Onko blogilla pakko tienata?

Blogosfäärissä velloo. Ainakin bloggaajien mielestä velloo. Saattaa olla, ettei yksikään lukija ole huomannut vellontaa, mutta velloopa nyt kuitenkin. Muistatteko kun kirjoitin kesällä, että lopetan bloggaamisen? Sen jälkeen moni muu on pyöritellyt ihan samoja aatoksia mielessään, viimeisimpänä Janica. Kantsii lukea, Janicalla on monta todella hyvää pointtia erityisesti kaupallisuuteen liittyen.

Itsehän en ole sen kesäkuisen avautumiseni jälkeen sopinut ainuttakaan kaupallista yhteistyötä. Mikään idea tai ehdotus ei ole ollut tarpeeksi hyvä tai inspiroiva, että olisin jaksanut tarttua aiheeseen. On ollut ihanaa kirjoittaa aina silloin, kun itsestä tuntuu siltä ja ennen kaikkea seistä kaiken kirjoittamansa takana. Virkistävää myös olla ylpeä kaikesta, mitä tänne suoltaa.

Kerroin ajatukseni myös Natan tontilla viime viikolla ja hänen vastauksensa tiivisti kaiken olennaisen tästä keskustelusta: jos ja kun blogilla on tarkoitus elää, niin silloin tälläistä päätöstä ei voi tehdä. Sen sijaan sisältöjä täytyy tuottaa, kaupallisia postauksia kirjoittaa ja tekemisensä aikatauluttaa. Hyvin yksinkertaista.

Jäin kuitenkin miettimään, että mistä se tarve blogilla tienaamiseen on syntynyt?

Kun aloitin kirjoittamisen yli kymmenen vuotta sitten, ei kukaan tienannut blogillaan. Kaupalliset yhteistyöt alkoivat vasta viisi-kuusi vuotta sitten ja viimeiset pari vuotta niiden määrä on räjähdysmaisesti noussut.

Jos ollaan ihan rehellisiä – ja nythän ollaan – niin oma motivaattorini blogin kaupallistamiselle oli tunne siitä, että vasta silloin ”on jotain”. Kaupallisuus oli ainakin jossain määrin synonyymi laadukkuudelle ja yhteistöitä tekevien bloggaajien ajateltiin olevan vähän parempia kuin muut. Olin innoissani kun sain ensimmäisen nakkikampanjan tai verkkokaupan alekoodille perustuvan yhteistyön: nyt minäkin olin ihan oikea, laadukas sisällöntuottaja! Pikkuhiljaa koko blogi-identiteetti alkoi rakentua Lilyn suositteluleimoille ja vessapaperikamppiksille.

Sitten kun kolme vuotta takaperin perustin oman yrityksen, olivat kaupalliset yhteistyöt merkittävä tulonlähde. Olin ollut lasten kanssa kotona, eikä hoitorahan ja starttirahan yhdistelmä riittänyt elämiseen. Blogiyhteistöitä oli haalittava siksi, ettei asiakkaita muuten ollut vielä riittävästi ja toisaalta siksi, että yhteistyöt olivat (ja monesti ovat edelleen) helppo tapa tienata. Olen aina osannut kirjoittaa, keksin valtaosaan yhteistöistä kiinnostavan kulman ja tekstit ovat syntyneet helposti.

Kun lukijoita tuli lisää, kasvoivat palkkiosummat ja niistä alkoi tulla ihan merkittävä osa toimeentuloa.

Viime keväänä tilanne kuitenkin muuttui. Olin niin puhkipoikki kaikista töistä, ettei aikaa blogille vain kertakaikkiaan riittänyt. Myin kamppiksia siitä huolimatta ihan tavalliseen tapaan ja älyttömän raskaan työviikon päälle yritin tekohengittää blogia, jotta sisältö ei olisi pelkkää yhteistyötä. Pääasiassa näytän olleen hiton väsynyt ja lähinnä valittaneeni kaikesta.

Jossain vaiheessa tajusin, että ei helvetti, teen tätä edelleen siksi, että ajattelen sen määrittelevän oman bloggaaja-identiteettini! En ollut luopunut yhteistöistä, koska ajatusmallini oli sama kuin 2012 aloittaessani Lilyssä: vain Oikea Bloggaaja tekee kaupallisia sisältöjä. Että on vähän jotenkin noloa, jos ei saa kaikenmaailman pikkuhousunsuojakamppiksia ja kierrä kissanristiäisiä.

Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä ääliömäisempää se oli. Blogini ei päivittynyt siksi, että halusin sanoa jotain vaan siksi, että se mahdollisti kaupallisten sisältöjen tekemisen. Koko kirjoittamisen alkuperäinen idea oli kadonnut. Ja väitän, että näin on käynyt monelle muullekin. Natan lisäksi mm. Pupulandia -blogin Jenni kertoi, ettei enää uskalla tai viitsi kirjoittaa niistä aiheista, joista aidosti haluaisi, koska kammoksuu nykyistä nettikeskustelukulttuuria. Sen vuoksi sisältö jää jonkun mielestä kaupalliseksi ja pinnalliseksi.

On ollut todella virkistävää lukea kirjoituksia tästä aiheesta. Erityisesti lämmitti, kun Laura toivoi, että palaisimme taas aikaan, jossa sanoilla on edes yhtä paljon merkitystä kuin kauniilla kuvilla. Samalla olen seurannut keskustelua vähän hölmistyneenä: blogit ovat sitä, mitä me niistä itse teemme! Kaupallisuus blogeissa johtuu siitä, että me itse tuomme kaupallisuuden niihin. Vain hyvin harva bloggaaja osaa tasapainoilla sisältönsä kanssa niin hyvin kuin Lähiömutsin Hanne tai Juliaihmisen Julia, joista saa lukea viikottain älyttömän hyvin kirjoitettuja artikkeleita kiinnostavista aiheista. Suurin osa bloggaajista tuottaa myös sitä kuuluisaa kädenlämpöistä sisältöä, johon ei aina itsekään ole tyytyväinen.

Ja se on ihan fine, tuottakoot.

Kukin saa blogillaan ja kanavallaan tehdä ihan mitä haluaa. Oleellista on kuitenkin se, että se oman kanavan sisältö on aina oma, aktiivinen valinta. Kuten myös valinta lukea jotain blogia tai olla lukematta.

Huippubloggaajat ovat vähän sama asia kuin listahittipopparit: kaikki eivät tykkää. Toisten mielestä musiikki on hajutonta ja mautonta, vaikka suuret massat rakastaisivat. Silloin täytyy etsiä itselleen muuta kuunneltavaa, penkoa ja etsiä reittejä, joiden kautta löytää ne uudet, nousevat tai muuten indiet bändit.

Kaiken keskiössä on siis se, mitä sinä valitset tehdä. Mistä itse valitset lukea tai kirjoittaa. Pallo on sulla. Sinä valitset.

22 comments

  1. Minna -Ku ite tekee

    Mä käyn aina lukemassa näitä sun juttuja ja nyökyttelemässä. Että siinäpä vasta viisas nainen. Olispa mullakin samalla lailla rohkeutta ja kykyä pukea ajatuksia sanoiksi. Tai edes tietäisin mitä haluan sanoa. Mä elän oman blogini kanssa tota sun vuotta 2012, mun mielestä on kreisin hienoa, että joku haluaa maksaa mulle sisällöstä. Vaikka aina välillä mietin, että miksi mun pitäisi tienata rahaa mun blogilla. Koska mulla on oikea työ, josta saan palkan. Blogista tulleet rahat pönkittää pääasiassa vain mun egoa. Jotenkin mittaan blogini laatua sillä, kuinka paljon mulle tarjotaan kaupallisia kamppiksia, mitä enemmän, sitä parempi ihminen olen. Noin kärjistäin. Mutta tossa valokuva asiassa mä olen eri mieltä. Tai sanotaanko niin, että mun lukulistalla on paikkansa myös kuvapainotteisille blogeille.

      1. Minna

        Todennäköisesti ei mistään. Kunhan vaan yritin herätellä eri puraa! Ei vaan, sekoittuikohan mulla jonkun muun postaus tähän ?

        1. Emmi Nuorgam

          Haha! 😀 Musta siis on ihan ok, että palkitaan visuaalisesti taitavia ja että niitä blogeja on. Vähän tökkii vaan se, että nyt arvostetaan visuaalisuutta, viihdyttävyyttä ja kaikkea kreisiä. Olisi ihanaa, kun myös muistettais arvostaa niitä, jotka osaa kertoa kauneimmat tarinat tai kirjoittaa liikuttavimmat lauseet.

          1. Minna -Ku ite tekee

            Mietin vielä sitä, että mitä se arvostaminen olisi mitä kaivataan? Gaalapalkintoja? Tai millä sitä arvostamista tulisi mitata? Tai ainahan se on niin, että ne isot, koko kansan hittibiisit on sekä kaupallisesti menestyviä, että palkintoja, mainetta ja kunniaa kerääviä. On helpompi mitata spotifyn kuuntelukertoja kuin musiikillista laatua. Esimerkki, mitään en musiikista ymmärrä, koska kuuntelen Antti Tuiskua.

            Jos halutaan pois kaupallisuudesta ja sisällöllisestä hötöstä, niin silloin se oma mittari, millä omaa työtään arvostaa, pitäisi saada johdettua pois niistä samoista ulkoisista tekijöistä. Pitäisi luoda kokonaan uusi arviointi asteikko sisällölle ja se vasta onkin vaativaa kun koko skene perustuu kävijöiden mittaamiseen. Mä olen ainakin aivopessyt itseni siihen, että kävijämäärät korreloi tason kanssa, muut mittarit on toisarvoisia.

          2. Savusuolaa, Janica

            Yritän vastata tohon Minnan alempaan kommenttiin, mutta siinä ei ole reply-nappia, joten tuuttaan tähän.

            Jos blogistaan haluaa menestyneen, mielestäni hyvä mittari lukijamäärien lisäksi on se, millä tavalla olet vaikuttanut blogin ansiosta. Mä en ole taas hetkeen jaksanut käydä Google Analyticsissa, Ville niitä lukuja vahtaa. Mutta omat verkostot ja sitä kautta saadut työtarjoukset, oravannahat ja suositukset ovat kasvaneet ihan älyttömästi. Koen olevani vaikuttaja siinä vaiheessa, kun ravintoloitsija tai ravintola-aiheista tv-sarjaa tekevä toimittaja ottaa meikäläiseen yhteyttä ja pyytää sparrausapua. Sytyn tällaisesta paljon enemmän kuin siitä, onko siellä blogissa nyt ollut joku kävijäpiikki.

            Vaikuttavuus voi olla vaikkapa sitä, että saat oman alasia asiantuntijan maineen, kehität yybermegasuperhienon neuleohjeen tai pastareseptin, uskallat ottaa puheeksi tabun ja herätät keskustelua, keräät rahaa tulipalossa omaisuutensa menettäneelle perheelle tms.

            Jokainen määrittelee siis vaikuttavuuden mittarit itse, mutta tuo konkreettinen vaikuttaminen on mulle nykyään rutkasti tärkeämpää kuin GA:n luvut tai mailiin pompsahtelevien Kitcehn Aid -sponssitarjousten määrä.

          3. Emmi Nuorgam

            Juu kommentoida voi vaan ”neljässä tasossa”, kun muuten menee mobiilissa niin vaikealukuiseksi. 😛

  2. Iina / MouMou

    Joo. Just tää. Tiivistin omat ajatukseni vahingossa tänään, kun totesin toimistolla, että MUN MIELESTÄ parasta sisältöä tuottavat yllättäen ne, joilla on muu päivätyö.

    Kuvittelin omalla kohdalla, että kun bloggaamiselle jäi ”muulta” enemmän aikaa, blogi paranisi. Huomasin kuitenkin, että mitä enemmän bloggasin, sitä vähemmän tykkäsin omasta blogistani. Nyt, kun pääsin töihin syksyllä, alkaa oma blogi tuntua rakkaammalta kuin pitkään aikaan, vaikka postaustahti ehkä hidastui ja kuvien laatu muuttui arkisemmaksi. Mutta kun sitä arkisuutta oli ikävä!

    Tällä avautumisella ei ollut oikein pointtia. Tai ehkä oli se, että jos blogin lisäksi ei tee muuta, voiko blogiin tulla kiinnostavaa sisältöä vai onko se jotenkin keksittyä satua ja korkealentoista hyminää? *kiusallinen hiljaisuus*

    Kiitti Emmi hyvästä postauksesta! 🙂

  3. Savusuolaa, Janica

    Helwetin hywin kirjoitettu! Kun puit sanoiksi tuon, että egoa pönkitetään vessapaperi- ja nakkikampanjoilla, niin kuulostaahan se todella hassulta. Siis ihan hemmetin surkuhupaisalta, ja kirjoittajaminäni päässähän rakentuu tästä jo kaikenmoisia absurdin humoristisia novelleja.

    Meillä oli maanantaina Kamppiin kävellessä Chocochili-Elinan kanssa hyvä keskustelu tästä aiheesta. Pohdimme, että ehkä blogien kaupallisuus sillä kaavalla, että ”maksa mulle rahaa ja mä kirjoitan sun jutusta blogiini”, alkaa olla nähty. Olen itse esim. ihan liekeissä siitä, että blogin kautta olen saanut tänä vuonna näitä koulutus- ja konsultointitöitä. Koen, että ne haastavat ja kehittävät mua ihan eri tavalla kuin se, että asettelen jotkut pullot nätisti kuvaan, huolehdin etiketin näkyvyydestä ja linkkailen sinne sun tänne yhteistyökumppanin sivuille.

    Lukijana jatkuvat kaupalliset kampanjat ovat tylsiä. Kun niitä tyyppejä, jotka toteuttavat kaupallisuuden oikeasti hyvin, ei mun mielestä ihan hirveästi ole. Saatan kuulostaa ylimieliseltä nillittäjältä, mutta ehkä siksi, että luen niin paljon ja kirjoitan ammatikseni, en jaksa syttyä mistään perustason tuote-esittelyistä. Parhaita kaupallisia kampiksia ovat esim. se Päivin hulvaton Kärcher-juttu – kyllä, imurista voi kirjoittaa huumorilla – ja esim. sun ja Natan pankkien kanssa tekemät kampanjat, joissa on puhuttu avoimesti rahankäytöstä.

    Ruokabloggaajana minä kaipaisin ruokabloggaajilta enemmän stooreja. Nättejä kuvia on kiva katsella ja niistä inspiroituu, mutta olisi kiva kuulla ihan kuulumisia niiden pellavaliinojen ja kuparikattiloiden takaa. Kuvitustyyleissä tuntuisi olevan selkeät trendit, esim. ruokablogeissa on nyt vallalla joku varjokausi, synkkiä kuvia ja tosi tumma tausta. Kauniita ovat, niistä tulevat mieleen 1600-luvun hollantilaiset maalaukset, mutta kaipaan tosiaan enemmän sitä persoonallista pölinää.

    Toisaalta persoonallisuuden vaatiminen on ärsyttävää, koska koko käsite on niin epämääräinen. On aika halpamaista vain heittää ilmoille Idols-tuomarityyliin, että ”sä et nyt jotenkin koskettanut mua” ja häipyä paikalta. Olen yrittänyt nyt palastella ja konkretisoida sitä, mitä tämä persoonallisuus on. Minun tapauksessani kaipaan:

    -Huumoria.

    -Elävää kieltä. Kauniita kielikuvia ja välillä rohkeutta sanoa rumiakin sanoja.

    -Arkipäivän sattumuksia ja hulvattomia tilanteita tyyliin Asikainen.

    -Perusteltuja mielipiteitä: tykkään ja en tykkää, miksi.

    -Tuote- ja palvelusuosituksia siten, että jokainen suositeltu juttu ei ole yhteistyökumppanin.

    -Ajankohtaisten ilmiöiden ihmettelyä ja sanallistamista. Mistä tämä ruokablogien mustamuoti johtuu? Mikä oli trendikästä sitä ennen, mikä mahtaa olla seuraava tyyli? Miten nettikeskustelut ovat muuttuneet 10 vuodessa, mikä niissä ihastuttaa tai ärsyttää? Mitä ajattelen joulukaakatuksesta?

    -Kurkistuksia kirjoittajan henk.koht. elämään. Ei tarvitse kertoa, että olin muuten viime kuukauden psykoosissa, mutta esim. työstressistä tai kaamoksesta johtuva väsymys, raha-asioiden puntarointi, muuttohommat jne. tuovat kirjoittajan lähemmäksi minua kuin ne pellavaliinat ja teekupit.

    Yritän pitää tämän myös omana huoneentaulunani. Onneksi mulla on blogille sen verran niukasti aikaa, että en ehdi kirjoittaa teekuppiaforismeja. Joku pointti, kuten muita hyödyttävä resepti ja siihen liittyvät kikkakolmoset, ravintola-arvio, teatterikritiikki tai ainakin itseäni huvittava pieruvitsi pitää aina vääntää ilmoille aforismien sijaan.

    Tietenkään kenenkään blogi ei voi olla pelkkää tykitystä koko ajan, mutta mielestäni on kiinnostavampaa lukea vaikka aiheesta ”helvetti kun nyt ei irtoo” sen sijaan, että asetellaan huulipunapuikot marmorilaatalle ja otetaan niistä 12 kuvaa eri kulmista.

    Oli kuule hyvä plokkaus taas Nuargami! Ei kun Nuarkami, ei tanperelaiset osaa sanoo keetä.

    1. Elina/Chocochili.net

      Twitterissä kiersi juuri kommenttiketju siitä, miten ihmisiä ärsyttää kun ruokablogit on täynnä kaikenmaailman paskanjauhantaa ja lätinää aiheeseen liittymättömistä asioista, kun he haluaisivat vaan sen reseptin. Eli teit niin tai näin, niin jollekulle se on aina väärin. Parasta minusta on siis keskittyä tekemään sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä.

      Minusta tämä koko keskustelu blogiskenestä ja blogisisällöistä on vähän hassu. Jos jonkun blogin sisältö ei miellytä, niin siihen on helppo ratkaisu: sitä ei ole pakko lukea. Yritän omissa tekemisissäni keskittyä siihen, että tuotan sellaista sisältöä, mitä tykkäisin itsekin lukea (ja katsoa). Jos tämä ei miellytä kaikkia, niin voi siirtyä sellaisen blogin ääreen, joka vastaa paremmin omia mieltymyksiä.

      Ja lisäisin tuohon vielä, että kaupallisten sisältöjen tekeminen blogiin on edelleen todella kivaa ja monesti se auttaa haastaa itseään parempien reseptien pariin ja ottamaan hienompia kuvia. Koen olevani tosi onnekas, kun voin tehdä blogia osittain työkseni. Mutta olen myös iloinen siitä, että blogimaailma kehittyy niin, että meidän bloggaajien asiantuntemusta on opittu jo hyödyntämään muutenkin kuin sponsoroidun sisällön nimissä.

      Olen blogannut ensi vuonna 10 vuotta, mutta en ole saanut yhdenkään blogigaalan tunnustusta tekemisistäni. Koen, että on paljon palkitsevampaa, kun saan viikoittain viestejä siitä, että olen innostanut lukijoita kokkaamaan eettisempää ruokaa tai että joku on löytänyt kokkaamisen ilon uudelleen reseptieni avulla. Se on paljon arvokkaampaa kuin yksikään pysti tai ”virallinen” tunnustus ja myös se juttu, mikä motivoi tähän hommaan joka päivä.

      1. Savusuolaa, Janica

        Mun mielestä keskustelu siitä, mitä se kuuluisa ammattimaisuus ja persoonallisuus ovat, on paikallaan siksi, että se auttaa meitä bloggaajia sopimaan fiksuja, itseä tyydyttäviä ja omaan blogiin sopivia kampanjoita. Erilaiset bloggauskonsultit ovat haistaneet tässä markkinaraon, ja aloitteleville bloggaajille myydään kursseja ja koulutuksia, joissa paljastetaan, miten sinustakin tulee ammattimainen bloggaaja. Hyvin usein ammattimaisuus käsitetään siten, että mitä enemmän sinulla on lukijoita ja jos ulkoasu on ammattigraafikon tekemä, sitä ammattimaisempi olet. Itse kaipaisin puhetta myös etiikasta, lukijoiden kanssa käydystä vuorovaikutuksesta, bloggauksen vaikutuksesta oman urapolun kehittymiseen jne.

        Siksi paljolti Ping Helsinginkin lanseeraama termi vaikuttajamarkkinointi on kiinnostava ja tärkeä. Pienikin bloggaaja voi olla oman alansa vaikuttaja ja ammattilainen, vaikka hän ei täyttäisikään esim. niitä kriteerejä, joiden opetetaan koulutuksissa olevan ammattimaisen bloggauksen tunnuspiirteitä.

        Esim. juuri tuo, että sinulla on lukijoihisi noin henkilökohtainen suhde ja saat heiltä palautetta, on tärkeä meriitti. Tällaisiakin pointteja pitäisi ottaa esille, ei vain klikkausmääriä ja ulkoasua.

      2. Emmi Nuorgam

        Toi on jalo ajatus ja ihan mahtavaa, että Elina pystyt pitämään aina jalat maanpinnalla. Itse en esimerkiksi aina pysty. Ja luulen, että tämä keskustelu ryöpsähtää nimenomaan blogigaalojen aikaan siksi, että siitä tulee helposti niin kova ulkopuolisuuden tunne. Miksi en taaskaan saanut kutsua, miksi en ole ehdolla? Todellisuudessahan se kutsu ei tarkoita mitään eikä ehdokkuudellakaan ole merkitystä, mutta silloin jos niitä ei saa, niin on helpompi tuntea itsensä huonoksi.

        1. Savusuolaa, Janica

          Olen entistä enemmän sitä mieltä, että blogigaalat ovat perkeleestä.

          Olen kuullut niin monen ihmisen miettivän, että onko oma blogi vääränlainen ja eikö se istu tarpeeksi selvästi tiettyyn genreen, kun se ei ollut ehdolla. Ongelma on se, että genrejaot ovat jäykkiä eivätkö huomioi sisältöjen rikkautta. Nyt keskenään kisaavat bloggaajat ja tubettajat. Mitä ihmettä? Eihän urheiluskaboissakaan maratoonareita, pikajuoksijoita ja tenniksenpelaajia heitetä samalle kentälle.

          Henkilökohtaisesti olen tosi iloinen tuosta vuoden viihdyttävin -kategoriasta. Kaipaisin myös hyvien ajatusten, verbaalisuuden ja kulttuurin huomioimista. Ja sen hyvän ajattelun ei tarvitse olla sitä, että kaikki suoltaisivat jotain superraflaavia yhteiskunnallisia kannanottoja.

          Hyvät blogikolumnistit ovat vissiin se, mitä ajan tässä takaa. Ne tyypit, joiden jutut saavat nauramaan, lohduttavat ja tuovat sellaisen olon, että ”mä tiedän mistä sä puhut, ajattelin juuri tota viime viikolla”. Siis nämä arjen pienet suuret ajattelijat, rakastan heitä!

          Ja en siis tarkoita, että kaikkien pitäisi nyt alkaa suoltaa blogiinsa jotain arkiaforismeja. Toivoisin vain, että taskulampun valokeilaa heilautettaisiin siihenkin nurkkaan.

  4. Savusuolaa, Janica

    Ja lääh puuh, lisättäköön vielä, että tämä keskustelu on mielestäni hyvä ja tärkeä lukijoidenkin vuoksi. Se, että me pohdimme ääneen bloggaamisen perusteita ja mietimme, millainen sisältö on hyvää, auttaa tekemään työstä uskottavaa ja vähentää ehkä niitä heittoja, että ”bloggaaminen on turhaa höpönpöppöä, jolla piilomainostetaan ja jota kuka tahansa voi tehdä”.

    Mä koen tämän keskustelun luontevaksi, koska journalismissa tätä tehdään koko ajan. Mietitään, mikä toimii, mikä ei, miksi, mitä lukijat haluavat, mikä on tämän lehden genre ja kohderyhmä. Läpinäkyvä kehitystyö ja pohtiminen osoittaa yleisölle, että medialla on itsesäätelykykyä ja se on yleisöstä kiinnostunut. Uskon, että tämä pätee myös blogeihin.

  5. Katja

    Olen ollut niin pihalla etten edes tiennyt blogimaailman kuohuvan. 😉 Sananen silti. Mä olen kirjoittanut blogia jo kymmenen vuotta ja blogi on elänyt ja kasvanut mun kanssa. Olen kaupallisesti kokeillut kaikenlaista. Kun aloin omasta mielestäni olla riittävän hyvä kirjoittaja, päätin ensin myydä kaupallisia yhteistöitä itse (ihan ok menestyksellä) ja sitten annoin myyntioikeudet SBM:lle, koska itse myynti vei aikaa kirjoittamiselta.

    No miten se on toiminut? Vaihtelevasti.

    Vaikeinta on pitää mielessä se, että mä olen sisältöbisneksessä, en sivulatausbisneksessä, vaikka vain jälkimmäistä mitataan. Silloin mä teen just sitä mitä haluan, kirjoitan vaikeista asioista, teen pilaa tabuista ja välillä suollan tajunnanvirtaa. Kun lukijapalautteessa sanotaan, että olen pelastanut jonkun mamman mielenterveyden, arvostan sitä paljon enemmän kuin jotain pokaalia.

    Toiseksi, mä olen halunnut pitää tämän sivutyönä, koska tämä on ainoa työ, jossa paine ei jeesaa. Stressaantuneena ei synny mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Ja ylipäätään välillä on vaiheita, jolloin ei synny mitään. Maailman hirvein tunne on se, ettei tiedä milloin seuraava postausidea päähän pälkähtää, puhumattakaan siitä, jos se olisi ainoa duuni. Mun on myös pakko pitää lomaa ja olla offline. Muidenkin kirjoitusprojektien takia.

    Kaupallisuus on loppuviimeksi vain yksi aspekti. Musta suomalaisessa blogiskenessä tehdään esimerkiksi realistisen arjen, monipuolisen naiskuvan ja yleisen armollisuuden suhteen ihan mieletöntä duunia. Ei sitä mistään muualtakaan saa. Vertaistuki <3

  6. Teris-Nina

    Musta olisi hienoa, jos bloggaamisella ei aina tarvitsisi tavoitella sitä, että siitä tulee työ. Eihän muitakaan juttuja sillä mielellä harrasteta. Itsekin aikanaan ajauduin bloggausstressiin, kun blogi sai kivasti lukijoita ja sitten en yhtäkkiä jaksanutkaan postailla entiseen tahtiin. Pikku ajatustyön päätteeksi oivalsin, että bloggaaminen on mun harrastus eikä sillä oikeastaan ole niin väliä, kuinka moni postauksia lukee tai pyydetäänkö gaaloihin tai kamppiksiin. Vaan sillä, antaako se enemmän kuin ottaa.

    Mutta sitten on tyyppejä, jotka aidosti haluaa olla bloggaajia ammatikseen tai muuten työllistyä blogin kautta. Silloinkin varmasti ahdistaa välillä, eikä itsensä julkinen myyminen mikään iisein urapolku todellakaan ole. Hatunnosto kaikille onnistuneille ja polkua vielä kiipeäville!

    Emmi, oot fiksu ja kiva. Tykkään susta. Puspus.

    1. Emmi Nuorgam

      Sepä se! Mutta voisiko sillä olla osansa, että on hyvin vähän huippubloggaajia, jotka eivät tekisi kaupallista sisältöä ja me ehkä siksi on alettu vetämään yhtäläisyysmerkki kaupallisuuden ja kiinnostavuuden välille?

  7. Puumis

    Mä olen Teris-Niinan kanssa samoilla linjoilla. Mua kosiskeltiin jokin aika sitten toiselle blogialustalle; tämä olisi tarkoittanut sitä, että tosiaan mulle oltaisiin alettu maksamaan bloggauksista, olisin saanut säännöllisin väliajoin (enemmän tai vähemmän velvoittavia) kaupallisia yhteistöitä, ja olisin myös ollut velvoitettu päivittämään blogiani joka x:s päivä.

    Mietin hetken, ja sitten kieltäydyin. Tajusin nimittäin siinä hetkessä, että en halua vaihtaa harrastusta työhön – koska olen tavallaan ylpeä siitä, että mun blogi nimenomaan ei ole kaupallinen blogi.

    Mä haluan kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, siitä, mistä haluan kirjoittaa; ja jos en halua kirjoittaa (tai kyllästyn nettiraivoon), en kirjoita. (Tämä muuten tuntuu joillekin lukijoille olevan vaikea tajuta; että en kirjoita blogia heille, vaan tavallaan itselleni. Että en ole velvollinen selittämään taustoja tai motiivejani mitenkään, ellen halua.)

    Seurasin joskus Google Analyticsin kautta lukijamääriä. Olen nyt lopettanut senkin, sillä tajusin, että ihan samalla tavalla mä kirjoittaisin, olipa niitä lukijoita yksi tai tuhat. Näköjään jo vuodesta 2013 (piti käydä tarkistamassa).

    Tämä on hyvä näin. Rakas harrastus, mutta ei velvoita_yhtään_mihinkään.

  8. Missä olet Laura?

    Mietin itsekin mitä bloggaaminen minulle on; onko se harrastus, työ vai elämäntapa. Pallottelin tätä tovin ja tulin jälleen kerran siihen tulokseen mihin aina tulen; kirjoittaminen on mulle elämäntapa (ja joo, elinkeino), bloggaaminen itsessään pelkkä helppo itseilmaisun kanava. Ja se että olen päättänyt kirjoittaa tekstini blogimuotoon, on tuonut mukanaan ystäviä, töitä ja gaalakutsuja.

    Ajattelin joskus että olisi hyvä tietää jotain hakukoneoptimoinnista ja analytiikan hyödyntämisestä. Sitten kysyin itseltäni tärkeän kysymyksen: miksi helvetissä? Toki toivon että tekstini leviäisi mahdollisimman monelle, jotta mahdollisimman moni voisi saada niistä jotain iloa. Hakukoneoptimoinnin sijaan olen todennut että tekstit leviävät toisellakin tavalla: kirjoittamalla hyvää tekstiä.

  9. Rouva Sana

    Komppaan Emmi. Todellakin, mistä ihmeestä on muodostunut käsitys, että kaikkien blogien pitäisi olla kaupallisia? Ei tod. Muun muassa Laura tuossa edellä kuvaa ja kertoo hyvin hänen bloggaamisensa taustoista. Se todellakin riittää.

    Janican tapaan hieron myrskyssä käsiäni yhteen ja hykertelen tyytyväisyydestä, sillä on aina tervettä, kun alan sisällä keskustellaan ja käydään itsekriittistä tarkastelua. Tätä ennen on (hieman kärjistäen) valinnut suloinen vain hegemonia siitä, kuinka bloggaamisen avainsanoja ovat olleet vain kaupalliset yhteistyöt, suuret lukijamassat ja blogigaalojen ehdokaslistalle pääsy. Soraääniä ei ole oikein sallittu.

    On tultu siihen pisteeseen, että rebeliä onkin se, kun bloggaaja kertoo bloggaavansa pelkästään bloggaamisen ilosta ja nauttivansa jokaisesta lukijasta, jotka hänen blogisisältönsä tavoittavat – ilman paineita.

    1. Minna -Ku ite tekee

      Mä mietin sitä, että ei kuitenkin suurin osa kaikista tuhansista ja taas tuhansista bloggaajista kirjoita blogia ihan vaan siitä bloggaamisen ilosta ja tää kaupallisuuden ja blogigaalojen ehdokaslistoille pääsy ongelma vaivaa vaan pientä murto-osaa bloggaajista? Just meitä semiammatillisesti bloggaavia, jotka ei oikein tiedä että mihin jengiin ne kuuluu. Koska kun lukee pieniä blogeja, niin niissä on ihan eri meininki. On vielä sitä perään kuulutettua yhteisöllisyyttä ja vaatimattomampaa visuaalisuutta ja päiväkirjamaisuutta. Ei se musta ole hävinnyt, jos tarkastellaan koko genreä, eikä vaan niitä gaalablogeja.

  10. Anna-Maria K

    Tää oli hyvä. Mä olen kirjoittanut vuodesta 2008 mutta mun kaupallisuus on tositosi pientä ja harvinaista. Ja se on ollut mulle joskus tosi vaikea sietää koska koin samalla tavalla kuin sinä. Että on sitten vasta vakavasti otettava kun tekee blogia työkseen. No. Nyt koen onneksi toisin. Olen ihan vakavasti otettava silti.

Vastaa käyttäjälle Minna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.