Elämäntaito-oppaat kehottavat ottamaan jokaisen virheen ja mokan lahjana. Mahdollisuutena oppia itsestä ja kehittyä entistä paremmaksi ihmiseksi. LinkedInissä tavallisestakin myyntimiehestä kuoriutuu Paulo Coelhon vertainen aforismiautomaatti, joka muuttaa henkilökohtaiset heikkoudet vahvuuksiksi ja jonka jokaisessa palaverissa on mahdollisuus maailmoja muuttaviin oivalluksiin.
Kroonisesti kaikkea tekemäänsä häpeävälle ylisuorittajalle nämä oivallukset ovat kuitenkin ihan yhtä tyhjän kanssa. (Saatana että voi tämänkin tekstin kirjoittaminen hävettää.)
Olen ylisuorittaja. Odotan itseltäni huomattavasti enemmän kuin multa ja asetan itselleni tavoitteita, joiden toteutuminen vaatisi itseni kloonaamista kerran tai jopa kaksi. Eikä pelkkä tavoitteisiin pääseminen riitä, vaan vaadin itseltäni virheettömiä suorituksia. Toisinaan tämä mokaamisen pelko estää edes yrittämästä. Yksinyrittäjyys oikein ruokkii häpeän kierrettä. Kun kukaan ei istu vastapäätä sanomassa, että helvetin hyvin tehty, ei onnistumisiin kiinnitä huomiota.
Tämä on jollain tasolla sukua sille, etten uskalla unelmoida ääneen. Ihmisillä on usein sellainen kuva, että uskallan tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta se on vale.
Viime aikoina olen kadehtinut erityisen paljon ystävääni Tiiaa, joka uskaltaa surra pettymykseen päättynyttä parisuhdetta ja itkeä instastoorissa, ilakoida syntymäpäivistään tai juhlia juuri julkaistua kirjaansa. En itse kehtaa tehdä mitään näistä.
En kehtaa kertoa kirjoittaneeni Sankaritarinoihin satuja, vaan ajattelen, että nekin olisi voinut kirjoittaa joku taitavampi, joku oikea kirjailija. En kehtaa kertoa kotona puolisolleni, miten paljon harmittaa, kun oma isä vanhenee ja sairastaa yksin yli tuhannen kilometrin päässä. En kehtaa sanoa treffit toistuvasti peruvalle ystävälle miten surulliseksi siitä tulen. Ajattelen mielipuolisen paljon sitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, mutta sitäkään en kehtaa sanoa ääneen. Sen sijaan kirjoitan sen tänne blogiin, mikä sekin hävettää, kun juurihan kerroin lopettaneeni blogin kirjoittamisen.
Rakastan työtäni, sen vapautta ja mahdollisuutta valita. Samaan aikaan vihaan sen tuomaa irrallisuuden tunnetta. En kuulu mihinkään, en ole osa mitään yhteisöä. En tiedä millaista on kokea itsensä joka päivä tervetulleeksi ja tiiviiksi osaksi jotakin jengiä. Jotta omista onnistumisista tai epäonnistumisista saisi jotakin irti, pitäisi niitä pystyä käsittelemään jonkun kanssa. Pitäisi olla kaikupohjaa, joka kertoo, että moka on minimaalinen. Taannoin julkaisin erään asiakkaan instatilillä kuvan, jonka kuvatekstin pystyi tulkitsemaan halutessaan erittäin väärin ja arvaatte varmaan, miten se Internetissä tulkittiin. Velloin kuvan aiheuttamassa häpeän ja ammattitaidottomuuden tunteessa viikon, sillä kukaan ei ollut vierelläni sanomassa, että come on, se on vain yksi kuva sen päivän 95 miljoonan instapostauksen joukossa.
Haluaisin uskaltaa olla enemmän minä. Haluaisin uskaltaa olla herkempi, avoimempi ja ylpeämpi onnistumisistani. Yritän jatkuvasti laskea rimaa alemmas ja olla vähemmän pettynyt itseeni, mutta jumankauta se on vaikeaa. Kaapissani on ollut kohta kolme kuukautta shampanjapullo odottamassa sitä, että juhlisin sekä julkaistua kirjaa että uutta työtäni Ylen toimittajana, mutta en ole kehdannut kutsua ketään juhlimaan. Etten nyt vaan vaikuttaisi siltä, että luulen itsestäni liikoja.
Tai vielä pahempaa, ettei kukaan tulisi ja kehuisi, se nyt vasta noloa olisikin.
Missä olet Laura?
Tämä on jännä ilmiö. Mulle näyttäydyt äärimmäisen ammattitaitoisena tyyppinä, etkä ainoastaan siksi että osaisit kaiken jo valmiiksi, vaan siksi että ryhdyt alati uusiin juttuihin.
Mummoni sanoi joskus, että parhaimpiakin tyyppejä on hyvä kehua. Koska jos kaikki ajattelevat että kyllähän se nyt tietää olevansa hyvä, lopulta kukaan ei enää sano sitä ääneen.
Emmi
Mummosi on erittäin oikeassa. En tiedä onko kaiken uuden tekeminen ammattitaitoista vai kertakaikkisen tyhmää ja yllytyshullua. ????
Monica
Kuvasit, Emmi, jälleen kerran julkisesti sen, mitä itse pyöritän pääni sisällä. Sinulla vain on pokkaa nostaa kissa pöydälle, sanoittaa esiin epämiellyttävät asiat. Vaikeaa kohti meneminen ja rehellisesti myöntäminen johtaa oman kokemukseni mukaan vapautumiseen tai ainakin mietteet voivat asettua mittasuhteisiin. Päälle päin ei tuollaista häpeän taakkaa sinusta näy. Itse mietin välillä harmistuneena kuinka paljon voimavaroja häpeä kuluttaa. Toivottavasti poksautat pian kuplajuoman juhlistaaksesi upeita tekojasi ja hienoja saavutuksiasi. Olet rohkea ja älykäs. Voimistat myös muita esimerkilläsi ❤️
Emmi
Voi kiitos Monica, löydät kyllä aina ne oikeat sanat. ❤️
Sari
Mahtava kirjoitus.
Tuttuja mietteitä itsellenikin.
Mä olisin halunnut juhlia valmistumistani, mutta hävetti – ei kai se nyt ole juhlimisen arvoista.
Tuli ensimmäinen kirja, tuli kahdeksas kirja ja mitään niistä en ole juhlinut, kun ei kai se nyt ole niin merkityksellistä.
Harmittaa, että häpeä itsestä ja omasta kelvollisuudesta on estänyt nauttimasta niistä isoistakin hetkistä.
Emmi Nuorgam
Etkö todella? Uskomatonta, nyt mää lupaan juhlia jos sääkin vähintään kilistelet kaikelle tälle!
Maria
Moi Emmi. Kun oma itsetuntoni oli pohjalukemissa, tilanteessa jossa olin vasta eronnut, menettänyt työni ja elätin perhettäni yhteiskunnan tuilla, olin tietenkin masentunut mutta ennen kaikkea häpeissäni koko sopasta. Kuulin silloin häpeätutkija Brene Brownin teoksista ja sain niistä valtavasti lohtua ja työkaluja. Brenen lämmin mutta no bullshit -henkinen tyyli käsitellä asioita on humoristinen ja voimaannuttava ja toimii erityisesti Brenen itsensä kertomana tai lukemana. Jos saat jostain käsiisi tämän nauhoituksen Brenen luentosarjasta, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan (taitaa löytyä esim Audiblesta) https://www.amazon.com/Power-Vulnerability-Teachings-Authenticity-Connection/dp/B00D1Z9RFU/141-6833698-0046151 . Vietin Brenen ”seurassa” melkein kokonaisen kesän, välillä ääneen nauraen, välillä kyyneliä vuodattaen, ja vaikka en voi väittää häpeäntunteitteni kadonneen kokonaan, opin tulemaan toimeen niiden kanssa aika paljon paremmin.
Emmi Nuorgam
Kiitos Maria, tämä täytyy ottaa kuunteluun! 🙂
Jussi Olavi Jokinen
Erinomaisen hyvä kirjoitus ja hyvin sanoitettu tuota meitä kaikkia riipivää häpeän tunnetta. Itselleni Moka on lahja -lausahdus on hyvinkin tuttu improvisaatioteatteripiireistä. Se on noussut ehkä kaikista tärkeimmäksi ja laajimmin levinneeksi viisaudeksi myös impropiirien ulkopuolella. Väittäisin myös, että se on helppo ymmärtää ja soveltaa väärin. Kun kaatuu naamalleen kuralätäkköön, on hyvin vaikea ajatella, että moka on lahja.
Itse ajattelen, että jokainen moka ei sinänsä ole itseisarvollisesti arvokas opetus meille, vaan viisaus kiteytyy siihen miten minä suhtaudun muiden mokiin ja miten ympärilläni olevat ihmiset suhtautuvat minun mokiini. Moka nimittäin ei enää ole moka, jos ympärilläni on joukko ihmisiä auttamassa ja tekemässä tästä mokasta sen lahjan.
Impronäyttämöllä yksikään kohtaus ei mene eteenpäin, jos rinnallasi on joukko ihmisiä tuomitsemassa, syyllistämässä ja sanomassa, että ”Ei tämän noin pitänyt mennä”. Mutta sen sijaan näyttämöllä tapahtuu taikaa, jos jokaisen ”mokan” sattuessa ympärilläsi olevat ihmiset tukevat ja rohkaisevat ja osoittavat sanoilla ja teoilla, että juuri noin tämän kohtauksen pitikin mennä.
Arkielämässä meidän ei tarvitse ylistää toinen toistemme epäonnistumisia, vaan nostaa toinen toisiamme koko ajan ylemmäs. Pitää rohkaista toisiamme unelmoimaan ja kannustaa tekemään sitä taikaa ihan jokapäiväisessä elämässä.
Emmi Nuorgam
Hirveän hyvin sanottu! Ja ehkä minäkin vuodessa olen sen verran kasvanut, etten enää häpeä ihan kaikkea. Toivottavasti ainakin!