Miksi kertoisin kaikille olevani masentunut?

Olen viimeisten viikkojen aikana kuullut lukemattomia kertoja olevani rohkea, kun kerron julkisesti olevani masentunut. Niin kai jollain mittapuulla olenkin. Jos rohkeutta mitataan sillä, miten paljon jokin asia pelottaa, niin siinä tapauksessa olen ehdottomasti rohkea. Mietin todella pitkään, että kehtaanko tulla asian kanssa julkisuuteen. Punnitsin ja pohdin. Mittailin itseäni ja yleistä asenneilmapiiriä ja lopulta tulin siihen tulokseen, että niin kauan kun joudun edes miettimään asiaa, on vastaus ehdottomasti kyllä. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa kerroin, oli suurin huoleni häpeä ja pelko siitä, mitä muut ihmiset sanoisivat.  Tajusin, että antamalla tuon pelon hallita itseäni, olisin mukana piilottelemassa mielenterveysongelmia. Sairauteni salaaminen olisi itselleni ollut yhtä kuin sen häpeällisyyden myöntäminen, enkä enää jaksa hävetä. Jokin aika sitten anoppini sanoi, että en olisi voinut valita mitään muuta kuin avoimuuden, sillä sellainen minä ihmisenä olen. Se oli paitsi todella ihanasti sanottu, myös totta. En nimittäin ole kovin hyvä kertomaan puolikasta totuutta. Keväällä, kun parisuhdekriisini oli kaikista akuuteimmillaan, voin todella huonosti. Huonosti siksi, että luottamus parhaaseen ystävääni oli katkolla, mutta myös siksi, etten voinut puhua siitä kenellekään. Vaikka kuinka yritin rimpuilla avioliitosta pois, halusin silti kunnioittaa puolisoni pyyntöä siitä, etten käsittelisi asiaa julkisesti. Tuolloin loin ympärilleni kuplan, jonka sisällä elin. Kuplan seinät eivät päästäneet läpi tunteita, eivät hyviä …

Toinen tuotantokausi

Jos masennus olisi Netflixin alkuperäissarja, alkaisi nyt odotetun toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso. Koska se ei ole, alkaa nyt kesäuusinta remonttiohjelmasta, jota kukaan ei alunperinkään halunnut katsoa. Ensimmäinen kerta oli helpompi, tai sitten en vaan muista siitä mitään. Ei ehkä helpompi läheisilleni, mutta helpompi itselleni. Silloin kaikki oli mahdollista ja paraneminen virtaviivaista. Nyt olen sairas, sitten otan lääkkeeni, seuraavaksi olen terve. Toisella kierroksella tietää jo, että varmaa on vain kaiken epävarmuus. Masennus on eri asia kuin murtunut pikkuvarvas. Muistan edelleen hetken, jolloin tajusin, että salonkikelpoisesta masennuksesta kerrotaan jälkikäteen sankaritarinoita. Näin selvisin, tämän opin, nyt kaikki on toisin. Kerran suorassa televisiolähetyksessä minulta kysyttiin, että miten selätin synnytysmasennuksen. Vastasin, että en tiedä, koska en ole varma olenko selättänyt sen. Haastattelija hämmentyi. Vastaukseni ei kuulunut kaanoniin, jota mielenterveyteen liittyvistä sairauksista kerrotaan. Ensimmäinen kerta oli helpompi myös siksi, että silloin sairaudelle oli selitys. Olin synnyttänyt, olin väsynyt, tunsin olevani yksin. Synnyttäneen naisen hormonitoiminta on vinksinvonksin, sehän nyt on selvä. Mutta mikä selitykseni tällä kertaa olisi? Ihana perhe, kiinnostava työ, kaunis koti? Viime syksyn omakantatiedoissani lukee ”masennustila, ei halua lääkitystä, uskoo pärjäävänsä, on lähdössä lomalle”. Vietin kuukauden Espanjassa, palasin tammikuussa vakaaseen työpaikkaan ja luultavasti uskoinkin pärjääväni. Sen verran annoin periksi, että varasin ajan seksuaaliterapiaan. Ajattelin, että …

Kun lapsi vihaa askartelemaani joulukalenteria, saan syyttää siitä vain itseäni

Elämäni oli vielä viime viikolla hirvittävän helppoa. Kuljin markettien käytäville kasattujen suklaakalenterikasojen ohi helpottuneena siitä, ettei minun tänä vuonna tarvitsisi osallistua moiseen humpuukiin. Ajattelin, että kalenterivouhotus, tonttujen paketit ja joulupukin kirjeet olivat omaa keksintöäni, eivätkä lapset osaisi kaivata mitään näistä. Tänä vuonna me emme osallistuisi tähän kulutushysteriaan.

Somevaikuttaja ei halua olla journalisti

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström kirjoitti viime viikon Journalistiin kolumnin, jossa kertoi osallistuneensa PING Helsingin tilaisuuteen ja kertoneensa somevaikuttajille kolme hyvää uutista. Uutiset kuuluivat seuraavasti: journalistin ohjeita saavat noudattaa kaikki, JSN:n jäseneksi voi hakeutua millainen media tahansa ja digivero laskee ensi heinäkuussa 24 prosentista kymmeneen prosenttiin. Kolumnissa Grundström totesi, ettei kukaan somevaikuttajista hurrannut eivätkä vaikuttajat halunneetkaan sankoin joukoin ryhtyä journalisteksi. Koska järjestin tapahtuman ja satun tietämään miksi hurraa -huutoja ei kuulunut, niin lienee velvollisuuteni avata asiaa. PING Studio, johon Grundström osallistui, oli osa Mediapoolin ja PING Helsingin yhteistyötä. Tuon yhteistyön tavoitteena on löytää keinoja, joilla varmistetaan luotettava tiedonvälitys myös kriisitilanteissa ja toisaalta vahvistaa vaikuttajien vastuuta tiedon jakajana. Projekti on syntynyt todellisesta tarpeesta: tällä hetkellä vaikuttajamarkkinointia säätelevät eri organisaatioiden ohjeet, mutta vastuuseen markkinoinnin ulkopuolella ei juurikaan oteta kantaa. Kirjoitin PING Helsingille aiheesta artikkelin muutama viikko sitten ja sen voit lukea täältä. Meidän tehtävänämme on siis ollut selvittää, millaiseksi somevaikuttajat kokevat oman vastuunsa, miten heihin yritetään vaikuttaa ja millaisten haasteiden kanssa he painivat. Syksyn aikana käydyissä keskusteluissa ovat toistuneet samat teemat: tiedon luotettavuuden arviointi on haastavaa, eikä yhtenäisiä pelisääntöjä esimerkiksi faktantarkistukseen ole. Näitä teemoja käsiteltiin Studiossa useasta eri näkökulmasta. Somevaikuttaja ei voi olla journalisti No, miksi sitten vaikuttajat eivät hurranneet Grundströmin …

”Moka on lahja” ei lämmitä silloin, kun kroonisesti häpeää kaikkea

Elämäntaito-oppaat kehottavat ottamaan jokaisen virheen ja mokan lahjana. Mahdollisuutena oppia itsestä ja kehittyä entistä paremmaksi ihmiseksi. LinkedInissä tavallisestakin myyntimiehestä kuoriutuu Paulo Coelhon vertainen aforismiautomaatti, joka muuttaa henkilökohtaiset heikkoudet vahvuuksiksi ja jonka jokaisessa palaverissa on mahdollisuus maailmoja muuttaviin oivalluksiin. Kroonisesti kaikkea tekemäänsä häpeävälle ylisuorittajalle nämä oivallukset ovat kuitenkin ihan yhtä tyhjän kanssa. (Saatana että voi tämänkin tekstin kirjoittaminen hävettää.) Olen ylisuorittaja. Odotan itseltäni huomattavasti enemmän kuin multa ja asetan itselleni tavoitteita, joiden toteutuminen vaatisi itseni kloonaamista kerran tai jopa kaksi. Eikä pelkkä tavoitteisiin pääseminen riitä, vaan vaadin itseltäni virheettömiä suorituksia. Toisinaan tämä mokaamisen pelko estää edes yrittämästä. Yksinyrittäjyys oikein ruokkii häpeän kierrettä. Kun kukaan ei istu vastapäätä sanomassa, että helvetin hyvin tehty, ei onnistumisiin kiinnitä huomiota. Tämä on jollain tasolla sukua sille, etten uskalla unelmoida ääneen. Ihmisillä on usein sellainen kuva, että uskallan tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta se on vale. Viime aikoina olen kadehtinut erityisen paljon ystävääni Tiiaa, joka uskaltaa surra pettymykseen päättynyttä parisuhdetta ja itkeä instastoorissa, ilakoida syntymäpäivistään tai juhlia juuri julkaistua kirjaansa. En itse kehtaa tehdä mitään näistä. En kehtaa kertoa kirjoittaneeni Sankaritarinoihin satuja, vaan ajattelen, että nekin olisi voinut kirjoittaa joku taitavampi, joku oikea kirjailija. En kehtaa kertoa kotona puolisolleni, miten paljon harmittaa, kun oma isä vanhenee …

Nämä saattavat olla jäähyväiset

Joskus, kun on oikein kauan yrittänyt korjata jotain, saattaa havahtua siihen, ettei yritä enää siksi, että haluaa, vaan siksi, että täytyy. Siksi, että joku muu odottaa sitä tai pahimmassa tapauksessa siksi, että kuvittelee jonkun muun odottavan sitä. 

Näin valehtelen netissä

Sain viikonloppuna hyvin arvovaltaista postia Islannista. Satu muistutti, että olen joskus kutsunut itseäni bloggaajaksi ja rakentavalla tavalla kannusti minua ja muutamaa muuta veteraanibloggaajaa avaamaan selaimen ja muistelemaan, että miten tämä homma oikeastaan toimikaan. Suomeksi sanottuna siis heitti blogihaasteella. Ja koska haasteen kysymykset ovat niin huvittavia, en voinut olla tarttumatta tähän. 1. Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa. Naurahdin. Kun olen viime päivinä instastooreillut mm. Veijon Kokkitykkiä ja pälkäneläistä lihapiirakkaa, ei näitä voi oikein hyvällä tahdollakaan kutsua someystävällisiksi. Itseasiassa, kun nyt oikein mietin, niin usein saattaa käydä ihan päinvastoin: menen paikkoihin, joissa on ihanaa, mutta en sitten postaakaan niistä. Näin kävi esimerkiksi viime viikolla Tallinnassa – illallinen olisi mennyt pieleen, jos olisin keskittynyt somettamiseen – ja muutama kuukausi sitten C:ssä. Annokset olivat niin jumalaisen kauniita ja herkullisia, että puhelimen ottaminen käteen olisi vain pilannut elämyksen. Somelle on aikansa ja paikkansa, mutta usein ne paikat eivät ole niitä kaikista ihanimpia. 2. Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia. Tunnustan. Keväällä stailasin kuvan, jossa oli yhteistyökumppanilta saatu roseviinipullo ja viime vuonna stailasin kuvan, jonka otin pakastepelmenipostaukseen. 3. En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä. Haha, enpä. Otan itsestäni …

Miesten Suomi on tasa-arvoisempi kuin naisten Suomi

Kaupallinen yhteistyö: Sosiaali- ja terveysministeriö Kun sain muutama viikko sitten kutsun Tasa-arvobarometri 2017 julkistustilaisuuteen, oli fiilikseni ristiriitainen. Toisaalta toivoin, että kommenttipuheenvuoroni sisältö voisi olla se, että tasa-arvo vihdoin toteutuu ja näkyy ihmisten asenteissa. Toisaalta tiesin, ettei se tule pitämään paikkaansa.

Kesän paras viikonloppu

Taste of Helsinki. Oi, rakas Taste of Helsinki. En ole ihan varma, kuinka monta kertaa me eilen huokailimme, että TOH on kiistatta kesän paras festari ja viikonloppu. Siinä on kaikki täydellisen tapahtuman aineet: älyttömän hyvää ruokaa, paljon viiniä, lyhyt kotimatka eikä paineita siitä, että pitäisi tuhlata syömiskapasiteettiaan mihinkään sellaiseen, mikä jälkikäteen kaduttaisi. Taste of Helsinki Ambassadorina sain myös syödä ja juoda ilmaiseksi, joten se tekee tapahtumasta vielä noin 300 kertaa paremman – jos mahdollista. Joka vuosi TOH:issa on ollut jokin selkeä trendi ja viime kirjoituksessa veikkasin tämän vuoden voittajiksi vohveleita. Pakko kuitenkin sanoa, että olin pahasti väärässä. Etukäteen hehkutettu Nollan sienivohveli ei päässyt itse tapahtumassa edes annosten kärkikymmenikköön. Rasvaisen pehmeä vohveli oli nimittäin muuttunut keksiksi, eikä se tehnyt enää samalla tavalla vaikutusta. Myös Mouhijärven tryffelijuusto tuntui unohtuneen jonnekin. Sen sijaan tämän vuoden parhaat annokset olivat, itseasiassa vähän yllättäenkin, kasvisruokaa. Fabrikin risottopallo, Olon friteerattu kukkakaali, Latvan peruna-merilevävaahto ja Winon kauden kasvikset olivat kaikki päräyttävän hyviä annoksia. Itseasiassa nyt kuvia katsoessa tajusin, että en tainnut itse tilata yhtäkään liha-annosta, eivätkä muilta maistamani annokset tehneet kovinkaan suurta vaikutusta. Keskityin siis kasviksiin ja kalaan, josta on pakko mainita vielä Olon yuzumarinoitu siika ja Winon punakampelarillette, jotka veivät kielen mennessään. Jälkkäreistä seurueeni arvioivat parhaaksi Skyn …

Sky tuo Taste of Helsingin lautasille palan lappia

Kyllä te tiedätte, että suhtaudun ”lapin eksotiikkaan” ja sen hyödyntämiseen bisneksessä erittäin varauksella. Ei ole kerta tai edes kymmenen, kun lappilainen mystiikka on tarkoittanut mitä-tahansa-riistaa lautasella tai sinne tänne ripoteltuja neljän tuulen lakkeja. Kun Lapland Hotel avasi muutama vuosi sitten Tampereelle hotellin ja ravintola Dabbalin, olin epäluuloinen. Vielä avajaisissa pyörittelin silmiäni, kun nokinaamainen shamaani halusi ennustaa minulle kädestä, mutta onneksi shamaaneja ei sen koommin ole Tampereella nähty. Dabbal on nimittäin yksi parhaista, ellei paras, Tampereen hotelliravintoloista. Olen jo aiemmin hehkuttanut ravintolaa osana Rieslingviikkoja, jonka lisäksi Dabbalin aamiainen on myös ehdottomasti kokeilemisen arvoinen! Olin itseasiassa varma, että olen kirjoittanut aamiaisesta blogiinkin, mutta olenkin tainnut nähdä unta. Tämä täytyy korjata ihan ensi tilassa! Dabbalin keittiöfilosofian taustalla olevalla Tero Mäntykankaalla on kauhansa jokaisen Lapland Hotelin ravintolan sopassa, niin myös Ounasvaaran Skyn. Kaikkia ravintoloita yhdistää rakkaus laadukkaisiin raaka-aineisiin, suomalaiseen ruokaan, luontoon ja niiden yhdistämiseen, ja sitä Sky tuo tällä viikolla myös Taste of Helsinkiin ensimmäisenä lappilaisena ravintolana koskaan. Rakkauteni Taste of Helsinkiä kohtaan ei ole kadonnut mihinkään, joten saan kunnian olla myös tänä vuonna Taste of Helsinki Ambassador ja sen kunniaksi meidät kutsuttiin Janican kanssa juttelemaan Teron kanssa ja maistelemaan TOH-herkkuja jo ennakkoon. Jos et tiedä mikä on Taste of Helsinki, niin kannattaa lukea …