläkin vähän leipäläpi lennähti auki. Kerroin kohteliaasti, että en ole koskaan dyykannut siksi, että rahaa ruokaan ei olisi. Kerran kävin mukana dyykkaamassa ja kirjoitin siitä lehtijutun. Olen myös syönyt kännissä ruokaa maasta, koska olen sika ja mulla on aina nälkä. Toimisin kuitenkin samalla tavalla, vaikka olisin ollut 35 vuotta samassa tilitoimistossa.

        Niin, ja olenhan mä varastellutkin ihmisten käsistä makkaraperunoita grillin jonossa, mutta sekin johtuu ihan vain törkeistä käytöstavoistani, ei freelanceriudestani. Varastettuani yhden pojan makkaraperunat Jyväskylässä nimittäin ajoin paikalta taksilla pois ja maksoin sen taksin ihan omasta pussistani. En vaan jaksanut jonottaa omaa ruokaani.

        Janica, miksi kerrot tästä?

        En tiedä. Ehkä siksi, kun mä olen freelancer? 😀

Vastaa käyttäjälle emminuorgam Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *