Arkikuva 4/52

Lapsiperhearki. Onpa hassu ajatella, että vielä kaksi vuotta sitten itselleni oli täysin mahdotonta ajatella, että arjesta voisi joskus tykätä. Tai että siihen voisi olla tyytyväinen, saatika sitten olla onnellinen lastensa kanssa!

Yhä useammin kuitenkin huomaan olevani tyytyväinen ihan pieniin, arkisiin asioihin ja tilanteisiin. Tämän viikon arkikuva on perjantaiaamulta, kun päätettiin lasten kanssa mennä tarhaan vasta vähän myöhemmin ja viettää aamu katsomalla yhdessä lastenohjelmia. Kuulostaa maailman tylsimmältä, mutta siinä hetkessä tuo 30 minuuttia oli maailman maagillisin puolituntinen.

Olen usein miettinyt, miten onnekas sattumus oli, että lapset vaan tulivat meidän elämään. En koskaan ole joutunut miettimään, että haluanko lapsia, tai onko sopiva aika, tai olisiko joskus vielä sopivampi aika, tai onko minusta äidiksi. Luonto vain päätti asian minun puolestani (ja Nuvaring ”hoiti” homman omalta osaltaan maaliin) eikä minun tarvinnut antaa kuin pari munasolua.

En nimittäin usko, että olisin päässyt jahkailussa puusta pitkälle. Yksi ilta me miehen kanssa spekuloitiin, että olisiko niitä lapsia tullut jos asiaa olisi ihan tosissaan alettu miettiä, ja vastaus on hyvin todennäköisesti että ei. Oikeastaan mikään ei puoltanut lasten saamista silloin, kun tajusin ensimmäistä kertaa olevani raskaana. Olin 23-vuotias, juuri valmistunut ja unelmieni työpaikassa. Rakastin after workeja kollegani kanssa, enkä todellakaan halunnut luopua niistä. Mies oli aina töissä ja jos ei ollut, niin notkuimme Amadeuksen baaritiskillä riitelemässä. En koskaan ollut pitänyt itseäni äiti-ihmisenä tai ajatellut, että tosissani joskus ryhtyisin äidiksi.

Enkä usko, että olisin yhtään sen onnettomampi ilman lapsia.

Todennäköisesti elämäni olisi hyvin erilaista. Ilman äitiyslomia työurani olisi luultavasti erilainen ja saattaa olla, että me – tai ainakin minä – asuisimme Helsingissä. En tiedä olisimmeko koskaan päätyneet naimisiin ja taatusti en kirjoittaisi tätä blogia ilman lapsia ja äitiyttä.

Siitä huolimatta en tunnista ajatusta siitä, että olisin jotenkin vajaa jos minulla ei olisi lapsia. Myönnän, että omaan tunnepalettiin on tullut tuhansia uusia tunteita lasten myötä, niin hyviä kuin huonoja, ja olen muuttunut kärsivällisemmäksi ja pehmeämmäksi kuin ennen – se nyt tosin saattaa johtua ihan vain ikääntymisestäkin. Omista naisystävistäni noin puolella on lapsia, enkä koskaan ajattele ketään ensisijaisesti äitinä tai naisena, jolla on lapsia.

Ehkä sen takia hämmästynkin aina, kun luen kirjoituksia, joissa lapsettomuutta hämmästellään tai kummastellaan. Tänään aamukahvilla luin Lilystä tekstin ”skumpanhuuruisesta lapsettomuudesta”, jota erityisesti naiset joutuvat perustelemaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ihmettelevän lapsetonta miestä, mutta toisaalta ei tule yllätyksenä, että äitiys tässäkin tilanteessa määrittelee naiseutta. On jokseenkin käsittämätöntä, että nainen on huono silloin kun ei ole äiti ja äidit ne vasta huonoja onkin.

Jos joskus olisin päätynyt pohtimaan asiaa, olisin saattanut listata jotain tämänkaltaista:

Ilman lapsia elämä oli impulsiivisempaa ja päätöksenteko helpompaa, kun ei tarvinnut ajatella aina lasten parasta. Ennen lapsia elämässä oli äkkilähtöjä ja lauantain pitkiä illallisia ystävien kanssa. Silloin ehti lukea, käydä elokuvissa ja harrastaa enemmän, kun iltaisin oli aikaa. Ei haitannut, vaikka olisi unohtunut koko illaksi väittelemään tuntemattomien kanssa tai tehnyt ympäripyöreän päivän töissä. Kaikki rahansa pystyi käyttämään itseensä, eikä loppukuusta haitannut, vaikka olisi ollut rahaa vain makaroniin. Koko elämää leimasi tietynlainen itsenäisyys ja oma rauha, josta tinkisi vain hullu.

Lasten kanssa taas ei koskaan ole yksin. Aina on joku, jota halata ja pitää sylissä – vanhempana joku jonka kanssa jutella ja vääntää kättä asiasta jos toisestakin. Elämä on rauhallisempaa ja pitkäjänteisempää, ja lasten kanssa on ollut pakko opetella kärsivällisyyttä. Mikään ei ole ihanampaa, kuin maata sohvalla kasassa katsomassa Onnelia ja Annelia ja odotella, että ruoka tulee suoraan kotiovelle. Aika täydellistä sekin.

Ai mikäkö tämän kirjoituksen pointti on? Jaa-a. Ehkä halusin vain sanoa, että olen juuri nyt onnellinen. Mutta olenko sitä lasten kanssa vai heidän ansiostaan?

En tiedä. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliäkään.

7 comments

  1. Veera

    Hitto miten ihanaa kerrankin kuulla jonkun äidin sanovan noin että ”Enkä usko, että olisin yhtään sen onnettomampi ilman lapsia.” Siis kun itse olen lapsettomana niin tottunut ja väsynyt kuulemaan sitä ainaista ”vasta lasten myötä ymmärsin rakkauden ja onnen ja plaaplaaplaa..” -mantraa, joka aina tuntuu sisältävän samalla ajatuksen, että minä en lapsettomana voi älytä mistään yhtään mitään ja elämäni on jotakuinkin turhaa. 😀
    Kiitos siis, että on olemassa sinunkinkaltaisia mutseja.

    1. emminuorgam

      <3
      Ehkä se on joku "aika kultaa muistot" -tyylinen asia. Ihmiset ei muista aikaa ennen lapsia - tai sitten se on joku defenssi!

      Kyllä minäkin rakastan lapsiani ihan eri tavalla kuin ketään muuta, mutta en voi millään tietää, että onko se suurempaa vai pienempää kuin jonkun muun rakkaus. Mulle maailman isointa, mutta toisaalta niin on mun rakkaus esimerkiksi sisaruksiakin kohtaan. Eikö siis ainoat lapsetkaan sillä perusteella voisi tuntea "oikeaa" rakkautta?

  2. Niina

    Olipa taas kerran hyvä teksti! Tottakai nuo hölmöt on parasta mitä mulla on elämässä on, rakkainta, tärkeintä, ihaninta jne. mutta ei se todellakaan tarkoita, etteikö mulla olisi niin paljon kaikkea muutakin rakasta, tärkeää ja ihanaa. Mulla on mahtavat harrastukset eikä mikään muu saa mua elämään samalla tavalla hetkessä, huutamaan vaan suoraa huutoa ja käymään sellaista tunteiden vuoristorataa läpi kuin lentopallo ja urheilu ylipäätään. Lapset myös, mutta eri tavalla, ja molemmat aivan ehdottomasti tekevät mut onnelliseksi.

    Mulla on myös mies, enkä yhtään allekirjoita lausetta ”en tiennyt rakkaudesta mitään ennen lapsia”. Kyllä tiesin, tunsin, rakastin. Ja edelleen rakastan, niin paljon että voin sanoa ”eniten maailmassa”, ja samalla lailla sanon lapsista. Ja koiristakin sanon joskus heh 😀

    Meillä ehkä nyt olisi lapsi, jos E ei olis ollut vahinko. Mutta ei varmasti viisivuotiasta vaan luulisin että aika pieni vauva. Mutta toisaalta, ilman E:n syntymää en olisi tässä työpaikassa missä nyt olen, koska hän oli suurin syy sille että halusin pois silloisesta työstäni. Ja tähän päätyminen oli sysäys ymmärrykselle siitä mitä oikeasti haluan työkseni tehdä… jajaja.

    Tämän epämääräisen oksennuksen jälkeen totean uudestaan: taas kerran tosi hyvä teksti. Kiitos siitä.

    1. emminuorgam

      Koko munkin kirjoitus oli niin epämääräinen oksennus, että kyllä näitä tänne mahtuu! 😀

  3. Helmi

    Ihana teksti, niin tuttu.
    Mä olen myös aika varma että jos lapsentekoa olisi pitänyt ruveta miettimään ja suunnittelemaan niin olisi jäänyt tekemättä. Ehkä. Olen niin onnellinen ettei sitä päätöstä tarvinnut tehdä. Tosin nyt se ehkä pitäisi tehdä mutta se onkin eri juttu, ja toisaalta ei ole. Koska ihan yhtä lailla kuin silloin ennen lasta elämä tuntui ihan täydellisen omalta ja kokonaiselta niin se tuntuu nytkin. Ainoana erona juuri tuo että enää en voi ajatella vain itseäni, enkä kyllä haluakaan.
    Mutta niin, tunnistan jokaisen ajatuksen ja tunteen tässä.

    ps. SKAM <3 <3 <3

    1. emminuorgam

      Ai sanoitko jotain muuta kuin SKAM?

  4. Lene

    Ihana teksti, samaistun!
    Lapset 2v ja 7kk, ja välillä ohikiitävän hetken nautin arjesta ja mietin, että helpottaako tämä jo vai onko se vain tämä lisääntyvä valo!
    Aurinkoa kevääseesi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.