Silloin päätin lopettaa blogini

Ilmoitin eilen miehelleni, että nymmää muuten lopetan bloggaamisen. Olin istunut tunnin koneen ääressä ja yrittänyt sanoa jotain lennokasta, mukaansatempaavaa ja koskettavaa kahden viikon lomasta. Tuona aikana sain kirjoitettua ”Oli kivaa.” ja ajateltua sata kertaa, että vittu who cares?! Loma kun loma, mitä siitä sen enempää jauhamaan. Ne, joita kiinnostaa, ovat jo nähneet Instagramista että oli kivaa ja ne joita ei kiinnosta – no, niitä ei kiinnosta.

Olen tänä keväänä blogannut 10 vuotta. Blogini on siis juuri siinä ärsyttävässä kolmasluokkalaisen iässä, jossa se ei ole enää ihan lapsi, mutta ei oikeastaan vielä teinikään.

Luojan kiitos ne ensimmäiset kirjoitukset eivät enää ole missään tallessa. Jo nyt vanhimmat juttuni ovat tuskallista luettavaa. Vähän kuin lukisi kuvitteellista kokoomusnuoren päiväkirjaa, jossa kerrotaan lähinna kuka pani ja ketä, pilkataan vasemmistolaisia ja esitellään omaa erinomaisuutta. Harmi vain, että tämä päiväkirja ei ole kuvitteellinen, vaan ihan totta. En aidosti tunnista itseäni noista jutuista enkä tajua, miten kukaan on koskaan viitsinyt olla ystäväni. Jos kusipäisyydestä olisi saanut palkintoja, niin olisin varmasti ollut palkittujen listalla. Ehkä olinkin, en onneksi muista.

Julistin myös, että blogimaailma kuolee. Blogit ovat kaupallista paskaa ja jatkuvaa mainoskatkoa, jossa näkyvyyttä saa se, joka keksii tarjota eniten. Suurimpaan osaan jutuista voisi vaihtaa jalkaraspin tilalle minkä tahansa hyödykkeen, eikä sisältö muuttuisi miksikään.

Julistamme, että vaikuttajamarkkinointi toimii – ja siis toimiihan se, mikä tekee tästä ehkä sietämättömintä – ja lietsomme mainostajat joukkohysterian partaalle. Jokainen haluaa tehdä vaikuttajamarkkinointia ja pikkuhousunsuojia tulvii mammabloggaajien ovista ja ikkunoista. Kommentoimme juttuja korkeintaan ironisen hauskasti, ettei mainostaja suutu ja samaan aikaan vakuuttelemme, miten aitous puree ja täytyy olla hei aito että lukijat tykkää.

Kaikki on mennyt niin nurinkuriseksi. Bloggaajien täytyy tuottaa sisältöä, joka kiinnostaa lukijoita. Jotta bloggaajalla on aikaa ja rahaa tuottaa sisältöä, täytyy bloggaajan mainostaa perusvoidetta, joka ei kiinnosta lukijoita, mutta josta saa rahaa, jolla voi kustantaa muun sisällöntuotannon, jolla maksaa kunkin viikon sata kiloa avocadoa ja seesaminsiemeniä, josta postata valkoisia aamiaiskuvia instaan, jolla saada kutsuja valkosiin kahviloihin ja tägätä itsensä intternettiin ironisesti #girlbossina (ja muistaa mainita, että tiedostaa kyllä etuoikeutetun asemansa, ettei kaikilla ole tähän varaa, mutta lahjoita sinäkin Unicefille viisi euroa koska se on vain yhden take away latten hinta).

Sen bloggaamisen ajattelin nyt siis lopettaa.

En ole vuosiin kirjoittanut blogiin mitään hauskaa. Sitä ennen saatoin olla joskus ihan viihdyttävä, mutta sitten rupesin tekemään tätä ammattimaisesti, eli vitun tylsästi. Suunnittelin postauksia, koska niin kannattaa tehdä ja vertasin pakonomaisesti Google Analyticsin lukuja kaikkeen mikä liikkuu. Eniten lukijoita saa silloin, kun kertoo että nyt masentaa tai huomaa olevansa tosi läski, mutta ei kai ihminen voi lopun ikäänsä kirjoittaa olevansa masentunut läski?

Tänä kesänä tämä blogi muuttuu siis joksikin toiseksi. Se saattaa päivittyä kerran viikossa tai kuusi kertaa viikossa, mistäs sitä tietää. Voi olla, että kirjoitan tismalleen samoista aiheista tai lopetan kirjoittamisen kokonaan. On aika lunastaa ne omat puheensa rehellisyydestä ja siitä, että aito täytyy olla. Aito hyvä, aito myy!

Voihan se myös olla, että jo ensi viikolla kerron teille kuinka hoidan kynsinauhojani tai miten voitelen ruisleivän. Perusvoide ja avocadot on kalliita. Jotenkin nekin kuitenkin täytyy maksaa.