”Kohdunpoisto on suomenkielen kaunein sana.”

”Jo aikojen alussa Jumala on tiennyt pienet sielut, jotka juuri minun kohtuuni lähetetään kypsymään. Sitä ennen ne nukkuvat esiuntaan taivaan kehdoissa tuulten keinuteltavina.

Isä Jumala istuu joka päivä jykevän pöytänsä ääressä ja kirjoittaa kultaisella kynällä paksuun mustaan kirjaan aikatauluja. Hän valmistelee kehtolaisten lentomatkoja äidinmahoihin. Sateisina päivinä, kun taivas itkee iloaan ja aurinko pujahtaa nauramaan onneaan pulleiden harmaiden pilvien takaa, pienet sielut liukuvat pitkänä jonona sateenkaarta pitkin alas maahan ja lentävät voikukanhahtuvina kotikohtuisinsa, vaikka äidit vielä huolettomina kiskovat tiukkoja housunnappeja litteiden vatsojensa päälle.

Minä näen, kuinka Isä Jumala suuttuu, jos paksun mustan kirjan aikataulut menevät sekaisin.

Yhdellä valtikanheilautuksella tapahtuu rangaistus: siunaus on otettu pois.

Sillä hetkellä kun paksun mustan kirjan eräpäivä menee ohi, äidistä tulee murhaaja. Tottelemattomien äitien hylätyt vauvasielut uinuvat yhä taivaan kehdoissa pilvipeittojen alla. ”

taivaslaulu_pressi8

Itkin eilen, itken edelleen, eikä tälle taida ihan hetkeen tulla loppua. TTT:n Taivaslaulu oli niin kaunis, niin koskettava, niin riipivä. Vaikuttavin teatteriesitys, jonka koskaan olen nähnyt – todennäköisesti vaikuttavin jonka koskaan tulen näkemäänkään.

Taivaslaulu on tarina äitiydestä, uupumuksesta, riittämättömyyden tunteista, naiskuvasta ja uskonnosta. Siitä, millaista on yrittää parhaansa, mutta tietää, ettei mikään koskaan riitä. Siitä, millaista on elää jatkuvassa raskauden pelossa – miten joku muu hallitsee kehoa ja koko elämää ja miltä tuntuu, kun ei vaan yksinkertaisesti enää jaksa.

Kokemus oli häkellyttävä: yhtäkkiä kaikki ne tunteet, kaikki se ristiriitaisuus ja pelot joita itsekin olen käynyt läpi, olivat silmieni edessä näyttämöllä. Muistin, miltä tuntuu pelätä omia lapsiaan ja haluta vain lähteä pois. Ajatella, että kaikilla olisi parempi ilman minua, että minä en riitä, olen hyödytön, ruma ja tyhmä. Olin vuorotellen raivoissani, olisi tehnyt mieli huutaa yleisölle, että miksi helvetissä te ette tee mitään! Vihasin yleisön jokaista henkilöä, joka nauroi ja nyökytteli ymmärtävästi, kun näytelmässä puhuttiin muodissa olevasta masennuksesta. Vihasin ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, joiden mielestä pitää vain jaksaa. Vihasin lestayhteisöä, vihasin pullaa leipovia 14 lapsen äitejä, vihasin saarnaajia ja ihmisiä. Aina hetkittäin tajusin puristavani käsiä nyrkkiin niin lujaa, ettei sormissa kiertänyt veri.

Toisaalta halusin nousta lavalle, ottaa Viljan syliin ja lohduttaa. Sanoa, ettei ole pakko jaksaa. Saa olla väsynyt, saa olla uupunut, saa tuntea myös negatiivisia tunteita. Tarjota apua, viskata ne pullapellit helvettiin ja vakuuttaa, että yhdessä me selvitään tästä. Suudella Aleksia, joka yritti parhaansa, joka näki miten oma vaimo luhistui ja kuihtui pois eikä silti hylännyt.

Kohtaus, jossa Vilja teki viidennen raskaustestinsä, oli niin voimakas, että pelkäsin romahtavani siihen paikkaan. Kaikki ne tunteet, kaikki se pettymys, ahdistus ja viha, olivat niin vahvoja, että unohdin olevani teatterissa. Että se ei ollut totta, vaan Eriikka Väliahde vain näytteli. Minulle ne olivat kuitenkin totta, niin kuin ihan liian monelle muullekin suomalaiselle naiselle. Minulla kuitenkin oli mahdollisuus valita, toisin kuin Viljalla.

Se olikin esityksen ahdistavin asia: itsemääräämisoikeuden menettäminen. Miltä se tuntuisi, kun joku muu tekisi valinnat puolestasi? Miltä tuntuisi, kun ei saisi itse määrätä omasta kehostaan ja mielestään? Miltä tuntuisi, kun joutuisi pakenemaan rakkaintaan siksi, että pelkäisi jälleen uutta raskautta? Millaista olisi elää jatkuvassa pelossa, nähdä, kuinka se ulottaa lonkeronsa lapsiinkin – lohduttaa pientä itkevää nyyttiä ja luvata maailman rakkaimmalle, pienelle viattomalle tyttärelleen ettei yöllä tule maailmanloppua eikä helvetin tulia. Kamalalta. Kertakaikkisen kamalalta.

”Vilja. Olen tässä. Oon ihan sun vieressä. Meidän koti on tässä, oma koti. Älä katoa multa. Autan sua. Rakastan sua.”

7 comments

  1. Niina

    Taivaslaulu oli kirjana todella vaikuttava myös. Jotenkin se kahden maailman ero tällaiselle ”tavisuskovaiselle” oli niin jäätävä, että tuli uniinkin. Miten, miten, miten voi sama Jumala olla niin erilainen minun ja sen raskautta pelkäävän lestadiolaisäidin mielestä? Se on kiehtova kysymys, oikeasti. Meidän kylällä asuu muutama lestadiolaisperhe ja haluaisin niin halata niitä äitejä ja kysyä, onko kaikki ihan hyvin. Koska osalla onkin, eivät kaikki uuvu ja luhistu vaan hyväksyvät sen ehkäisykiellon ja ottavat lapset tyynesti vastaan, elävät hyvää ja onnellista elämää, käyvät töissä aina kun vain ehtivät ja niin. Mutta sitten on nämä toiset perheet ja se tuntuu niin epäreilulta. Ja siinä missä minä ihailen ja kunnioitan suuresti sitä yhden suurperheen äidin tyyneyttä ja onnea huokuvaa olemusta, niin jonkun lestadiolaisäidin mielestä se sama ihminen on kaiken sen saavuttamattoman ruumiillistuma ja muistutus siitä, mihin pitäisi pystyä muttei pysty.

    Minua lohduttaa myös se, että vaikka on vielä perheitä jotka elävät niiden oppien mukaan ja pitävät kiellosta kiinni mielenterveytensä uhallakin, niin ovat ne normit pikkuhiljaa murtumassa. Tiedän niitäkin lestadiolaisperheitä, joissa on kaksi tai kolme lasta, ei kymmentä, ja se on yhteisönkin mielestä ihan ok jo nykyään. Onneksi niin.

    Sinulle suuri halaus.♥

  2. Rosanna – Naiseudesta

    Tämä oli hieno ja vaikuttava teatteriarvio juuri siksi, että teksti oli paljon muutakin. Siinä missä sinä eläydyit esitykseen, minä eläydyin sinun tunteisiisi esityksestä tätä lukiessa. Hienosti kirjoitettu, tällaisia arvioita pitäisi olla enemmänkin.

    1. emminuorgam

      Kiitos. En tosin tiedä, oliko tämä varsinaisesti arvio – en tykkää arvostella asioita, vaan ehkä enemmänkin kertoa, millaisia ajatuksia ja tunteita ne mussa herättää. Nim. yläasteen kritiikkitunnit 4-forget

  3. Toinenvilja

    Kiitos Emmi tästä arviosta! Todella kauniisti kirjoitettu, meni ihan iho kananlihalle tätä lukiessa. Mä olen lestadiolainen, sun ikäinen kahden lapsen äiti. Sain tämän kirjan omalta äidiltäni lahjaksi, ja luin sen yhdessä hujauksessa. Olen itse käynyt tosi rankan koulun tämän lapsikysymyksen kanssa: on oikeasti yhtä helvettiä yrittää tasapainoilla yhteisön odotusten ja omien arvojen välillä, kun ne eivät yksinkertaisesti kohtaa. Mulle on tärkeää olla läsnä ja jaksava jo olemassa oleville lapsilleni, enkä usko mihinkään ”vauvavarastoon”, josta putkahtelee lapsia perheisiin. En ole koskaan nähnyt itseäni suurperheen äitinä, ja koen olevani paras äiti lapsilleni silloin, kun minullakin on haaveita jotka saavat toteutua (esimerkiksi töissä käyminen). Nykyään osa lestadiolaisista hyväksyy ehkäisyn (julkisesti tai hiljaa), mutta silloinkin vain sairauden hoitona (masennus tms.). Mutta paljon on fundiksia, jotka dumaavat ehkäisyn täysin, vaikka kohtu ei enää kestäisi uusia raskauksia.

    Tuttavaperheen äiti kuoli seitsemännen lapsensa synnytykseen. Suomessa. Toisessa lestadiolaisperheessä skitsofreeninen äiti tukehdutti muutaman päivän ikäisen vauvansa kuoliaaksi. Ja synnyttää lapsia edelleen tähän maailmaan. Ehkäisemättömyys on menolippu taivaaseen, se ajaa kaiken inhimillisyyden ohi.

    Itse koen nämä stoorit uupuneista niin vahvasti, että olen joutunut vähentämään kanssakäymistä koko yhteisön kanssa. Oman ehkäisypäätökseni tein, kun olin saanut kaksi lastani pienellä ikäerolla, ja samaan aikaan tein omaa yliopistotutkintoani loppuun. Päätin, että kukaan vanha patu ei voi meidän perheen ratkaisuihin saarnastuolistaan puuttua, ja jos minä en pidä huolta omasta hyvinvoinnistani, niin ei sitä minun puolestani kukaan muukaan tee. Tällä hetkellä en sisäisesti koe olevani lestadiolainen, en vain pysty allekirjoittamaan älyttömiä elämäntapakristillisiä sääntöjä, joista aiheutuu niin paljon pahaa. Ulkoisesti kuitenkin kellun mukana, koska en halua aiheuttaa läheisilleni surua.

    1. emminuorgam

      Olen pari päivää miettinyt, mitä tähän vastaisin. En oikein ole keksinyt muuta, kuin että kiitos kommentista ja ihan valtavan paljon voimaa ja jaksamista. Ei varmasti ole helppoa olla oma itsensä juuri nyt – ehkä se vielä joskus muuttuu. Toivon ainakin ihan kamalasti sitä. <3

  4. Nimetön

    Kiitos tästä!
    On tarkoitus mennä Oulun kaupunginteatteriin tätä katsomaan, voin kuvitella millaisen tunneryöpyn esitys saa aikaan.
    Kirjakin oli todella hyvä, esitykseltä odotan enemmän, enkä tiedä voiko kyyneliltä ja ahdistukselta säästyä itsekkään.

    Meillä täällä pohjosessa on paljon lestadiolaisia ja naapurustossa myös, nuorempien perheiden kanssa tullaan hyvin toimeen ja lapset saavat ja osaavat leikkiä hienosti keskenään, mikä on aivan mahtavaa mun ennakkoluulojen vastaista. Vanhempi naapurin mies ei edes tervehdi minua, jos sattuu tulemaan vastaan ilman vaimoaan, olenkohan jollain tapaa saastunut? Joskus asia naurattaa, joskus harmittaa.

    Kirjan luettuani oli todella ristiriitaiset ajatukset, onko heidän uskonsa todella niiiin rajoittava? Ja jotenkin tuli suru heidän puolestaan,mutta toisaalta he voivat nähdä meidät ”tavikset” syntisinä ja likaisina. Mikä sitten on kenellekkin se oikea tie….

    Annu

    1. emminuorgam

      Varmasti riippuu todella paljon ihmisistä itsestään, ja tietysti yhteisöstäkin. Musta oli hienoa, että näytelmässä tuodaan esille myös tyytyväisen lestadiolaisäidin näkökulma, eikä keskitytä vain ja ainoastaan väsymykseen. Niinkuin kaikessa vanhemmuudessa, toinen sopii toiselle ja toinen toiselle. Tietysti niin kauan, kun ne valinnat saa tehdä itse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.