14 In Ajattelin tänään/ Oma elämä/ Työ

Antakaapa kun täti puhuu bloggaamisesta

Aivan aluksi haluaisin kiittää jokaista, joka kommentoi tai jakoi viime viikon blogeihin ja niiden kaupallisuuteen liittyvää kirjoitustani. Ilmeisesti en ollutkaan ajatusteni kanssa yksin, vaan moni oli pyöritellyt samoja asioita mielessään uskaltamatta kuitenkaan sanoa niitä ääneen.

Seuraavaksi voin paljastaa, että tietenkään en lopeta bloggaamista – se on vaan mainos, niin kuin meillä päin on ollut tapana sanoa. En lopeta, koska minun ei tarvitse.

Katsokaas, kun blogia voi kirjoittaa ilman, että siihen liittyy valtavia kasvutavoitteita, sisältöpoolia, ajastettuja julkaisuja ja hakukoneoptimointia. Sitä voi kirjoittaa ihan vain harrastuksenaan. Siksi, että pitää kirjoittamisesta tai siksi, että haluaa kertoa kuulumisiaan kaikelle kansalle. Samalla tavalla kuin jokainen meistä voi harrastaa vaikka juoksua (siis ainakin hyvin teoreettisella tasolla..) mutta jokaisen meistä ei tarvitse olla juoksuammattilainen nauttiakseen tekemisestä.

Ja tämä on ehkä se suurin oivallus, jonka blogeihin liittyen olen viimeisen parin kuukauden aikana ymmärtänyt: haluan blogata siksi, että haluan kirjoittaa, en siksi, että on pakko keksiä jotain sanottavaa.

En nimittäin usko, että jokaisen ammattibloggaajan jokainen juttu syntyisi aidosta tarpeesta kirjoittaa. Sattuu vaan olemaan niin, että mitä enemmän blogissa julkaisee, sitä enemmän blogia luetaan. Mitä enemmän blogia luetaan, sitä enemmän blogillaan voi tienata rahaa. Toiset bloggaajat tai blogimediat takaavat yhteistyökumppaneille sivulatausmääriä, toiset lupaavat jakoja tai kommentteja. Monet bloggaajat ovat myös itse asettaneet itselleen tiettyjä vaatimuksia viikottaisesta julkaisutahdista. Jos sattuu bloggaajapiireissä valittamaan akuutista writer’s blockista, saa takuuvarmasti ohjeeksi kirjoittaa mitä vaan – vai miksi luulitte päivän asujen olevan niin suosittuja kuin ne joissain blogeissa ovat?

Ja tämä on ihan ok, jos haluaa toimia niin. Arvostan kovasti esimerkiksi Lähiömutsin Hannea, joka on paitsi yksi maan parhaista ja menestyneimmistä bloggaajista, myös todella rehellinen siinä, mitä tekee. Hanne on useaan otteeseen kirjoittanut siitä, millaista on olla ammattibloggaaja ja itseäni hengästyttää pelkkä tekstien lukeminen. Onnekas sattuma kuitenkin on, että bloggaaminen on Hannen unelmaduuni, eikä se todennäköisesti tunnu hänestä yhtään niin vaivalloiselta kuin minusta.

Aloin nimittäin väsyä siihen, että jatkuvasti pitäisi antaa itsestään entistä enemmän, kiinnostavammin ja raflaavammin. Henkilökohtaisten asioiden jakaminen blogissa on hyvä renki mutta huono isäntä, kuten Laura oivallisesti vähän aika sitten kiteytti. On hirveän vaikea tasapainotella julkisuuden kanssa, jos koko ura pohjautuu omien, vaikeidenkin asioiden jakamiselle. Mihin rajan voi vetää? Jos itse on tehnyt valinnan jakaa kaiken makuukamaristaan lähtien tuhansille ihmisille, niin voiko myöhemmin vetää liinat kiinni ja kieltää itsestään juoruilun vauvapalstoilla?

Itse pakotin itseni kirjoittamaan vuoden alussa. Aloitin arkikuvahaasteen ja taisin julkaista jopa kokonaiset viisi kuvaa. Tajusin pian olevani liian kunnianhimoinen siihen, että arkikuva olisi aidosti vain kuva oltermannista. Kivaksi kirjoitusmotivaatioksi tarkoitettu arkikuvahaaste muuttui kuristavaksi kirjoituspakoksi, joka kaiken muun kiireen ja stressin keskellä vain lisäsi uupumusta.

Kaupallisten yhteistöiden tekeminen lisäsi kuormitusta entisestään. Ensinnäkin se bloggaajien suosikkilausahdus ”Teen yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joista voisin kirjoittaa muutenkin!” on vain puoliksi totta. Kyllä, ammattimainen bloggaaja tekee yhteistyötä vain niiden yritysten kanssa, joiden arvomaailman jakaa ja joiden tuotteista tai palveluista kirjoittamisen kokee luontevaksi. Mutta come on – olisiko jokaisesta kirjoittamastani yhteistyöstä syntynyt kokonainen kirjoitus ilman erillistä sopimusta? Todennäköisesti ei.

Kaupalliset yhteistyökirjoitukset tuovat mukanaan paineet myös muun sisällön tuottamisesta. Montako postausta yhteistöiden välissä pitää olla? Montako yhteistyötä kuukaudessa voi olla ja mikä niiden ja muun sisällön suhde on? Miten saan riittävän toimeentulon syömättä sanojani ja miten pysyn rehellisenä lukijoilleni? Onko se ylipäätään mahdollista?

Lisäksi monet mainostajat ovat kadottaneet koko vaikuttajamarkkinoinnin punaisen langan ja jahtaavat vain klikkejä dollarinkuvat silmissä. Vaikuttajamarkkinointi perustuu luottamukseen ja lukijasuhteeseen, jonka pitäisi painaa vaakakupissa huomattavasti sivulatauksia enemmän. Klikkiperusteinen palkkionmaksu kääntyy mainostajaa vastaan siinä vaiheessa, kun jokainen närästyslääke- ja maitorahkafirma haluaa tehdä yhteistyötä niiden Suomen kymmenen suosituimman bloggaajan kanssa. Oma viesti ei enää erotu massasta ja lukijat alkavat suhtautua mainoksiin samalla tavalla kuin naistenlehdissä: pakollisena pahana, joka mahdollistaa muiden juttujen lukemisen, mutta joista itse ei ole kiinnostunut.

Sivulatauksien sijaan yritysten pitäisi olla kiinnostuneita brand matcheista eli siitä, millaisia henkilöitä, ajatuksia ja arvoja yhteistyöbloggaaja edustaa. Helmikuussa tekemäni yhteistyö World Visionin #pelastapimppi -kampanjan kanssa oli täydellinen match, koska niin moni teistä on itseni kaltainen maailmanparantaja, feministi ja ihmisarvojen puolustaja. Yhdessä keräsimme silpomisen vastaiseen työhön ihan melettömän potin rahaa ja tuo yhteistyö on yksi koko blogiurani kohokohdista. Minulla ei ollut kampanjan isoin blogi, mutta kaikista vaikuttavin se oli, ja siitä olen hiton ylpeä.

Vähän samanlainen match tapahtui keväällä, kun aloitimme Tallink Siljan, PS Olen vegaanien ja Chocochilin kanssa Tallink Siljan ravintolapalveluiden kehittämisen. Minä tai PS Olen vegaani emme ole maan seuratuimpia ruokavaikuttajia, mutta kohderyhmä natsasi erinomaisesti. Kumpaakin seuraavat vegaanien lisäksi myös sekaanit, jotka haluavat lisätä ruokavalioonsa kasvisruokaa ja jotka ennenkaikkea nauttivat ruuasta ja syömisestä. Tämä osui yksiin Tallink Siljan tavoitteen kanssa: tehdään parempaa kasvisruokaa kaikille matkustajille, ei pelkästään vegaaneille. Myös tämä #vegepaatti-projekti on ollut yksi oman urani kiinnostavimmista yhteistöistä ja väitän sen olevan myös kosolti tuloksellisempi, kuin yksikään risteilypostaus tai Instagramiin lisätty annoskuva.

Takaisin siihen oivallukseen. Tiedän, että monen mielestä voi kuulostaa naurettavalta, kun kerron, etten enää tähtää blogiolympialaisiin. Mutta niin siinä helposti käy, kun työskentelee maan parhaiden bloggaajien ja tubettajien kanssa: omat odotukset ja vaatimukset alkavat vaivihkaa nousta ja todellisuudentaju hämärtyy. Kaikkien ei tarvitse olla maan parhaita, eivätkä kaikki voikaan olla. Joku voi tienata blogillaan sata tuhatta vuodessa, mutta valtaosa ei koskaan tienaa mitään.

Ja se on ihan ok. Kaikessa tekemisessä pitäisi kuitenkin pysyä rehellisenä itselleen ja ennen kaikkea lukijoilleen: onko tämä se sisältö, jota minä haluan tehdä? Ja vielä tärkeämpänä: saanko itse enemmän kuin itsestäni annan?

Kuva: Taman Kylan Homopoika

You Might Also Like

14 Comments

  • Reply
    Rimma | RIMMA + LAURA
    20.6.2017 at 14:31

    Voi Emmi! Juuri näin! Jotain tämän tapaista mekin pohdimme aiemmin keväällä PING:n innoittamassa postauksessa myös Lauran kanssa. Kiitos, kun nostit tämän asian esille! Tuo sun viimeinen kappale kiteyttää loistavasti myös omat ajatukseni. Huippua kesää! <3

    • Reply
      emminuorgam
      20.6.2017 at 22:39

      Teidän postaus oli mainio, kiitos itsellenne! Ja ihanaa kesää 🙂

  • Reply
    Kokonainen
    20.6.2017 at 14:56

    Pidän tästä suunnasta minkä olet ottanut! Mietin usein, etttä pakkohan tätä blogihommaa on pystyä tekemään muullakin tavoin, tuloksellisesti tai tyydyttävästi, kuin perinteisen vaikuttaja- tai sisältömarkkinoinnin keinoin. Tuppaavat jo nyt kompuroimaan omiin jalkoihinsa, uskottavuutta menettäen. Kaupallisuus puskee monessa sinällään ihan ok blogissa liikaa lävitse huonon kohderyhmävalinnan ja teennäisen tekstin muodossa. Toivoisin että kirjoittamista, aitoa sisältöä ja bloggaajien rohkeutta arvostettaisiin siten, että löytyisi laaja kattaus keinoja rahoittaa tätä aikaa syövää ”harrastusta” 🙂

    • Reply
      emminuorgam
      20.6.2017 at 22:38

      No perinteisestihän bloggaaminen on ollut omien ajatusten hölisemistä, kaupallisuus on vasta parin viime vuoden aikana rysähtänyt blogeihin ihan tosissaan. Joku muuten ehdotti jossain ”julkisrahotteista blogimediaa”, mutta en mä jotenkin oikein lämpiä siihenkään. Mikähän se ansaintalogiikka voisi olla, onko sulla ehdotuksia?

      • Reply
        Kokonainen
        21.6.2017 at 08:51

        Ansaintalogiikan pähkiminen on askarruttanut minua todella paljon. Tuota julkis- tai yhteisörahoitteista puolta olen tutkaillut ulkomaisissa blogeissa. Oma ”ituhippi-maailmanpelastus-kulutuksen vähentämis” genreni ei juuri armoa anna, joten kai sitä jotain innovatiivista on keksittävä ennemmin tai myöhemmin 😀 Pahasti näyttää kyllä siltä, että toimeentulo on rakennettava aivan muista kanavista ja blogi lähinnä vain kertoo siitä muusta toiminnasta sekä rakentaa/ylläpitää julkisuuskuvaa ja hankkii näkyvyyttä hyväntekeväisyydelle. (ympäripyöreä vastaus… ei mitään uutta..heh XD)

  • Reply
    Piupali
    20.6.2017 at 19:58

    Ah, täydellisesti omia ajatuksia! Mä en todellakaan kirjoita blogia, mutta luen niitä aika paljon. Ja mulle kaupalliset yhteistyöt on pelkkiä mainoksia, pakollisia pahoja. Samanlaisia kuin mainokset tv:ssä tai lehdessä, yleensä ohitan. Mä erittäin hyvin ymmärrän, että niitä on, en lainkaan kritisoi. Mutta kaupalliset yhteistyöt eivät omasta mielestäni kuitenkaan juuri koskaan ole kiinnostavaa sisältöä. Tuntuu, että juuri kaupallisiin postauksiin moni bloggaaja laittaa paljon resursseja, mutta sitten lukijalle ne ovat merkityksettömiä (jossain vaiheessa joskus myös ärsytystä herättäviä jos huonoja/jatkuvasti).

    • Reply
      emminuorgam
      20.6.2017 at 22:35

      Mä itse luen hyvin tehtyjä kaupallisia tekstejä kyllä ihan ilomielin ja poimin niistä sellaisia suosituksia, jotka on mulle relevantteja. Mutta erityisesti tän kevään aikana kulmakarvat on kyllä moneen otteeseen kohonnut hyvin korkealle ja olen ihan aidosti yllättynyt millaisiin juttuihin mun seuraamat bloggaajat on lähteneet mukaan.

  • Reply
    Sanna Wallenius
    20.6.2017 at 20:10

    Naulan kantaan! Olen niin samaa mieltä ja tunnistan itseni näistä keloista, joita olen myös paljon pyöritellyt. Joka kerta, kun asetan blogille ja somekanavilleni epäinhimillisiä tavoitteita, jotka vievät ilon kirjoittamisesta ja kuvaamisesta, lasautan itseäni poskelle ja yritän muistuttaa, miksi koko saitin alunperin perustin: ilmaistakseni itseäni juuri sellaisessa ja foorumissa ja niillä sisällöillä, joista itse tykkään. Ja tietty suuren intohimoni, matkailun riemun vuoksi. Jos joku muu niistä innostuu, se on silkkaa bonusta. Päivätyöni on yhä muissa hommissa (toki siihenkin liittyy sisällöntuotanto, mihinpä nykyään ei… 😀 ). Blogi on mielettömän inspiroiva ja kehittävä harrastus, joka silloin tällöin tuottaa myös sivutuloa. Ennen kaikkea kuitenkin oivalluksia ja kohtaamisia muiden samanhenkisten kanssa. Kyllä se on mulle se tärkein juttu. Ei Instagram-seuraajien haaliminen vessanpytyllä aamukakan lomassa tai luottokorttia höyläten. 😀 Jatka samaan malliin, Emmi! Oot huippu ja sulla on asenne kohdillaan.

    • Reply
      emminuorgam
      20.6.2017 at 22:33

      Kiitos Sanna! Ja kiva kuulla, että kaikkien mielestä en sahaa näillä kirjoituksilla omaa – ja kaikkien muiden oksaa. Mua vaan alkaa todenteolla nyppiä toimintakulttuuri, jossa mitään ei saisi kritisoida ja jossa mainostajille luvataan välillä vähän epärealistisiakin tuloksia. Harva mainonta tai markkinointi toimii parin päivän aikajänteellä, eikä siinä onnistu läheskään aina vaikuttajamarkkinointikaan.

  • Reply
    sari
    20.6.2017 at 20:53

    Hienoa, että toit niitä asioita esille, joita olen itsekin pohtinut. Mm olenko huono bloggari, kun en tee yhteistyötä? Onko oikein, jos yksityisenä henkilönä kehun jotain hotellia tms., minne olen mennyt ilman että joku olisi siitä maksanut? Vienkö tällä matkakirjoittamisella jonkun leivän, jos itse kirjoitan kirjoittamisen ilosta ilmaiseksi? Syvällisiä kysymyksiä. Nyt jatkan sitä matkaa.

    • Reply
      emminuorgam
      20.6.2017 at 22:32

      No musta et ole sen huonompi kuin kukaan muukaan. Lähtökohtaisesti matkablogit on moniin muihin blogeihin verrattuna todella pieniä ja ammattimainen matkabloggaaminen vielä monin verroin haastavampaa. 🙂

  • Reply
    Marika
    21.6.2017 at 11:17

    Ah, tykkään tästä tyylistä. Mä teen eräälle lehdelle puolueetonta varustetestausta, enkä tietenkään voi samaan aikaan viritellä mitään blogiyhteistyömainoshommia. Tämä on ajatustasolla selkeyttänyt bloggaamista itselleni todella paljon. Kirjoitan, koska pidän siitä. Ei tarvitse eikä voikaan miettiä pitäisikö blogilla päästä tienaamaan jotenkin.

    Jatkuva mainostulva ja epäaito tuotteiden suosittelu on jotenkin jo vähän noloa. Sellaisia hyvällä maulla tehtyjä yhteistyöpostauksia luen kyllä. Taitolaji, jota en itse edes osaa. Olen sellainen umpirehellinen faktat edellä -tyyppi. Löydän lähes kaikista tuotteista paljon vikoja.. Suosittele niitä sitten.

  • Reply
    Elina U.
    21.6.2017 at 11:46

    Ai että miten tykkäänkään lukea näitä blogipohdintojasi. Aihe on minulle läheinen, vaikka itse kirjoitankin harrastuspohjalta. Yhdessä vaiheessa toivoin blogini ”kasvavan” ja ehkä tuovan joskus jopa sivutyön, mutta huomasin kuinka nopeasti hommaan tuli itselläni pakkomainen sivumaku ja sivulatauksien tuijottaminen maistui puulta. Silloin mietin, että hitto miten te ammattilaiset sen teette. Miten ihmeessä antaa itsestään juuri sopivasti, taiteilla yhteistyöpostausten ja mainitsemiesi sivuefektien kanssa, ottaa blogiin laadukkaita kuvia, luoda henkilöbrändiä (ja entä jos pelkkä ajatus ahdistaa?), kirjoittaa aikaavieviä ja syvällisiä pitkiä laatupostauksia, ja sitten saada kaiken vaikuttamaan helpolta, kivalta ja blogin imagoon sopivalta. Ai niin ja näkyä somessa joka puolella. Vaikka bloggaaminen on kivaa (ja siitä onkin tykättävä, että tekee kyseistä hommaa työkseen), niin huh, en voi muuta sanoa kuin että nostan hattua ammattibloggaajille. Myös sivutyönä bloggausta tekeville. Aika hassua, miten moni kuvittelee blogin naputtelun olevan rentoa sivupuuhastelua tai höpöhöpöä.

    Minua häiritsee tasan samat asiat blogimaailmassa. Esimerkiksi nuo mainitsemasi yhteistyötä puolustelevat puheet ovat välillä vaan todella päälleliimattuja ja väkinäisiä. Varsinkin jos puhutaan jostain kahvinkeittimestä tai ruisleivästä (tai eräästä tuotteesta, josta juteltiin wow-festareiden jälkeen ;). Mutta toisaalta mistä muualta sen elannon bloggaajana saisi ja totta kai minäkin toivon, että mahdollisimman moni tienaisi leipänsä blogillaan jos se on se oma juttu. Ehkä se ammattibloggaaminen mitataan siinä, että onnistuu tekemään yhteistyöpostaukset mahdollisimman mielenkiintoisiksi ja lukijaystävällisiksi (eli mahdollisimman vähän häiritseviksi). Kuinka mielekästä kirjoittamista se sitten on, se saattaa olla toinen juttu.

    Ihanaa kuulla, että jatkat blogiasi ja että et tosissasi suunnittele lopettamista! Minulla tuntui suorastaan henkiset lukot aukeavan, kun tein aikaa sitten tietoisen päätöksen ottaa blogin kanssa rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Blogiin kirjoittelu tuntuu vapauttavalta, hauskalta ja rentouttavalta, kun voi olla just oma itsensä netissäkin, eikä tarvitse miettiä lukijamääriä tai muitakaan pyrkimyksiä sen kummemmin. Toivottavasti säkin saat tästä blogistasi mahdollisimman paljon iloa!

  • Reply
    Sari – CampaSimpukka
    22.6.2017 at 06:46

    Olipa hyvä kirjoitus, Emmi! Vaikken millään osaa pitää sinua tätinä, täältä omasta vinkkelistäni olet ihan tyttönen vielä, silleen hyvällä tapaa!

    Minä olen menettänyt kiinnostustani moneen asiaan bloggaamisessa. En seuraa enää tilastoja kuin bloggerin varsin suuntaa antavalla laskurilla, hakukoneoptimoinnista en ole koskaan mitään ymmärtänytkään ja olen aina otsikoinut on täysin vastoin kaikkia hyvää tarkoittavia neuvoja. Minulla on blogissani nyt vähän yli 1300 postausta (kuuden vuoden ajalta) ja postaustahtini on hiipunut ensimmäisen kokonaisen vuoden tahdista. 35 postausta on merkitty tunnisteella ”yhteistyö” ja silti tuntuu, että sekin on liikaa. Suurisuuntaisin yhteistyöni tältä vuodelta on se, että menimme jäätelökioskille maistamaan erilaisia jäätelömakuja emmekä maksaneet maistelustamme, emme edes jääneet tiskaamaan. Se oli hauska päivä, ei edes satanut.

    Yksi juttu on kyllä kummallista. Olin aina vannonut olevani universumin viimeinen ihminen, joka menee Facebookiin. Menin sinne sitten kumminkin viime syksynä ja tietääkseni on olemassa vielä muutamia ihmisiä, jotka eivät ole. Vaikken kirjoittele siellä juuri mitään ja minulla on kavereinani vain ihmisiä, jotka oikeasti tunnen (ja minulla on universumin pienin tuttavapiiri, koska olen sulkeutunut introvertti, joka ei välitä aina tuntea itseäänkään), ovat blogit kävijämäärät (sillä avuttomalla laskurilla mitaten) lähes kaksinkertaistuneet aiemmasta, vaikka kirjoitan vähemmän. Joku taika siinä FB:ssä on.

    Sen olen myös tuumaillut, että jokainen uusi postaus voi olla se viimeinen, syystä tai toisesta, minusta riippumattomasta tai ihan vain koska en enää viitsi. Eikä maailma siinä mitään menetä, ihan varmasti aurinko nousee aamulla, vaikka minä lopettaisin, eikä minun tarvitsisi kysyä siihen keneltäkään lupaa, eikä perustella sitä kenellekään. Mutta ihan vielä en aio lopettaa 😀 Ainakaan tänään, kun postaus on jo ajastettuna odottamassa.

  • Leave a Reply