Lasteni isän päivä

Koitin tänään aamulla junassa istuessani muotoilla päässä risteileviä ajatuksia tekstiksi. Olin herännyt yksin Helsingistä, hotellin puhtaista lakanoista ja kuvitellut nauttivani rauhallisesta, yksinäisestä aamusta. Aamupalalla rinnassa alkoi kuitenkin kaihertaa: oli valtava ikävä omaa pientä perhettä, lapsia, miestä ja aamuhassuttelua omissa, kuolaisissa lakanoissa.

Oli kuitenkin vaikea keksiä, miten kaiken sen tuen, turvan ja rakkauden saisi puettua sanoiksi. Kaikki kuulosti lattealta ja vähän naiiviltakin – kenelläpä ei isänpäivänä olisi maailman paras isä ja puoliso? Ja silloin se ajatus iski: tärkeämpää, kuin isänpäivä, on kaikki ne muut päivät. Ne päivät, jolloin isä on paikalla, vaikka haluaisi olla jossain ihan muualla. Ne päivät, kun vaimon voimat eivät enää riitä, ja joutuu itsensä ja lasten lisäksi kannattelemaan myös vaimoa. Ja ne päivät kun jää, vaikka olisi helpompaa lähteä.

Synnytysmasennus on koko perheen sairaus

Ensimmäinen lapsemme syntyi maaliskuussa 2013. Vaimo oli jo raskauden aikana ollut kummallisen vetämätön ja ahdistunut, mutta panin sen odotuksen ja jännityksen piikkiin. Kun lapsi sitten syntyi, tilanne paheni. Vaimo on iloinen ja positiivinen ihminen, joten muutos seinään tuijottavaksi, itkuiseksi ja aina väsyneeksi ihmiseksi oli valtava.

Olen itse sairastanut masennusta teini-iästä lähes kolmekymppiseksi asti. Edellinen pitempi parisuhteeni päättyi siihen, että olimme kumpikin masentuneita, mutta emme tunnistaneet tilaamme, vaan syytimme toisiamme ahdistavasta ja ankeasta ilmapiiristä.

Nämä sinällään ikävät asiat olivat onni onnettomuudessa nykyisen suhteeni kohdalla, sillä ne auttoivat minua huomaamaan vaimoni sairauden ja patistamaan hänet hankkimaan apua.

Masennus on salakavala sairaus. Se ujuttautuu mieleen salaa ja vähän kerrallaan, ja ihmisen, joka ei sitä ole kokenut, on hyvin vaikea sitä tunnistaa. Masennus on sitä että tietää, että tässä kohtaa pitäisi nauraa, mutta ei pysty. Tunteet kuolevat, ihminen siirtyy standby-tilaan: virrat ovat päällä mutta ruudussa ei näy mitään.

Kun vaimo oli saanut viimein itsensä lääkäriin ja hänelle oli diagnosoitu synnytysmasennus, tilanne helpottui. Oli helpottavaa saada varmuus siihen, että rakastamani nainen ei vihaakaan minua ja lastamme, vaan kyse on sairaudesta, josta voi parantua.

Masentunut ihminen ei ole tarkoituksella vittumainen ja hankala tai itkeskelevä uhri, hän on sairas ja häntä pitää hoitaa ja hoivata. Itseäni auttoi, että ajattelin koko suhteemme uudestaan. Lakkasimme olemasta mies ja vaimo ja minusta tuli hänen hoitajansa: Kävin kotona töissä.

Kävin myös töissä töissä, joten olihan se melko raskasta, kun tulee aamulla työyön jälkeen kotiin ja ottaa huutavan lapsen naiselta, joka menee vessaan lukkojen taakse itkemään ja ulisee, että “ei kestä enää hetkeäkään tätä paskaa”. Ei siinä kauhean tunteellinen kannata olla, vaan purra hammasta ja painaa menemään.

Hoidin myös kotia parhaani mukaan, laitoin ruokaa ja tein vauvalle soseita ja siivosin. Meillä kävi myös kodinhoitaja, minkä lisäksi sukulaiset auttoivat todella paljon. Hädän hetkellä sosiaalisten turvaverkkojen merkitys tulee todeksi.

Pikkuhiljaa tunnelma kuitenkin parani, lapsi kasvoi ja vaimo alkoi katsomaan silmiin ja hymyilemään, kunnes tuli uudestaan raskaaksi. Toinen raskaus ja uusi hormonimyrsky pitkitti sairauden kestoa taas ainakin vuodella.

Päätimme, että kun toinen lapsi syntyy minä jään kotiin ja vaimo palaa töihin, koska uskoimme, että se olisi hyväksi hänen mielenterveydelleen ja koska aloin itse olemaan aika poikki yhtäaikaiseen työntekoon ja kotihoitajana olemiseen.

Koti-isyys on tähänastisen elämäni parasta ja paskinta aikaa. Oli käsittämättömän hienoa huomata, millaisen siteen voi lapsiin muodostaa kun heidän kanssaan on jatkuvasti, ympäri vuorokauden. Oli myös käsittämättömän kamalaa olla lasten kanssa jatkuvasti, ympäri vuorokauden.

Näin jälkikäteen ajateltuna olin jo melko rajoilla oman jaksamiseni kanssa, kun toinen lapsi syntyi. Se, että otin päävastuun hänen hoitamisestaan lähes heti syntymän jälkeen, ei helpottanut taakkaani. Toisaalta vaimo oli edelleen sairas, joten ei siinä kauheasti ollut vaihtoehtoja.

Sitten olikin vaimon vuoro auttaa ja patistaa minua hölläämään, ennen kuin leikkaa lopullisesti kiinni, niin koville olin itseni koti-isyydessäni ja omaishoitajan roolissa ajanut. Lopulta nöyrryin ja hain apua. Kodinhoitaja kävi muutaman kerran ja pääsin tuulettamaan päätäni lenkkipolulle. Kun palasin, koti oli siivottu ja lapset nukkumassa. Sitä miten siistiä se on, ei tiedä, jos ei ole kokeillut!

Synnytysmasennus on koko perheen sairaus ja voi sairastuttaa koko porukan, jos ei ole varovainen.

Jos valitsee samanlaisen tavan kohdata sairaus ja selvitä siitä kuin minä, eli siirtää itseensä suhteen ulkopuolelle hoitajan rooliin pitää myös muistaa siirtää itsensä takaisin sieltä. Parisuhde ei voi olla hoitaja/hoivattavasuhde, vaan kahden aikuisen liitto, jossa kumpikin on vahva ja heikko vuorotellen.

Tästä kaikesta on nyt muutama vuosi. Olemme vaimon kanssa kumpikin takaisin työelämässä ja lapset aloittavat syksyllä tarhassa.

Vaimo katsoo taas silmiin ja hymyilee. Käymme yhdessä syömässä, juomme muutaman drinkin, minkä jälkeen tulemme kotiin ja olemme kuin aikuiset konsanaan.

Synnytysmasennus on sairaus, josta paranee.

Ei kannata hätääntyä ja luovuttaa, vaan purra hammasta yhteen ja uskoa siihen, että kyllä se siitä ajan kanssa korjaantuu, koska sen se tekee.

(Mieheni kirjoitus on julkaistu Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:n jäsenlehdessä marraskuussa 2016)

14 comments

  1. Sanna

    Tuollaiset miehet ovat täyttä kultaa. Tai oikeastaan jotain vieläkin arvokkaampaa. Oma mieheni on jotain, mitä en voi käsittää, niin kärsivällinen, lempeä ja huolehtiva, että itseäni ihan hävettää oma käytökseni välillä häntä kohtaan. Vauvavuosi oli minulle ihan puhdasta helvettiä, kun oma psyyke ei pysynytkään mukana muutoksissa ja unettomuus vei lähes järjen. Joku toinen olisi saattanut hyvinkin ottaa jalat alleen ja viedä lapsenkin varmuuden vuoksi mennessään, mutta sain täydellisen tuen ja tsemppauksen omalta mieheltäni. Yritti aina, kun oli vain mahdollista, järjestää minulle edes pienen hetken aikaa yksinäni, ja tekee sitä edelleen, jos huomaa kireyteni ylittävän tietyn rajan. Tämä viikko taas on mennyt hänellä melkein yh-hommiksi, kun olen maannut sängyn/sohvan pohjalla influenssan kourissa ja lähes tiedottomassa tilassa, eikä ole valittanut sanallakaan lapsen ja kodin 100% hoitamisen raskautta. Parempaa aviomiestä ja isää en ole koskaan tavannut tai edes kuullut huhuja. Tottakai ärsyynnyn välillä joistain asioista ja kinojakin saadaan aikaiseksi, mutta kyllä se parisuhde niitäkin välillä vaatii. Pysyypähän virkeänä. Tämä päivä on lähinnä itseäni itkettänyt, sillä olisin halunnut viettää ihanan perheviikonlopun hemmotellen miestä, mutta kaikki on mennyt itseni osalta päin prinkkalaa sairauden takia, mutta tuolla kaksikolla on näyttänyt olevan hauskaa ihan kaksin touhutessakin. Mutta voihan sitä isää juhlistaa vaikka ensi viikonloppunakin.

  2. viv

    Mielettömän hieno kirjoitus. Siis ihan tekstinäkin tosi hyvä tuo miehesi kirjoitus, puhumattakaan aiheen tärkeydestä – tällaisesta oman perheen tarinan kertomisesta on varmasti isosti lohtua vastaavien asioiden kanssa painiskeleville. Hatun nosto miehellesi, onnittelut sinulle kun olet lastesi isäksi hänenlaisensa löytänyt ja kaikkea hyvää teidän koko porukalle. 🙂 Ja hyvää isänpäivää kaikille isähahmoille! 🙂

  3. Mimosa

    Kiitti Emmi suosituksesta! Muusa testattu ja oli oikein mukava paikka! 🙂

  4. Maija

    ”Ja ne päivät kun jää, vaikka olisi helpompi lähteä”. Hieno kiteytys sulta ja hieno teksti mieheltä! Ei tähän voi muuta todeta kuin että <3

  5. Johanna

    ”Masennus on sitä että tietää, että tässä kohtaa pitäisi nauraa, mutta ei pysty.” Just näin. Kiitos Emmi tästä, kiitos sun miehelle tästä. Kyyneleet silmissä luin. Ja luin uudestaan.

  6. emminuorgam

    Kiitos kaikille. Tärkeää, että tykkäätte. <3

  7. Helmi

    Teillä on molemmilla ihan mielettömän hieno ja rohkea kyky puhua asioista niiden oikeilla nimillä. <3

  8. Nina Enroth

    Huh. Huhhuh. Perheytyminen on kyllä uskomaton myrsky ihmisen elämässä. Sitä ei lähtiessä arvaakaan – onneksi. Ja parasta että teillä on nyt paremmin.

  9. Niina

    Kiitos näistä. Ja kaikista synnytysmasennusteksteistäsi. Tänään luin ne kaikki, jotka vähääkään liittyi aiheeseen. Ja oon vollottanut, helpotuksesta. En ole paska äiti, enkä paska ihminen. Viimeinen vuosi oli elämäni hirvein ja raskain, nyt alkaa helpottaa, eikä avun hakeminen tunnu tässä vaiheessa enää tärkeältä. Mutta voi kun olisin voinut, osannut myöntää viime tammikuussa itselleni, että ei tämän kuulu mennä näin, ei ihmisen kuulu herätä aamulla itkien eikä elämän kuulu tuntua siltä kuin olisi raskas peitto naaman päällä koko ajan.

    Kiitos, että sanoitat ja teet normaaliksi.<3

    1. emminuorgam

      Voi Niina. Juuri siksi me kirjoitetaan. Kukaan ei ole paska, toiset vaan tarvitsevat enemmän apua, tukea ja tsemppiä. Eikä se ole heikkoutta, se on ihmisyyttä! <3

  10. Katja / Kurkistus

    Hui, ihan kylmät väreet kulki tekstiä lukiessa. Ihana mies sulla ja isä lapsillanne. Ihanaa myös lukea näin rehellistä ja avointa tekstiä vaikeasta aiheesta. Juuri tuo, kuinka yhtä aikaa on käsittämättömän hienoa ja toisaalta aivan kamalaa olla lapsen kanssa koko ajan vuorokauden ympäri on jotain, mihin pystyn samaistumaan. Kaikkea hyvää teidän perheelle!

  11. Nicke

    Koti-isänä oli ihana lukea tää kirjoitus. En hirveästi surffaile äitiyssivuilla eikä kaveripiirissä ole vastaavassa tilanteissa olevia. Luulin olevani oman jaksamiseni ja tunteiden kanssa yksin. Lapsi on kiltti ja ”helppo” mutta välillä en vaan jaksa ja on pahamieli kun inhoaa omaa rakasta murmelia. Onneksi minulla on upea puoliso, kotiapua ja lapsipuolet jotka antaa mahiksen mennä käymään esim. kaupassa yksin, se on joskus päivän paras 30minuuttinen.

    1. Emmi Nuorgam

      Voi apua, ihanaa että löysit tämän! Aihe on naisille hankala ja vielä hankalampi miehille. Voiko isä sanoa olevansa uupunut, ettei leimaa koko sukupuolta tai ettei kukaan tule näpäyttämään, että kyllä niiden naistenkin on vaan jaksettava? Hirveästi tsemppiä sinne! Toivottavasti fiilikset pian helpottaa. 🙂

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *