Antaisitko sinä luvan pahoinpidellä oman lapsesi?

Kaupallinen Yhteistyö: World Vision

Tehdäänpä heti ensimmäiseksi yksi asia selväksi: Thaimaan seksiloma tai tyttöjen silpomisen tuomitseminen eivät tarkoita, että kannattaisin sen enempää Senegalin seksilomia tai poikien silpomistakaan. Viime viikkoiseen panolomakirjoitukseen liittyen sain jälleen viestejä siitä, että myös naiset ylläpitävät seksikauppaa ja hurskastelen, kun en kirjoita siitä. Väitteeseen voisi vastata vaikka miten pitkästi, mutta tyydyn vastaamaan hyvin lyhyesti: yhdestä tasa-arvo-ongelmasta kirjoittaminen ei tee muita sen hyväksyttävämmäksi. Koska naisiin kohdistuva (rakenteellinen) epätasa-arvo koskettaa myös itseäni, on luonnollista kirjoittaa pääasiassa siitä. Siihen on helpointa samaistua ja sen ilmenemismuodot ymmärtää. Niin minun, kuin myös valtaosan teistä.

Naisten arvostus ja kehollinen itsemääräämisoikeus ovat kuitenkin aiheuttaneet unettomia öitä viime kuukausina seksilomien lisäksi myös muista syistä.

Joulun tienoossa ajauduin kuuntelemaan Mari Mannisen Yhden lapsen kansan ja katselemaan ensin The Crownin, sitten Call the Midwifen ja kolmantena La Chicas Del Cablen Netflixistä. Vaikka kaikki kolme sarjaa ovat ensisijaisesti viihteellisiä ja visuaalisesti upeita, yhdistää niitä ja Mannisen kirjaa vahva naisten yhteiskunnalliseen rooliin liittyvä tarina. On ollut häkellyttävää tajuta, miten vähän aikaa sitten Lontoon köyhimmissä osissa hyväksyttiin ehkäisyn käyttäminen tai miten me olemme kääntäneet katseemme pois, kun Kiinassa on vielä 2000-luvulla pakkoabortoitu sikiöitä tai tapettu vauvoja.

Voi kuulostaa vähän naiivilta, mutta vasta näiden myötä olen alkanut aidosti ymmärtää, ettei esimerkiksi seksin vapautuminen ole ollut mikään läpihuutojuttu tai ihansama sen ajan ihmisille. Seksi ja seksuaalisuus ovat olleet – ja isossa osassa maailmaa ovat edelleen – vallankäytön ja hallinnan välineitä. Tuudittaudumme usein ajattelemaan, että seksiin liittyvä vallankäyttö on vain kolmansien maiden ongelma, mutta silloin olemme joko tyhmiä tai sokeita. Ei tarvitse mennä kuin Irlantiin, jossa järjestetään nyt, siis vuonna 2018, kansanäänestys abortin laillistamisesta ja keskustellaan siitä, pitäisikö abortti sallia esimerkiksi raiskauksen tai insestin jälkeen. Yhteiskunta, jossa naisen seksuaalisuudesta ja kehosta päättää joku muu ei voi olla yhdenvertainen tai oikeudenmukainen. Ei vaikka tytöillä kuinka olisi mahdollisuus käydä koulussa tai saada samaa palkkaa.

Kylän naiset kuorivat perunoita rituaalia edeltäväksi illalliseksi. / Women of the village are peeling potatoes for the ritual dinner.

Kun viime keväänä kirjoitin Pelasta Pimppi -kampanjasta, olin monta viikkoa lamaantunut. Päiväkoti-ikäisten tyttöjen sukuelinten silpominen saa edelleen voimaan pahoin ja oman viisivuotiaan tyttären silpomisen kuvitteleminen alkaa pyörryttää. Kylmää ajatella, että Suomessa on kulunut jo yli 20 vuotta siitä, kun avioliiton sisäinen raiskaus on kriminalisoitu, mutta Länsi-Kenian tytöt kärsivät edelleen rajua fyysistä väkivaltaa jo pienestä pitäen.

Kun viime vuonna ajattelin asiaa vain pöyristyneen pahoinvoinnin kautta, on ilmiö saanut vuoden aikana uusia värejä. En edelleenkään millään tasolla hyväksy silpomista, en edes pahimmissa painajaisissani, mutta olen alkanut ymmärtää, miten tärkeä perinne ja riitti silpominen on. On jokseenkin pelottavaa tajuta, etteivät silpomiskulttuuria ylläpitävät kylän vanhimmat, opettajat, naiset ja äidit toimi ollakseen pahoja, vaan rakkaudesta – ja tietämättömyydestä. Vuosikymmenien perinteitä vastaan kapinoiminen ei ole ihan yksinkertaista (ja hei meillä täällä lintukodossa kapinointi koskee yleensä jotain ninkin vaikeaa kuin vaikka joulun viettoa!), mutta oikeanlaisella koulutuksella, avulla ja tuella asenteita voidaan muuttaa.

Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös silpomiseen liittyviä asenteita muutetaan parhaiten koulutuksen ja valistuksen keinoin. Kyyneleet silmissä luin Cheptoi Losokolianin ajatuksia World Visionin sivuilta ja yritin ymmärtää, miltä tuntuu synnyttää niin usein lähes kuolleita tai pahasti vammautuneita lapsia, että niille on luotu kokonaan oma sanastonsa. Tai millaista on synnyttää lasta viikko vain siksi, että vagina on lapsena ommeltu umpeen tai menettää oma lapsi silpomisen aiheuttamien komplikaatioiden vuoksi.

Ympärileikkausta ennen tytön äiti leikkaa tyttärensä hiukset ja kulmakarvat maidolla ja partaterällä. Tytär ei saa poistua talosta ennen tai jälkeen ympärileikkauksen. / Before the circumcision the mother will cut all the hair from her daughter with milk and a razor blade. The girl is not allowed to go out before or after the circumcision.

Ihmiskohtalot tuntuvat tietysti meistä täysin utopistisilta ja uskomattomilta. Tekee mieli kieltää kaikki ja nostaa kädet pystyyn – on meilläkin täällä omat ongelmamme! Mutta toisaalta taas äitiys on äitiyttä ihan joka puolella. Ennen omien lasten syntymää oli vaikea tajuta, miten herkäksi jokainen äitiyteen liittyvä tarina tekee ja viime viikot olen itkenyt auton ratissa, ruuhkabussissa ja keskellä Utsjoen tunturimaisemaa kun olen yrittänyt ymmärtää näitä kiinalaisia ja kenialaisia äitejä, jotka sallivat oman lapsensa pahoinpitelyn.

Pöyristymisen ja pahoinvoinnin lisäksi meillä on onneksi mahdollisuus auttaa tekemään muutos. Losokolian on vain yksi esimerkki naisesta ja äidistä, joka on World Visionin avulla päässyt irti silpomisrituaaleista ja auttaa nyt muita yhteisönsä naisia tekemään saman. On voimaannuttavaa lukea tarinoita, joissa entiset silpojat ovat ymmärtäneet tekojensa vahingollisuuden tai joissa kylän vanhimmat kampanjoivat väkivallattomien aikuistumisrituaalien puolesta.

Mutta ne eivät vielä riitä. Jotta saamme lukea näitä tarinoita vielä sadoittain tai jopa tuhansittain lisää, tarvitaan paljon työtä ja tukea! Jotta World Visionin työ Sookin alueella voi jatkua myös tulevaisuudessa, pitää meidän lahjoittaa World Visionille rahaa Pelasta Pimppi -kampanjaan myös tänä vuonna. Viime vuonna me muuten teimme keräysenkat ja toivon tosi kovasti, että näin tapahtuisi myös tänä vuonna!

Kampanjasivustolla voi lahjoittaa vapaavalintaisen summan rahaa ja osallistua voi myös lähettämällä 10€ arvoisen tekstarin AUTAN numeroon 16499. Itse lupaan lahjoittaa kampanjalle kymmenen euroa jokaista tämän postauksen lukenutta tuhatta lukijaa kohtaan, eli auttaa voit myös levittämällä sanaa kampanjasta!

Tekstin kuvituksena on käytetty Meeri Koutaniemen valokuvia. Koutaniemen kuvasarja silvottujen tyttöjen päivästä palkittiin Vuoden 2013 parhaana ulkomaanreportaasina. Tuomaristo totesi valinnassaan seuraavaa: ”Yksi kuvajournalismin perustehtävistä on kääntää etuoikeutettujen katseet kärsiviin, vaikka pahan katsominen joskus sattuu. Kidutuksen dokumentointi ei ole ihmisarvon riistämistä.” Kaikki kuvat voi katsoa Meerin sivuilta ja olen saanut luvan niiden käyttämiseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.