Lihavan tytön identiteetti

Ensin ajattelin, että en sano mitään. Kun Päivi kirjoitti jutun ”Kerro vitsi, paksu tyttö!” nyökyttelin, liikutuin, samaistuin ja ymmärsin. Tiedän, millaista on kompensoida omaa epävarmuutta olemalla hauska, kovaääninen ja sarkastinen. Tiedän, millaista on loukata itseään ensin, ettei joku muu ehdi. Ja tiedän millaista on olla se paksu tyttö.

Olen aina ollut identiteetiltäni lihava. Olin jo ala-asteella isokokoisempi, ikäistäni vanhemman näköinen ja muotoinen ja painoni alkoi kuutosella. Ala-asteella se tarkoitti samaa kuin läski. Laihat tytöt painoivat 54 kg, eivät todellakaan 60kg, kuten minä ja eräs ystäväni. Muistan edelleen, miten kirjevihot täyttyivät oman painon analysoinnista – paljonko pitäisi laihtua, pitäisikö laihtua ja koska olisi hyvä. Naapurin rouvan tapa kommentoida painoa ja kehua minua aina, kun olinkin kasvanut pituutta enkä leveyttä, oli ihan arkipäivää. Viimeistään yläasteelle siirtyessäni olin tajunnut olevani pulska tyttö ja kasvavani lihavaksi aikuiseksi, jos en pian tekisi jotain.

Oikeastihan en ollut lihava tai edes pulska. 2000-luvun alussa saatoin käyttää liian pieniä vaatteita ja liian tummaa aurinkopuuteria, mutta kukapa ei? Olin kuitenkin vuosia kuullut olevani lihava tai ainakin tulevani sellaiseksi, joten olin hyväksynyt ajattelutavan. En mahtunut S-koon vaatteisiin, joten olin läski ja sillä hyvä.

vaakakapina

Näitä vanhoja kuvia katsoessa alkaa väkisinkin itkettää. Vanhin kuva on 15 vuoden takaa ja uusin vuodelta 2010. Niitä kaikkia yhdistää tunnemuisto siitä, että ensimmäistä kertaa kuvan nähdessäni ajattelin näyttäväni ihan hirveältä. Pahin on tuo farkkukuva, jota en ikimaailmassa voinut laittaa Irc-galleriaan: olin liian ruma ja lihava internetiin! Tuntui, että olin maailman ainoa läski, joka ei koskaan voisi olla onnellinen tai rakastua. Saati sitten julkaista kuviaan jossain.

Kun Jenny Lahtinen aloitti Vaakakapinan, en oikein tiennyt mitä pitäisi ajatella. Toisaalta pidin oman kehon hyväksymiseen liittyvää kampanjaa tarpeellisena, toisaalta vähän päälleliimatulta. Mutta sitten somekuplaani alkoi ilmestyä keskusteluja, joissa kyseenalaistettiin Ylen tapa ”tehdä lihavuudesta hyväksyttävää” ja ”kannustaa lihomaan”.

Keskustelut tuntuvat ihan kamalalta. Tehdä lihavuudesta hyväksyttävää!

On ollut musertavaa seurata keskustelua, jossa minä tai moni muu ei ole ulkomuotonsa vuoksi hyväksyttävä. Tiedän ilman vaakaakin, että lasten saannin jälkeen olen ihan eri mitoissa kuin ennen. Että nyt ihan aidosti olen kaikkien mittareiden mukaan lihava. Mutta tiedän myös, että nyt käytävä keskustelu siitä, saako Yle näyttää uutisissaan lihavia ihmisiä, koskettaa montaa teini-ikäistä tyttöä ja poikaa, joilla ei ole lihavuuden kanssa mitään tekemistä.

Minä täytän ensi vuonna 30. Alan olla aikuinen, mutta en silti aina kestä peilikuvaani. Päinvastoin, kestän sitä suurimman osan ajasta todella huonosti. Kuulun siihen 84% naisista, jotka ovat tyytymättömiä painoonsa. Häpeän itseäni, häpeän sitä ettei minulla ole enempää itsekuria ja aina ajoittain valvon yötolkulla ja mietin, millaista olisi olla kauniimpi. Tässä iässä pitäisi varmasti olla jo enemmän järkeä päässä ja kykyä laittaa asioita mittasuhteisiin – mutta ei vaan ole!

Mitä enemmän käymme keskustelua muiden ihmisten painosta, sitä enemmän me kasvatamme aikuisia, joilla on lihavan tytön identiteetti todellisesta ulkonäöstä huolimatta. Ihmisiä, jotka aikuisena rakastaisivat ryhmäliikuntaa, mutta eivät ahdistukseltaan pysty käymään liikuntakeskuksissa tai vaimoja, jotka huomaamattaan vetäytyvät kuoreensa ja kieltävät puolisoaankin katsomasta ja koskemasta.

Lihavan tytön identiteetistä kärsivä kaipaa Vaakakapinan tapaista apua ja tukea. Lihavan tytön identiteetistä kärsivä ei kaipaa syyllistämistä, saati viestiä siitä, ettei kelpaa.

Sen lihava tyttö osaa tehdä itsekin. Onhan hänet opetettu siihen jo lapsesta pitäen.

PS. Tämänkin jutun ensimmäinen kuva meinasi alunperin jäädä julkaisematta, koska en kelpaa siinä itselleni. Hullua, surullista ja inhottavaa. Jos kuvassa olisi kuka tahansa muu, pitäisin sitä superkauniina.

38 comments

  1. Inna-Pirjetta

    Ihana kirjoitus. Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet!

  2. Tea

    Mie olen ollut vaakakapinan vakaa kannattaja heti alusta lähtien ja jo ennen sitä läskimyytinmurtajissa mukana. Mut löytää myös vaakakapinan pääkuvasta, sillä asia on mun mielestä tärkeä. Se herättää keskustelua ja on juuri siksi hyvä! Voidaan keskustella ja miettiä esimerkiksi viekö itsensä soimaaminen, haukkuminen ja vihaaminen mihinkään… oma mielipiteeni ja kokemukseni on, että ei. Toki en väitä etteikö se voisi jollekulle toimia, mutta koska ilmeisesti on paljon muitakin joille sellainen lähestymistapa ei tehoa, on hienoa, että löytyy myös toisenlainen tapa. Eikä mun mielestä itsensä hyväksyminen ja positiivinen ajattelutapa poista sitä etteikö haluaisi tehdä terveellisiä vaihtoehtoja elämässään; löytää itselleen mukavan tavan syödä ja liikkua. Tehdä siis näin itselleen oikeasti hyvää.

    Jokaisen meistä tulisi kuitenkin muistaa, että olemme arvokkaita ihmisiä. Meidän arvoa ei tulisi mitata painon avulla, vaan jonkun ihan muun. Jokainen meistä ansaitsee tulla hyväksytyksi ihmisenä ja jokainen meistä ansaitsee rakastettuna olemisen ilon, jokainen meistä ikään, kokoon, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan katsomatta ansaitsee ihmisarvon. Jokaisen meistä tulisi rakastaa itseään ja omaa elämäänsä!

    Lisää mun mielipiteistä (jos ne kiinnostaa) voi lukea: http://starbox.fi/teasandcoffee

    1. emminuorgam

      Kiitos ihanasta kommentista ja blogista, jään varmasti seuraamaan! <3

  3. PlusMimmi

    Katoin tuota ekaa kuvaa, että VAU!! Sitten luin tekstin ja hämmennyin. Oon jotenkin aina ajatellut, että olet tosi sinut kokosi kanssa, en tiedä miksi, ehkä koska olet ulospäin rempseä yms.

    Vaakakapina on erittäin tärkeä, mutta huomaan itse olevani siitä aika tosi paljon ”edellä”. Huomaan, että siellä kipuillaan samojen asioiden kanssa mitä esim. More To Love-blogissa se aloittaessamme 2009. Ulospäin viesti on siis valitettavan sekava, laihdutetaanko tässä nyt vai ei jne. Samoin tuo lihavuuteen ”kannustaminen”, joka tuntuu nousevan esiin joka ikisessä yhteydessä jossa isompi ihminen nostetaan positiivisessa valossa esille.

    1. emminuorgam

      Teidän blogi olikin ihana! Harmi vaan, että se ei muuttanut kaikkien suomalaisten naisten käsitystä itsestään. 🙂

  4. Heidi

    Mulla on vähän erilainen, mutta silti samanlainen tarina. Mä olen aina ollut tosi hoikka, ja olen koko elämäni kuullut kommentteja siitä että miten olen liian laiha. Laihuus on mulla geeneissa, enkä mielestäni ole edes niin laiha, mutta erittäin siroluinen, mistä johtuen vaa’an lukemat ovat pituuteeni nähden pienet. Koko lapsuuteni olen juossut painokontrolleissa. Yläasteella teveydenhoitaja saarnasi syömisen tärkeydestä, ja vaikka kuinka koitin selittää, että mä syön kyllä ihan normaalisti, niin mua ei uskottu. Vasta kun terveydenhoitaja näki verikokeiden tulokset, jossa kaikki arvot olivat priimaa, hän tylysti tokaisi että ”Kai sä sitten jotain syöt, kun nää arvot on ihan hyvät”. Sukulaismummot ovat aina koittaneet työntää väkisin kasan pullaa kurkusta alas ”Syö nyt vielä kun olet niin laiha” – ehkä tästä syystä en tänäpävänäkään pidä pullasta 🙂 Aikuisiällä, kun ei enää juostu jatkuvasti terveydenhoitajilla, en pitkään aikaan kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, mutta kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, asia palasi, kun taas juostiin puntarilla. Painoni nousi koko raskauden aikana vain 8 kg vaikka olin valmiiksi hoikka, Viimeisillä viikoilla terveydenhoitajan sijainen tokaisi tylysti, että painoa on ihan liian vähän ja jos sitä ei kerry enemmän niin imettäminen ei onnistu, koska siihen tarvitaan rasvavarastoja. Noh, imetin 13 kk ilman mitään ongelmia. Tästä huolimatta samat kommentit taas toisen raskauden aikana. Nyt sitten vielä stressaan muksujen painoja, sillä hoikkia ovat hekin ja keskikäyrien alapuolella.
    Miksi ei voida vaan hyväksyä että ihmisiä on erinäköisiä ja erikokoisia, ja se on todellakin ihan ok?

    1. emminuorgam

      Huoh. Neuvolaankin kaipaisi vielä enemmän ihmisen kohtaamista ihmisenä, ei tilastona! Pätee tosin moneen muuhunkin asiaan, kuin vaan painokäyriin.. Tsemppiä koko perheelle!

    2. Eliisa

      Juuri tämä! Kun ei ole ulkonäköpaineet vain ylipainoisten ongelma. Suurta murhetta on aiheuttanut mm. liian pitkä pää (kyllä!) ja huono iho. Vaakakapinaa seuraan suurella meilenkiinnolla – hyvinvoinnissa kun on haasteita, vaikka paino onkin yleisesti hyväksytyissä lukemissa. Surettaa hirveästi, että niinkin triviaali asia kuin paino pilaa ihmisiltä päiviä, viikkoja ja vuosia elämästä. Uskon täysin myös Vaakakapinan viestiin siitä, että hyvä paino seuraa muutenkin hyvää elämää ja että sen hyvän painon haarukka on laajempi kuin yleisesti annetaan ymmärtää. Toisaalta: ”oikea” paino ei ole takuu hyvinvoinnista.

      Heidin kokemukset ruuan tuputtamisesta ja laihuuden taivastelusta ovat myös tuttuja. Olen ollut jo pitkään normaalipainoisen lukemissa, mutta edelleen annoskokojani vahdataan ja hoikkuudesta mainitaan. Ikinä niistä ei jää hyvä mieli. Jospas siis jatkossa ei kommentoitaisi kenenkään painoa tai syömisiä. Emme me hoikat ole sen parempia ihmisiä (emme edes paremman näköisiä), jostain syystä suhde ruokaan ja ruuansulatukseen ja ties mihin on nyt sattunut osumaan tällaiseksi.

      Kiinnostaa tosiaan, mistä ulkonäköpaineet meihin iskostuvat. Lähipiirissäkin on monta ihan pientä nuorta naista, joita oma ulkonäkö jo mietityttää.

  5. Emma

    Se on älytöntä kuinka moni on nuorena niin hemmetin ankara itselleen! Ja valitettavasti vielä vanhempanakin… Farkkukuva on mielestäni ihan supersäteilevä ja toivoisin että teinit nykyään näyttäisivät enemmän tuolta kaiken maailman keinotekositen duckface posejen, ripsilisäkkeiden ja hiustenpidennysten sijaan. 🙂

    Mutta ei se ole vain ”isokokoisten” juttu että nuorena ruoskii itseään. Luin vanhaa päiväkirjaani hiljattain ja olin kirjaillut sinne mittojani ja painoani ja aloittamassa herkkulakkoa ja lisäämässä liikuntaa varmaan joka toinen viikko vaikka olin tuolloin 16-17v, vähän vajaa 170cm ja painoin alle 55kg! Lisäksi kun olen katsonut lapsuus- ja nuoruuskuvia niin olen jälkeenpäin ajatellut olleeni oikeasti nätti lapsi mutta jostain syystä kuvittelin olleeni tosi tavallinen tai vähän tavallista rumempi. Vaikka ikinä mitään sellaisa ei kukaan sanonut! Mutta ei sanonut kyllä toiseenkaan suuntaan mitään että siksi ehkä ajattelin että olen ihan mitäänsanomaton.

    Mielestäni vaakakapina on ihan tervetullut kampanja, en usko että kukaan voi laihtua itseään ruoskimalla ja inhoamalla. Oman kehon hoitaminen terveillä elintavoilla vaatii itsensä rakastamista ja kunnioittamista.

    1. emminuorgam

      Voi kun tähän keksisi jonkun ratkaisun. Itse en koskaan lasten kuullen moiti omaa ulkonäköäni ja kehun heitä myös kauniiksi joka päivä. Oon myös tosi tarkka siitä, että edes mitään huumoriin käkettyä ulkonäkömorkkaamista ei kotona kuule. Mutta miten sen saisi ulotettua sitten sinne kouluunkin? Ja kaikkeen muuhun elämään? Ihan pimeetä touhua!

  6. Katja

    Mä samaistuin tohon alkuun täysin. Kyllä, ala-asteella oli väärin painaa kutosella alkavia lukuja ja kuulin siitä päivittäin. Itsetunto mureni ja aloin inhota itseäni. Olin koulun jälkeen yksin kotona ja söin paketillisen jätskiä, koska ajattelin ettei kukaan halua olla läskin kaveri. En edelleenkään pidä itsestäni, vaikka päällä on XS-koon paita ja kaksi lastakin olen saanut. Se vaan jäi päähän , että sitä on huonompi kuin muut, koosta riippumatta.

    Kiitos rehellisestä tekstistä, minäkin yllätyin koska olet ollut niin itsevarman oloinen, mutta kaikilla meillä toki on kipupisteemme. Ja yllätyin kuinka nuori olet, olenkin miettinyt mikä on ihanan kuulaan ihosi salaisuus. 🙂 <3

    Kiitos tekstistä ja hyvää torstain jatköa Emmi.

    Katja
    optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi

  7. Sari

    Tiedätkö Emmi, meinasin kirjoittaa sulle jo aiemmin asiasta, mutta se jäi. ( Mietin, etten kehtaa. ) Mutta nyt, kun näin että olit kirjoittanut tämän jutun niin ajattelin, että kirjoitan. Tuo kuva tuossa yllä on aivan mahtava. Sä olet niin onnellisen ja itsevarman näköinen, että jäin sitä instagramissa kerran katselemaan. Sä kannat vaatteet hienosti ja sulla on upea vartalo. Olen monesti käynyt sun instaa läpi, kun olen etsinyt asuideoita. Sun innoittamana tilasin Neulomon Marika tunikan ja Weecosilta ne ihanat korvikset. Olen itse paininut vääristyneen minäkuvan kanssa jo nuoresta. Mieti, että kun aloin odottaa nuorimmaista, painoin 57 kg ja luulin olevani läski, mitä todellakaan en ollut. Ja vain sen takia että muut olivat vielä laihempia. No siitä on vuosia jo kulunut, mutta ei se minäkuva silti ehyt ole. Mutta, enää en laihduta enkä mieti kiloja ulkonäön kautta ( ainakaan niin paljoa ) vaan hyvinvoinnin. Ei mulla oikeastaan ollut muuta kuin se, että musta olet super kaunis ja valovoimainen tyyppi.

  8. Niina

    Tänään aamulla viimeksi mietin että pitäiskö kuitenkin vielä laihduttaa… oon ollut periaatteessa jo pidempään ihan ok itseni kanssa, mutta aina välillä edelleen tuntuu että ääh pitäiskö sittenkin, kun jää vähän jenkkiksiä ja vähän roikkuu sieltä ja täältä ja tuolta.

    Ja vaikka tiedän olevani hyvässä kunnossa, niin silti olen sisimmässäni huonokuntoinen puuskuttava läski. Vaikka en siis ole. Mutta siltä tämä tuntuu.

    Vaakakapina on ajatuksena upea, mutta aika näyttää miten se käytännössä toimii. Silloin ihan alussa kuuluin Läskimyytinmurtajat-ryhmään FBssa, mutta alkoi ahdistaa se syömishäiriöisten ihmisten ja kirjoittelun määrä. Ainakin silloin se hyvä tarkoitus hukkui ihan kokonaan sinne muiden juttujen joukkoon. En toki tiedä mikä tilanne on tänään.

    Minä muuten laitan to del la harvoin kokovartalokuvia yhtään minnekään. Ei vaan pysty. Milloin minkäkin makkaran takia.

    Mut siis, olet kaunis!

  9. Skinnyoutfatin

    Siis herranjumala nainen, oot niin törkeän hyvännäköinen jokaisessa, etenkin ensimmäisessä kuvassa, että jää moni skinny girl kakkoseksi! Mutta samaan hengenvetoon sanon, että ymmärrän täysin mistä puhut.

    Mä olen kasvanut perheessä, jossa ei olla lihavia, siis jokainen jäsenistä on normaalipainoinen tai jopa hoikka. Mutta kukaan ei saa olla lihava. Jos lihot, siitä muistutetaan, vaikka vaan pienistä jenkkakahvoista. Olen kamppaillut koko teini- ja aikuisikäni peilikuvani kanssa, vaikka suuryleisön mielestä siinä ei olisi pienintäkään vikaa. Jopa pari vuotta sitten, kun olin pyykkilautavatsoineni ja selluliitittomine pallopyllyineni hyvässä kunnossa. Niin ei, sekään ei kelvannut minulle. Ihan SAIRASTA, eikö?! Onneksi heräsin tähän hulluuteen ja aloin tosissani työstää ongelmaani ja asetuin ”kuplan” ulkpuollelle.

    Edelleen olen epävarma, kukapa ei olisi. Mutta kun löydän ajatukseni epävarmuuskuplasta, pysähdyn ja hinaan itseni takaisin. Elämä on kovin kurjaa, jos ei ole tyytyväinen itseensä. Elämme kuitenkin vain kerran ja se kerta voi jäädä lyhyeen. Olisi hirveää, jos se kallisarvoinen aika menisi harmitellessa asiaa, joka ei oikeasti edes ole kaiken sen epämukavuuden arvoinen. Niin kauan kuin olet terve, elinvoimainen ja tunteva ihminen, ota kaikki irti. Elä, urheile ja syö kakkua!

  10. Smiley

    Mää taas aina ihailen ja huokailen sun kaikille kuville, koska näytät aina niin hyvältä ja mullekin on jääny sellanen mielikuva, että oot ihan sinut itses kanssa. Mun mielestä toi eka kuva on mieletön kaikin puolin, siis oikeesti niin ihana! Säähän säteilet.

    Mää kipuilen ihan samojen asioiden kanssa, oon kipuillut jo ties kuinka monta vuotta, ja yritän jatkuvasti tehdä asialle jotain. Ärsyttää jokaisen vuoden lopussa päivitellä, kuinka nytkin voisin olla monta kymmentä kiloo hoikempi jos olisinki kuntoillu säännöllisesti tammikuusta lähtien ja jättäny sipsipussit kaupan hyllylle. Nyt musta vasta tuntuu ekaa kertaa siltä, että voin tälle asialle jotain tehdäkin, että kyllä mää voin onnistua tässä hommassa. Eli ehkä mää en vaan aikasemmin oo ollu valmis ja pää ei oo ollu mukana. Ylipainosta huolimatta oon kuitenkin terve ja kaikki veriarvot sun muut on oikein hyvillä kantimilla, josta tietty oon onnellinen, mutta en tiä, sanalla sanoen vaan vituttaa se, ettei mun vieläkään – kaikkien näiden vuosien jälkeen – oo hyvä olla mun kehossa. Etten voi pitää sellasia vaatteita kun haluan, siksi koska en omasta mielestäni näytä niissä hyvältä tai kahvilassa ollessa en osaa nauttia siitä kakkupalasta täysin siemauksin, koska eihän mun nyt pitäis tätä syödä.

    Mää oon aina kattonu sua jotenki ylöspäin just siks ku tunnut olevan niin anteeksipyytelemättömästi oma ittes. Juot kaljaa jos tekee mieli juoda kaljaa, syöt hampparin jos tekee mieli syödä hamppari, ostat häämekon jonka haluat ostaa… Ihan kaikkee. Ja se on ihanaa. Ja tää teksti on kaikessa samaistumisuudessaan niin surullista luettavaa 🙁

  11. Hannele

    Mulle kommentoitiin että ”ihana kun oot noin valosa ja pirtee vaikka oot tuon kokonen”. Ihan kun se olisi ollut suurikin ihme, etten siinä kekkereissä ja mielestäni varsin kivannäkösenä vedelly itkien juustonaksuja naamaan.

    Säkin oot Emmi, valosa ja pirtee, olit minkä kokonen sitten ikinä. En oo ikäpäivänä ajatellu susta koon puolesta yhtään mitään. Ainoa mikä jää mieleen kun oot ollu paikalla, on sun valovoima.

  12. Amma

    Täällä toinen läski-identiteettinen. Olin varmaan jotain 25 kun tulin vaan siihen tulokseen, että ei musta tällä pituudella ja luustolla siroa saa ja sit oonkin vaan hyväksynyt amatsoniuteni. Raskaudet on nyt olleet sen suhteen helppoja, että fine, maha kasvaa, mutta se kaikki 12kg on tullut mahaan (no ainakin ekasta, tästä tokastakin ainakin nyt tähän asti) ja kilot on lähteneet sit vuodessa synnytyksen jälkeen. Itseasiassa ne vaatteet, mitä Kersnaakkelin ollessa vuoden ja mun ollessa näin aikuisiällä hoikimmillani, ei todellakaan ole mahtuneet sen jälkeen päälle. Että kivoja kesävaatteita ja silleen..

    Mutta joo, oon siis teininäkin ollut öbaut samaa kokoluokkaa kun säkin, eli paino on ollut yli 60kg jo ala-asteella, mutta toki mulla on tätä pituuttakin ollut se yli 170cm samasta ajasta asti. Olin tietysti myös eka, jolle kasvoi tissit ja sekös sit olikin pojista hauskaa. Yläasteelle mennessä meidän luokalle tuli poika, joka oli MUA PIDEMPI!! Edelleen musta on ihana nähdä sellaisia ystäviä, jotka on mua kakskyt senttiä pidempiä ja siis ISOJA miehiä, joiden seurassa ja joita halatessa mulla on pieni olo. Kun oma mies on sen 10cm pidempi ja painaa (no okei, just nyt aikalailla saman verran) sen 10kg enemmän, niin ei koskaan ole sellainen keijukaisolo..

    Mut ai että tää elämä on ihan kivaa, kun tähän osaa suhtautua. Mitä sitten, että vaatteet joutuu ostamaan koko edellistä suurempana? Mitä sitten, jos joku katsoo, että ”kuin se tuokin kehtaa ottaa toisen pullan!” (koska kehtaan jos tekee mieli!) Toki mullakin tulee vedettyä spandexit tiukkojen vaatteiden alle, mut lähinnä siksi, että ne istuu siten paremmin. Tärkeimpänä pointtina olen nyt pitänyt nelivuotiaalle kovia puhutteluja aiheesta ”saako toisia tai itseä sanoa läskiksi”, koska hän on kovasti sitä mieltä, että läskimaha on ihan huippu sana (lähinnä lapsen omaan mahaan tulee nahkaruttuja). No ei ole. Läskiksi ei sanota ketään, ei edes itseään. Miehen kuntokuuriakin on selitetty terveellisyydellä ja sitä myöten ruokavalion muutoksella, vaikkakin terveellisesti pyritään syömään meillä muutenkin.

    Äh, tulipa sekavaa tekstiä, mutta pointtina se, että vaakakapina on erittäin jees ja itsensä hyväksyminen myös, sellaisena kuin on. Koska jos sitä muutosta vaikka itseensä haluaakin, niin kyllä se tilanne pitää ekaksi hyväksyä, että sitä voi lähteä muuttamaan, JOS HALUAA!! Jokainen on arvokas ja kaunis ja ihana, vaikka olisikin standardimuotiin väärän kokoinen. Koska standarditkin on tarkoitettu rikottaviksi ja muutettaviksi.

  13. Maija

    Tässä oli kyllä niin monta tuttua juttua myös mun elämästä. Kuinka paljon aikaa ja energiaa sitä onkaan käyttänyt painostaan ja ulkonäöstään murehtimiseen, kun olisi voinut keskittyä johonkin järkevään ja nauttia elämästä. Mulla on ollut ison tytön identiteetti hyvin nuoresta asti, vaikka todellisuudessa olin koko lapsuus- ja nuoruusajan ihan normaalipainoinen. Jotenkin se on ollut vaan niin sisäänrakennettu ajatus, että oon läski ja muita isompi, että ihan hämmästyn kun katson vanhoja valokuvia itsestäni. Kuvissa on pitkä, hoikka tyttö, joka ei ole läskiä nähnytkään. Samalla tuun surulliseksi siitä, että oon nähnyt itseni niin väärin tuolloin, ja myös siitä, että tietyt ihmiset ovat vain vahvistaneet sitä väärää minäkuvaa.

    Painoni alkoi nousta vähitellen joskus päälle parikymppisenä ja nyt oon jo pitkään ollut ihan oikeasti ylipainoinen. Järjellä toki ymmärrän, että elintavoissa on vikaa, kun paino nousee tasaiseen tahtiin. Silti on vaikea löytää motivaatiota muuttaa syömistottumuksiaan. Paino on ajatuksissa jollain tasolla päivittäin, mutta yritän olla liikaa stressaamatta asiaa. Vaikka toisaalta uskottelenkin itselleni, että tämä koko on vain väliaikainen ja joskus taas laihdun normaalipainoon, leikittelen välillä ajatuksella että jospa mä oonkin loppuikäni lihava ja vaan hyväksyisin sen. Ajatus itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on tuntuu pelottavalta, jopa mahdottomalta, mutta ehkä joskus…? Tosin silloin pitäisi myös hyväksyä se, että on paljon ihmisiä, jotka tekevät pitkälle meneviä johtopäätöksiä mun terveydestä/laiskuudesta/älykkyydestä/kyvykkyydestä/itsekurista jne. vain painoni perusteella. Sen verran idioottimaisia kommentteja oli tuon Iltalehden Vaakakapina-jutun kommenttikentässä, että huh huh.

  14. Helena

    Mäkin katoin tuota ekaa kuvaa että jopas se onkin hyvän näköinen. Toinen ajatus oli että sä näytät hoikemmalta. Kolmas ajatus oli että näitä kahta ei saisi yhdistää. Siis kehu ei saisi liittyä siihen että toinen on hoikentunut ikäänkuin hoikistuminen olisi kauneuden ydin. Toisaalta jos toinen on yrittänyt laihduttaa, on kiva myös huomioida onnistuminen ääneen. Nämä ovat vaikeita asioita.

    Lapsi kysyi taannoin että miksi sä äiti jumppaat. Pidin huolta että sanon ”koska haluan olla vahvempi”, enkä ”koska haluan olla hoikempi”. Same but different. Yhteenvetona tästä pitkästä aasinsillasta – halusin vain sanoa että olet kaunis.

  15. Annu

    Täällä koko ikänsä ollut laiheliini, aina joku on ollut huolissaan painostani pitkälti yli kaksikymppiseksi ja nyt sitten kun kolmen lapsen jälkeen paino on lähellä normaalia, edelleen alakanttiin niin saan kuulla kuinka painoa on kertynyt ja kuinka se siitä vielä tasaantuu???!!!! Mitä ihmettä? Oi miksi, oi miksi ihmiset arvostelee toisiaan? Miksei ihminen nyt vaan saa olla semmoinen kun on?

    Ala-asteella sain kuulla myös isosta nenästäni ,tai onko se edes iso, vai vaan kiusaamisesta poikinut päähänpinttymä ja nythän se tietysti vaivaa ja satuttaa edelleen, samoin kuin painoasiat….Minkälainen ihmisen pitäisi olla jotta saisi rauhassa elää elämäänsä?

    Muistan myös kun olin seiskalla ja kesälomalla seurustelin ensimmäistä kertaa ja erosimme ennen kuin koulut alkoivat, sain kuulla että poika oli ollut kanssani säälistä…aivan järkyttävää.

    Edelleen olen epävarma ja jos joku katsoo minua niin mietin että katsooko hän isoa nenääni vai että ompa pitkä ja laiha nainen…epävarmuus kalvaa.

  16. Reeta

    Minä löysin kerran kuvia, joissa olin 11-vuotiaana samanikäisen ystäväni kanssa. Muistan, että noihin aikoihin mietin, että olen todella lihava ystävääni verrattuna. Kun katsoin kuvia nyt aikuisena näin, että olimme molemmat hoikkia, mutta minun lantioni ja rintani olivat jo alkaneet kehittyä, kun taas ystäväni oli edelleen lapsenvartaloinen. Tiesin kyllä, että murrosiässä tytöille kasvaa rinnat, mutta kukaan ei ollut maininnut, että myös lantio levenee. Luulin siis lihoneeni lantion kohdalta. Myöhemmin olen mittinyt, että kuinka monelle aikaisin kehittyvälle tytölle käy näin? Varsinkin teini-iässä lapset kehittyvät niin kovin eri vauhtia ja eri kohdista, että kavereihin vertaaminen voi olla todella tuhoisaa. Itse olen kantanut lihavan ihmisen identiteettiä niistä ajoista lähtien kun se lantio leveni ihan vain siksi, ettei kukaan kertonut 11-vuotiaalle, että se on aivan normaalia.

  17. Nelle

    Emmi, to the point. <3

  18. Saara

    Tuntuu erikoiselta, että Vaakakapinassa kritisoidaan esim. itsekuria laihduttamisessa ja terveellisessä elämässä. Sehän on kaiken perusta, missä tahansa tekemisessä. On hieno asia,jos lihava ihminen hyväksyy itsensä, mutta miksi sitä pitää puolustella,koska aina, ihan aina, ylipaino on merkki sairaasta kehosta tai ainakin iän karttuessa sairastuvasta kehosta. Ylipaino eli suoraan sanottuna läski, on suuri terveysriski, suurimpien joukossa.

    Jokainen reippaasti ylipainoinen ihminen kärsii syömishäiriöstä. Ei ole tervettä ahtaa itseensä valtavia määriä herkkuja, paisua paisumistaan. Elämä ei ole hallinnassa ja ko. ihminen tarvitsee apua.

    1. emminuorgam

      Kiitos Saara. Toivottavasti sinäkin vielä löydät empaattisemman tavan suhtautua kanssaihmisiin ja haasteisiin, joita he kohtaavat. Tämä asia on minulle ja monelle muulle vaikea – eikä vähiten tälläisten kommenttien vuoksi.

  19. Seppo

    Minusta on hienoa että nostat tämän asian esille, varmasti tarvitsemme enemmän keskustelua siitä, miksi laihuus on edelleen niin tiukka kriteeri kauneudelle, ja mitä se tekee 84%:lle naisista.

    Täytyy myöskin tunnustaa, että yksi syy miksi seuraan blogiasi on se, että et ole laiha, mutta et anna sen rajoittaa itseäsi! (Ainakin tämä on se kuva minka saan blogiasi lukemalla.) Kirjoitat mielenkiintoisia tekstejä ja esittelet tyyliäsi, mikä on mielestäni tosi staili! Mielestäni maailma tarvitsee enemmän blogeja ja muita foorumeja, missä näemme naisia jotka eivät ole kaikki samasta muotista ja mahdu kategoriaan ”laiha”. Siksipä toivotan sinulle kaikkea hyvää, ja kiitän tästä roolimalliudesta ja hyvistä, etenkin feminstisistä teksteistä! Ja muista, että olet aina itse pahin kriitikkosi, me muut täällä ihailemme sinua! 🙂

    1. emminuorgam

      Apua miten ihana kommentti, miten tämä on mennyt multa ihan ohi? Kiitos Seppo! Tuli ihan itku silmään <3

  20. Emilia

    Ihan samoja fiiliksiä on ollut mullakin koko ikäni, vaikka olen aina ollut painoindeksinkin mukaan normaalin rajoissa, lukuunottamatta nyt tietenkin raskaana olemista. Vuosi sitten liityin instaan ja aloin vahingossa seuraamaan Bodyposipandaa (http://www.bodyposipanda.com/?m=1) ja muita body positive -ajatukseen vannovia henkilöitä. Ja se on auttanut, oikeasti. Näen itseni ihan eri tavalla. Sun on pakko kokeilla, sillä mun oma ajattelu on muuttunut niin radikaalisti!

    1. emminuorgam

      Seuraan myös Bodyposipandaa, niin ihana hyvänmielen instatili! Hassuintahan tässä on se, että en todellakaan pidä lihavia ihmisiä rumina ja vastenmielisinä, paitsi itseäni aina ajoittain. Ihan pöhköä, miten sitä on itse itsensä suurin kriitikko. Mutta ihan mahtavaa kuulla, että tästä voi vielä päästä yli, kiva että tsemppaat! 🙂

  21. Maarit

    Tuttua. Olen painanut 108-50kg. Lihava jo lapsena. Liikkuva lihapulla kaikui koulun käytävillä…
    Ikuisesti lihava olo, painoi mitä vaan. Aina väärä suhde ruokaan. Ei lopu varmaan vasta kun haudassa…
    Vaakakapinalle peukut❤

    1. emminuorgam

      Voi ei, toivottavasti me kaikki oppisimme olemaan enemmän sinut itsemme kanssa. Vielä ennen hautaa! <3

  22. Amy

    Kiitos tästä postauksessa. Oli mahtava lukea sun tarina,joka muistuttaa aika tarkalleen mun omaani.
    Elämäni ekat 25 vuotta elin kuvitellen olevani lihava, sitten siitä tuli totta ja tajusin että aiemmin olin ollut normaalipainoinen, muodokas ja varhain kehittynyt.
    Muistan miten ala-asteen keittäjä katsoi asiakseen kommentoida mun vartaloni muutoksia olin ”liian pyöreä” tai ”et enää niin pyöreä”, kukaan muu luokalla ei painanut niin paljon kuin minä, eikä kellään muulla ollut nelosluokalla tissejä ja leviävää lantiota. Keskityin numeroihin puntarissa, tajuamatta, että paljon liikkuvana ja lihaksikkaan vartalotyypin omaavana paino koostui lähinnä lihaksista.
    Mulle kasvoi heti kerrasta isot tissit, yläasteella piti olla D-kupit ja nekin tuppasi olla ahtaat. Myös lantio leveni, vaatekoot oli 34-36 ja se harmitti ja hävetti, koska luokan tytöille meni 32 kokoiset farkut, kaikki näytti xs kokoa, m-kokoiset oli jo ihan läskejä!
    Parikymppisenä aloin jo oivaltaa, olevani naisellisen muotoinen, mutta silti häpesin valokuvissa ystävieni vieressä, jotka muka olivat niin paljon kauniimpia ja laihempia.
    25-vuotiaana alkoi oikea alamäki, jostain syystä sitä painoa alkoi kertyä, olen lihonut ja laihduttanut viimeisen kuuden vuoden aikana yhteensä 30 kiloa, ja lihoen jatkuvasti uudelleen. Tällä hetkellä olen 31 ja rajusti ylipainoinen. En ole tyytyväinen vartaloni nytkään ja haluan laihtua, mutta nyt olen osannut nähdä, että ennen olin aivan hyvä, en usko, että koko tuota 30 kiloa saan koskaan pois, enkä ehkä haluakaan, muutun terävä piirteiseksi jos laihdun liikaa. Mutta 20 kiloa haluaisin pois. Ehkä tällä ikää osaisin sitten olla tyytyväinen itseeni.

    1. emminuorgam

      Tsemppiä projektiin! Kiitos, että kerroit tarinasi. <3

  23. Bella

    Wow.. Eksyin tänne vahingossa, mutta onneksi luin kirjoituksesi. Kuva sinusta on upea, en heti uskoisi, että et ole täysin sinut painosi kanssa. On jotenkin surullista kuulla, että vaikka ikää olisi enemmän, niin silti naiset kamppailevat ulkonäkö paineiden kanssa. Tekee surulliseksi, koska kamppailen sellaisten kanssa myös itse. Kuitenkin maailmassa on kuitenkin sinun kaltaisia naisia jotka puhuvat ääneen asioista. Ihailen sinua, kiitos.

  24. Monica

    Tällaisten omakohtaisten ja avoimien kirjoitusten vuoksi seuraan blogiasi. Tunnistan tästä tarinasta paljon itseäni. Kovin samanlaiset kokemukset ja ajatukset. Olen itse sinua reilut kymmenen vuotta vanhempi. Nyt, kun ikä alkaa nelosella, olen vihdoin useimmiten tosi tyytyväinen ulkonäkööni ja jopa painoonikin. On jopa päiviä, jolloin katson hyväksyvästi peiliin ja mietin, että onpa makee mimmi Aika kauan se on vaatinut ja mikä määrä energiaa on kulunut turhaan itsensä rajoittamiseen ja sättimiseen sekä huonommuuden tunteen kanssa kurjisteluun.
    Sinuun törmättyäni ensimmäiset ajatukseni olivat, että wau, miten rohkea nainen, hyvä kirjoittaja ja erittäin vetävän näköinen. Livenä tavattuna läpi lyö myös luontainen rauhallinen karismasi.
    Olet mahtava ja inspiroit muita.

    1. emminuorgam

      Voi ei Monica, kiitos. <3 Ja hei, se perjantain asu oli oikeasti ihan mieletön! Kiva kun kommentoit, en tiennyt että seuraat mun blogia. 🙂

  25. Crista

    Amy:Lihas todella painaa enemmän kuin läski. Minäkin pidin itseäni lihavana koulussa. Kunnes todellisuus iski ja lihoin oikeasti 20kg. Koulussa painoin 66kg ja olin 166cm pitkä mutten ikinä ollut lihava. Pidin itseäni valaana mutta kun katselen rippikuviani olin todella hoikka. Uskon että teini tytön minäkuva on vääristynyt. Ja kun nuo kauneusihanteet eivät ole kovin terveellisen näköisiä. Kun olin 19 ajoin pahan kolarin ja aloin lihoamaan. Siitä saakka olen inhonnut itseäni ja yrittänyt laihduttaa tuloksetta. Olen jojolaihdittaja. Kaikki laihdutusmenetelmät on käytetty. Kun ikää on tullut olen huomannut ettei ketään kiinnosta oletko lihava vai et. Itselläni on kaiken kokoisia ystäviä eikä kukaan arvostele ketään. Jotkut jopa toivoisivat enemmän muotoja. Mielestäni muodot ovat kaunis asia. Olen 31 ja kamppaillut ylipainon kanssa 12 vuotta. Painan 90kg olen 169cm pitkä ja bmi on merkittävä lihavuus. Ei se kerro aina kaikkea. Mieheni pitää muodoistani ja se riittää minulle. Kissani ei arvostele minun ulkonäköni täydellisyyttä vaan rakkauden anto kykyäni. Jollen kelpaa tällaisena kuin olen niin antaa olla. Maailmassa on upeita naisia jotka vihaavat itseään turhaan. Olen aina ollut sitä mieltä että parempi olla paksu ja onnellinen kuin tulitikku ja onneton.

Vastaa käyttäjälle Tea Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.