”Moka on lahja” ei lämmitä silloin, kun kroonisesti häpeää kaikkea

Elämäntaito-oppaat kehottavat ottamaan jokaisen virheen ja mokan lahjana. Mahdollisuutena oppia itsestä ja kehittyä entistä paremmaksi ihmiseksi. LinkedInissä tavallisestakin myyntimiehestä kuoriutuu Paulo Coelhon vertainen aforismiautomaatti, joka muuttaa henkilökohtaiset heikkoudet vahvuuksiksi ja jonka jokaisessa palaverissa on mahdollisuus maailmoja muuttaviin oivalluksiin.

Kroonisesti kaikkea tekemäänsä häpeävälle ylisuorittajalle nämä oivallukset ovat kuitenkin ihan yhtä tyhjän kanssa. (Saatana että voi tämänkin tekstin kirjoittaminen hävettää.)

Olen ylisuorittaja. Odotan itseltäni huomattavasti enemmän kuin multa ja asetan itselleni tavoitteita, joiden toteutuminen vaatisi itseni kloonaamista kerran tai jopa kaksi. Eikä pelkkä tavoitteisiin pääseminen riitä, vaan vaadin itseltäni virheettömiä suorituksia. Toisinaan tämä mokaamisen pelko estää edes yrittämästä. Yksinyrittäjyys oikein ruokkii häpeän kierrettä. Kun kukaan ei istu vastapäätä sanomassa, että helvetin hyvin tehty, ei onnistumisiin kiinnitä huomiota.

Tämä on jollain tasolla sukua sille, etten uskalla unelmoida ääneen. Ihmisillä on usein sellainen kuva, että uskallan tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta se on vale.

Viime aikoina olen kadehtinut erityisen paljon ystävääni Tiiaa, joka uskaltaa surra pettymykseen päättynyttä parisuhdetta ja itkeä instastoorissa, ilakoida syntymäpäivistään tai juhlia juuri julkaistua kirjaansa. En itse kehtaa tehdä mitään näistä.

En kehtaa kertoa kirjoittaneeni Sankaritarinoihin satuja, vaan ajattelen, että nekin olisi voinut kirjoittaa joku taitavampi, joku oikea kirjailija. En kehtaa kertoa kotona puolisolleni, miten paljon harmittaa, kun oma isä vanhenee ja sairastaa yksin yli tuhannen kilometrin päässä. En kehtaa sanoa treffit toistuvasti peruvalle ystävälle miten surulliseksi siitä tulen. Ajattelen mielipuolisen paljon sitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, mutta sitäkään en kehtaa sanoa ääneen. Sen sijaan kirjoitan sen tänne blogiin, mikä sekin hävettää, kun juurihan kerroin lopettaneeni blogin kirjoittamisen.

Rakastan työtäni, sen vapautta ja mahdollisuutta valita. Samaan aikaan vihaan sen tuomaa irrallisuuden tunnetta. En kuulu mihinkään, en ole osa mitään yhteisöä. En tiedä millaista on kokea itsensä joka päivä tervetulleeksi ja tiiviiksi osaksi jotakin jengiä. Jotta omista onnistumisista tai epäonnistumisista saisi jotakin irti, pitäisi niitä pystyä käsittelemään jonkun kanssa. Pitäisi olla kaikupohjaa, joka kertoo, että moka on minimaalinen. Taannoin julkaisin erään asiakkaan instatilillä kuvan, jonka kuvatekstin pystyi tulkitsemaan halutessaan erittäin väärin ja arvaatte varmaan, miten se Internetissä tulkittiin. Velloin kuvan aiheuttamassa häpeän ja ammattitaidottomuuden tunteessa viikon, sillä kukaan ei ollut vierelläni sanomassa, että come on, se on vain yksi kuva sen päivän 95 miljoonan instapostauksen joukossa.

Haluaisin uskaltaa olla enemmän minä. Haluaisin uskaltaa olla herkempi, avoimempi ja ylpeämpi onnistumisistani. Yritän jatkuvasti laskea rimaa alemmas ja olla vähemmän pettynyt itseeni, mutta jumankauta se on vaikeaa. Kaapissani on ollut kohta kolme kuukautta shampanjapullo odottamassa sitä, että juhlisin sekä julkaistua kirjaa että uutta työtäni Ylen toimittajana, mutta en ole kehdannut kutsua ketään juhlimaan. Etten nyt vaan vaikuttaisi siltä, että luulen itsestäni liikoja.

Tai vielä pahempaa, ettei kukaan tulisi ja kehuisi, se nyt vasta noloa olisikin.