Enkä nyt viittaa mihinkään pervoon seksileikkiin tai edes Markku Uuspaavalniemen tunnetuksi tekemään urheilulajiin. Tai urheilulajiin siinä mielessä, että jokainen meistä on varmasti joskus kuullut termon curling-vanhempi, joka lakaisee pikkupilttinsä tieltä kaikki kannot ja kävyt, jottei piltille vaan saattuisi mitään. Tajusin nimittäin muutama viikko sitten, että curling-vanhemmuuden sijaan olenkin curling-vaimo – eikä tuo oivallus ollut erityisen mairitteleva.
Kaikki alkoi siitä, kun erään ystäväni kanssa päivittelin lasten erittäin hurmaavaa, joskus uhmaiäksikin kutsuttua, vaihetta. Raivareita, täysin absurdeja mökötyskohtauksia ja hulvattomia mielialanvaihteluita, kyllä te tiedätte. Siinä vertaistuellisen ajatuksenvaihdon lomassa ystäväni, jonka puoliso on myös matkatöissä, huokaisi, että uhmakohtausten jaksaminen olisi varmaan helpompaa, jos ei koittaisi suojella puolisoaankin niiltä. Hämmennyin.
Tekevätkä sitä siis muutkin kuin minä?
Puolison suojelutarve korostui erityisesti kesällä, kun toinen oli paljon pois. Koitin järjestää asiat aina niin, että toisen käydessä kotona ei tarvitsisi tehdä niitä tylsiä juttuja: pestä pyykkiä tai käydä kaupassa. Tuntui, että ne vähät yhteiset hetket piti käsikirjoittaa siten, että kaikki sujuisi mahdollisimman joustavasti – ja jos lapsia alkoi kiukuttaa, kuljetin heidät vähin äänin toiseen huoneeseen. Ethän kiukuttele iskälle, iskä on tosi väsynyt.
Jälkikäteen se tuntuu tietysti täysin absurdilta. Koti on koti ja arki on arkea ja kuormitin itseäni ihan turhaan normaaliin elämään kuuluvien asioiden pimittämisellä. Ihan kuin se toinen olisi mennyt hajalle siitä, että lapsi kiukuttelee. Absurdin lisäksi se oli tietysti myös todella itsekästä: mikä oikeus minulla on määrätä tai koittaa ohjailla toisen vanhemmuusuhteen rakentumista?
Tilanteen tiedostamisen jälkeen aloin nähdä curling-vaimoudeni myös muissa tilanteissa. Siirsin tärkeän työmeilin lähettämisen illalta aamuyöhön, jottei tarvitsisi käydä keskustelua työn ja vapaa-ajan erottamisesta, hoidin kaupassakäynnin työajalla, siivosin keittiön kolmatta kertaa samana päivänä ettei asiasta tarvitsisi puhua ja kokkasin jääkaapin täyteen ruokaa, ettei toisen tarvitsisi. Pikkuhiljaa aloin tajuta tekeväni ihan valtavan paljon joustoja tai myönnytyksiä omista tarpeistani siksi, että toisen elämä olisi helpompaa. Varsinaisesti edes kysymättä, että kaipaako hän apua.
Aloin myös hoksata, että en todellakaan ollut ainoa. Kun viime vuonna aloimme puhua metatyöstä – siis siitä kotiin ja perheeseen liittyvästä työstä, jota ”ei ole” – nyt tajusin, että nimenomaan curling-vaimous on yksi syy sen metatyön kasaantumiselle.
Ainakin omassa perheessäni kaikista kuluttavinta metatyötä on kaiken ennakointi. Mielialojen ennakointi, aamujen ennakointi, ruokalistojen ennakointi ja viikonlopun vesisateen ennakointi. Toisaalta kyse on oman työn ja arjen helpottamisesta, mutta toisaalta kyse on myös niiden kivien ja kantojen lakaisemisesta. Ettei kellekään vaan tulisi paha mieli, jotta uhmaikäiset jaksaisivat pysyä hyvällä tuulella eikä puolison tarvitsisi riidellä kurahanskoista.
Osa tästä ennakoinnista on tietysti tarpeellista. Fiksu ihminen hankkisi lapsille kuravaatteet jo talven alennusmyynneistä ja muistaisi keväällä ilmoittautua syksyn koriskerhoon. Harva meistä kuitenkin on fiksu – omassa kuplassani on enemmän niitä, jotka kärsivät kroonisesta kovalevynpullistumasta, kuin niitä, joiden lapset ovat ajoissa eskarin metsäretkellä. Ehkä me käytämmekin ihan turhaan isoimman osan energiastamme siihen, että kodissa vallitsisi rauha ja harmonia ja arvailemme, mitä kukakin perheenjäsen sattuu seuraavaksi ajattelemaan.
Kun sitten erään pyykinpesun ja ruuanlaiton täyttämän illan jälkeen mittani tuli täyteen ja aloin raivota kotitöiden kasaantumisesta sille perheen toiselle aikuiselle, oli hänen reaktionsa ihan vilpittömän hämmentynyt. Mistä ihmeestä puhun? Miksi raivoan pyykeistä tai leivänmuruista, kun en ollut puolella sanallakaan pyytänyt häntä hoitamaan niitä? Olin huomaamattani käyttänyt kaiken energiani siihen, että arvelin, ettei toinen halua laittaa tiskejä (ihan kuin itse erityisesti olisin halunnut), sen sijaan että olisin ottanut asian puheeksi. Ja tämän jälkeen tietysti loukkaannuin ja ärsyynnyin – ihan kuin se Siskonpedin äiti, joka petasi itselleen arkun keittiöön.
Auttaminen ja toisen tukeminen on yksi hyvinvoivan parisuhteen tärkeimmistä asioista. Vähintään toisiksi tärkeintä on kysyä, mitä toinen haluaa ja millaista tukea kaipaa. Kaikista vähiten tärkeintä sen sijaan on arvailla toisen ajatuksia marttyyrinviittaan pukeutuneena.
Olen aina vihannut ylläolevia kuvia, joissa äiti esitellään supernaisena, joka hoitaa lastensa lisäksi myös hölmön ja toistaitoisen miehensä. Tämän oivalluksen jälkeen vihaan niitä, jos mahdollista, vielä enemmän.
VT
Hyvä kirjoitus. Itselläni heräsi kuitenkin ajatus siitä, että jossain määrin tuo curling-toiminta on parisuhteessa kaunista, jos vain asenne jakautuu molemmille osapuolille tasaisesti niin, että kumpikin pyrkii ennakoimaan toisen tarpeita ja helpottamaan tämän elämää. Itse nimittäin vihaan sitä, että toista pitää pyytää erikseen tekemään jotakin. Kai sitä itse pitää kyetä havainnoimaan perhe-elämää ja ympäristöään sen verran, että osaa osallistua arjen ylläpitämiseen. Jos tiskikoneessa on puhtaat astiat, kai ne pyytämättäkin sieltä voi tyhjentää. Jos on sotkuista, kai voi siivota ilman eri kehotustakin.
Toisaalta tunnistan tässä mallissa sen riskin, että curling jää kuvaamallasi tavalla yksin toisen osapuolen harteille, jos asennetta ei aktiivisesti kumpikin työstä ja siihen tietoisesti pyri. Toisen luomaan mukavaan status quoon, jossa ”asiat vain tapahtuvat” on helppo solahtaa, jos ei herättele itseään pitämään huolta omasta osallistumisesta. Tiedän omasta kokemuksesta, koska olen itse nyt se reissaava osapuoli. Olen saanut itseäni ikävästi kiinni siitä, että passivoidun ja annan miehen hoitaa enemmän kuin oman osansa, kiltti kun on. Sitten pitää potkia itseään huomioimaan toisen ja koko perheen tarpeita, ennen kuin epäoikeudenmukaisuus johtaa kuvailemiisi pienimuotoisiin kriisitilanteisiin.
Sari
Itse huomasin, että kun vaan jätin siivoamatta ja laittamatta ruokaa ja pesemättä pyykkiä ja valmistelematta, joku muu alkoi tehdä ja kodin puuhat jakaantua itsestään. Haittapuolena toki tulee ajoittainen nalkutus ja joskus on vähän sotkuista, mutta muuten pidän tästä tilanteesta enemmän.
Sanni
En ole curling-vaimo, mutta kuten VT:kin tuossa edellä kirjoittaa, me taidetaan kyllä puolison kanssa tehdä molemmat toisillemme pientä ”tien tasoittamista” silloin kun tilanne tuntuu sitä vaativan. Pitkän yhteisen taipaleen, vaihtelevien työolojen ja muun arkisen säädön ja kolmen lapsen myötä se tapahtuu jotenkin aika luontevasti. Luulisin, että silläkin on oma vaikutuksensa, että perhevapaita on jaettu ja molemmat vanhemmat tietävät, mitä vastuun kantaminen koko revohkasta tarkoittaa.
Meidän tapauksessamme kutsuisin sitä pelisilmäksi.
Mutta kyllä varmasti on paljon sellaisiakin curling-puolisoita (ovatko ne sitten useimmiten naispuolisia?) jotka tasoittavat toiselle tietä niin että ovat lopulta itse aivan henkihieverissä. Se ei ole hyvä juttu!
emminuorgam
Komppaan kumpaakin ihan täysin, eikä kirjoitukseni todellakaan ole tarkoitus olla mikään kuolevan joutsenen tanssi – en näänny yksin kotityötaakan alle tahi muutenkaan ole arjessa erityisen yksin. Jaamme arjen kaikkineen tasan ja nykyäänhän jopa meidän matkapäivätkin alkaa jo tasoittua! Tunnistan myös itse tuon VT:n mainitseman tilanteen: kun on ollut pidempään poissa kotoa, on niin sairaan helppo vain solahtaa sohvalle ja ajatella, että varmaan kaikki hoituu paljon paremmin ja näppärämmin siltä, joka on ollut viime päivinä eniten kotona.
—
Tästä huolimatta oli pieni järkytys tajuta, että vaikka kaikessa toiminnassaan pyrkii yhdenvertaiseen vanhemmuuteen ja tasa-arvoiseen parisuhteeseen, ei se ihan aina toteudu. Kaikista helpoin esimerkki on juurikin se lasten riitojen tai raivareiden omiminen, jolle ei edes ole mitään perustetta. Mutta jotenkin sitä silti vain ajattelee, että äitinä tämä nyt vaan pitää kestää ja että miehelle tulisi lasten kanssa riitelystä pahempi mieli. Papukaijamerkki itselleni kuitenkin siitä, että ongelma on tunnistettu jo nyt, eikä vasta 30 vuoden päästä siellä keittiöön pedatussa marttyyriarkussa. 😀
Sanni
Nimenomaan, Emmi. Papukaijamerkki siitä! Sekä asian huomaamisesta että esiin tuomisesta. Koska oikeasti meillä jokaisella kertyy vuosien perhe-elämän aikana tuollaisia tapoja ja käytäntöjä, jotka eivät ole hyväksi, tai ovat jopa vähän haitallisia ja kuluttavat ihmistä sisältäpäin – ja monesti parisuhdettakin vaivihkaa.
En usko, että yksikään pariskunta säästyy kokonaan tällaisilta jutuilta. Meilläkin niitä on ollut monenlaisia. Ja on kullanarvoista tunnistaa tällaiset haitalliset toimintamallit, jutella niistä avoimesti kumppanin kanssa (ja laajemminkin), pohtia syitä ja seurauksia – ja yrittää tehdä toisin. Se on kaikkien etu, myös niiden perheessä kasvavien lasten. Oot super! <3
emminuorgam
Hei siis mitä ihmettä, nyt vasta tajusin, että kuka kommentoi! Milloin olet tullut kaapista ulos? Mulla on mennyt ihan ohi!
Sanni
Hahaa, tässä syksyllä. Moro vaan! 🙂
emminuorgam
No moro! Milloin mennään lounaalle tai kahville tai viinille?
Sanni
Mennään kernaasti vaikka vielä ennen joulua.
Anneli
Heh, tämä juurikin samainen asia iski päähäni kuin metrin halko noin kuukausi sitten. Olen hyvin lähellä curling-vaimoa. Olen äitiyslomalla esikoistamme hoitamassa, ja pidän reiluna että miehen työssäkäyntiä vastaavalla ajalla minä hoidan lapsen ohessa kotia, jaksamisenikin riittää tähän ihan hyvin. Yhtenä iltana mies tyhjäsi ruuan jälkeen tiskikonetta uusille tiskeille ja huomasin moittivani itseäni siitä, miten mies joutuu vielä töiden jälkeen illalla tekemään niinkin raskasta duunia kuin nostelemaan puhtaita astioita kaappiin. Se sai päässäni aikamoisen myllyn käyntiin, että miten hitossa minusta, erittäin tasa-arvoisen parisuhteen toisesta osapuolesta kuoriutui puolessa vuodessa hyysääjää joka katsoo että miehelle ei kuulu enää edes alkeellisimmat kodinhoidolliset toimenpiteet. Edelleen minua harmittaa jos mies joutuu esimerkiksi siivoamaan viikonloppuisin, ja nykyään harmittaa vielä enemmän että edes ajattelen sellaista. (On varmaan ihan paikallaan korostaa että miestä ei harmita tyhjentää iltaisin tiskikonetta eikä muutenkaan osallistua perhe-elämään.)
Voi miten helppo tästä olisikaan luisua perin tyypilliseen tilanteeseen jossa töihinpaluun jälkeenkin katsoisin tiskien kuuluvan jumalallisesta armosta vain minulle, ja mielessäni kiroaisin miestä joka ei koskaan osallistu yhtään mihinkään, saatana!
emminuorgam
Haha, kuulostaa ihan tutulta.. 😀 Mutta nyt otetaan itseämme niskasta kiinni ja skarpataan, eikö?
piia
Puhut jälleen asiaa. Pitäisi itsekin skarpata, sillä kyllähän homma kosahtaa muuten omaan mahdottomuuteensa. Koska olen hoitovapaalla niin suurin osa kotitöistä lankeaa ihan luonnollisesti minulle, mutta on kyllä käynyt mielessä että mitä tapahtuu kun palaan töihin…
Olen vieläpä niin pöljä että tunnen huonoa omatuntoa siitä, jos toinen ”joutuu” nukuttamaan lapsen hartiavoimin tai hoitamaan esim. iltapalan yksin. Ihan älytöntä. Veikkaan, että toisella ei ole huono omatunto siitä, että minä hoidan samat hommat…
emminuorgam
No sepä juuri. Ja kaikista ahdistavinta tajuta olevansa itse aina välillä sitä naistyyppiä, jota todellakaan EI haluaisi olla!
Juliaihminen
Tää oli hyvä postaus!
Mä jäin oikein kelailemaan tätä ja huomasin, että käyttäydyn suorastaan päinvastoin: välillä oikein haluan, että miekkosellani on yhtä rankkaa kuin mulla. Mikä on ihan typerää, koska ei se poista mun pahaa mieltä. Intouduin kirjoittamaan aiheesta kokonaisen postauksen. 😀
KettuMuu
”Miksi raivoan pyykeistä tai leivänmuruista, kun en ollut puolella sanallakaan pyytänyt häntä hoitamaan niitä?”
Toisaalta, miksi aikuista ihmistä pitäisi erikseen pyytää? Kyllähän sen pitäisi itsekin nähdä, jos vaikka pyykkikori on täynnä.
emminuorgam
Ihan totta. Mutta ihmisten siisteyskäsitykset on erilaiset, itselläni on esimerkiksi leivänmuruneuroosi, jota sillä toisella ei ole.
Huomio: Tiellä hidasteita ruuhkavuosista johtuen – Ruuhkavuodet.fi
[…] Nuorgam kirjoitti 2016 curling vaimoudesta ja Jenny Lehtinen metatyöstä. Ensimmäisestä opettelen edelleen aktiivisesti pois ja toistakin […]